Eilen tapahtui se mitä en ikinä olisi uskonut tapahtuvan. Rakas koirani jäi auton alle meidän omassa pihassa,paikassa joka pitäisi olla maailman turvallisin paikka.. Oli hirvittävää nähdä ja kuulla koiran tuska. Saatuamme Vilman eläinlääkärille siitä otettiin kuvat joista paljastui takimmaisen lannenikaman murtuma. Ja takapää oli melkein kokonaan halvaantunut. Eläinlääkäri kertoi sen mitä en olisi halunnut kuulla,että Vilma olisi päästettävä kärsimyksistään. Tuska ja ikävä on suunnaton. Olin suunnitellut yhteisiä metsästys retkiä Vilman kanssa ja se oli muutenkin todella riistaverinen. Kyseessä oli reilu vuoden ikäinen Englanninsringerspanieli. En olisi ikinä uskonut ,että koiran menetys voi tuntua näin kamalalta. En tiedä onko tämä oikea paikka kirjotella tälläsistä asioista. Mutta jotenkin yritän vaan pahaa oloa lievittää. Jos kokemuksia menetyksistä muilla niin kertokaa miten olette päässeet siitä yli vai pääseekö ollenkaa. Uuden saman rotuisen koiran hommaan Varmasti vielä joskus..
koiran menetys
jr
8277
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ikävä kuulla menetyksestäsi toivottavasti ajan kuluessa surun tilalle jäävät hyvät muistot koirastasi.
Minunkin rakas koirani jouduttiin yllättäen lopettamaan 2,5 vuotta sitten kun se sairastui 10-vuotiaana mätäkohtuun uutenavuotena. Emme saaneet sitä tarpeeksi nopeasti eläinlääkärille juhlapyhien takia ja kun saimme ajan hän sanoi että siinä vaiheessa leikkaus olisi vaikea ja totesimme ettemme halunneet antaa koiramme kärsiä montaa viikkoa leikkauksesta jonka toipumisesta se ei välttämättä selviäisi muutenkaankaan ikänsä takia. Vieläkin sattuu kun tuota päivää ajattelen koska olin sen kanssa 7-vuotiaasta kasvanut, mutta nykyisin muistelen lähinnä hyviä asioita, joita se elämääni toi. Me päätimme ettemme uutta koiraa hanki, mutta kohtalo päätti puuttua peliin ja 8kk myöhemmin muutti uusi pentu taloon. Perheemme ei katunut päivääkään uuden koiran ottamista sillä se toi omine tapoineen elämäämme niin paljon uutta sisältöä.
Sinä et kauaa saanut koirasi kanssa elää mutta varmasti siitäkin ajasta jäi hyviä muistoja. Kipu haihtuu kyllä ja tuskin koskaan unohdat koiraa tai sen tempauksia. Koita jaksaa ja kannattaa puhua menetyksestä vaikka sitten nettipalstoilla jos se helpottaa.
osaa. On se kova paikka.
Otan sydämestäni osaa suruusi. Itselläni kuluvaa edeltävä vuosi oli todella rankka; neljä pitkään kanssani elänyttä ystävää ja perheenjäsentä jouduin viemään viimeiselle matkalleen. Yksi näistä tapauksista, korkeasta iästä huolimatta, oli yllättävä, odottamaton, joten hieman kykenen kuvittelemaan tuskaasi.
Muuta neuvoa en osaa tällä kokemuksella antaa, kuin vanhan klisheen siitä, että aika tekee tehtävänsä ja parantaa. Itkeä pitää jos ja kun itkettää; itse itken vieläkin kun ajattelen edesmenneitä ystäviäni. Se kuitenkin helpottaa.
Alkuun yritin sulkea ajatukset pois mielestäni mutta huomasin kuitenkin, että helpotti kun annoin itseni ajatella kutakin tapausta ja *ITKEÄ* niin paljon, kun keuhkoista lähti. Se sai ainakin sillä hetkellä aikaan helpotuksen, kun itkun kautta antoi itselleen luvan surra ja opetteli sen menetyksen tunteen käsittelyn.
Nykyisten koirieni ja muiden eläinteni menetystä en etukäteen halua edes ajatella. Olen sopinut itseni kanssa, että käsittelen sen asian sitten kun se on ajankohtainen. On turha murehtia asioita, jotka väistämättä tulevat jonain pvänä eteen.
