Kiire. Loputon kiire.
Hätäinen:" Mitenkäs täällä voidaan?",
vastausta odottamatta.
Kuuntelematta.