Siihen ei koskaan totu... Siskollani on englannin springelspanieli ja olisi kauheaa ajatellakaan, että niin sympaattinen lempeä koira makaisi maassa tuskissaan ja puoleksi halvaantuneena..Olen itsekin nähnyt kituvan eläimen ja siinä on hymy kaukana.. Rusakko oli jäänyt auton alle ja sen puoli kalloa oli murskana, mutta se oli silti elossa, tosin toinen puoli oli halvaantunut tietysti kun aivot säpäleinä.. Eihän sellaisella ole mitään mahdollisuutta selvitä.. Vaikka se olikin vain rusakko, en pystynyt muuhun kuin täristen soittamaan veljelleni (joka huolehti rusakon lopettamisesta) ja myöhemmin olemaan erittäin vihainen kaikkia ihmisiä kohtaan, joka ei välitä tarkistaa yliajamansa eläimen kuntoa. On se avuttoman näköistä, kun toinen puoli ruumiista retkottaa ja villinä eläimenä se yrittää juosta pakoon ihmistä..
Jouduin itse tekemään päätöksen NIIN rakkaan koirani lopettamisesta ja mietin ja mietin, teinkö oikeen. Olisiko halunnut olla täällä vielä kenties päivän tai viikon tai vaikka kuukauden. Mietin näin vaikka koirani oli hyvin vanha ja huonoja päiviä riitti. Eläinlääkäri ei suositellut mitään muuta vaan sanoi että on tiensä päässä ja hyvä että pääsee pois ennen kun mitään pahaa ehtii tapahtua.
Kun sen päätöksen tein olin miettinyt sitä jo pitkään mutta lopulta päätin olla vahva ettei kärsisi. Nyt ikävä on niin kova että mietin edelleen josko olisin voinut vielä jotenkin saada sen jalat kantamaan ja hännän heilumaan. Viimeisenä päivänä se heilahti kerran, varmaan minun mielikseni. Ulkonakin käytiin, mutta pysähteli kääntyäkseen kotiinpäin. Taisi senkin tehdä mielkiseni, vaikka kolotti. Sillonki se oli tyyni ja rauhallinen kun lääkäri tuli. Pyysi jääkaapista vielä pihvin palasen.
Rakas koirani: Jäljelle jäi hirvee ikävä ja mietin ja mietin. Teinkö oikeen? Jos tein väärin niin toivottavasti tiedät, että tein sen vaan rakkaudesta.
Suunnaton ikävä maailman parasta ystävää!
Suru ei taida hellittää hetkessä! Minulla itselläni kuoli rakas ranskanbulldoggi viime huhtikuussa myös jäämällä auton alle. Tiedän sen tuskan miltä tuntuu nähdä ja kuulla kaikki. Oma koirani toki oli shokissa saman tien ja nukkui itse pois tapahtuman jälkeen ja vein sen kuitenkin vielä eläinlääkärille kuolintodistuksen vuoksi. Ikävä on edelleen suunnaton! Toisina päivinä pystyn katsomaan kuvia, toisina en! En ole uskaltanut laittaa edes tietokoneen näytölle koirani kuvaa, jos taas joku päivä onkin niin huono, etten sitä kestä! Vieläkin enemmän osaan olla surussasi mukana, koska itsellänikin on aikaisemmin ollut springeri. Se toki eli vanhanki ja lopetin sen kasvaimista johtuen, mutta tiedän miten iloisesta ja rakastettavasta rodusta on kysymys.
Minulle sanottiin, että heti vain etsimään uutta koiraa vanhan tilalle. Sen pitäisi helpottaa, mutta no.. Olen itse vieläkin ilman koiraa. Olen miettinyt rodun vaihtamista yms. mutta todennut, että kyllä sen omalla kohdallani ranskis pitää olla! Nyt olen ensi viikolla menossa katsomaan tulevan pentueen emää ja tutustumassa siihen. Ajan kanssa hoidat asiaa ja kuulostelet miltä itsestäsi tuntuu! Itse jäin silloin aikoinani pariksi viikoksi sairaslomalle töistäkin tapauksen jälkeen. Oli vain itselleni viimeinen niitti kaiken keskellä sen rakkaimman menettäminen!
Minä todella toivon sinulle voimia raskaalle ajalle ja paljon halauksia!!!
vuotta siinä voi mennä, ennenkuin pahin on ohi. Ikävä ei silti häviä ja sydämessä on aina sen menetetyn koiran mentävä kolo.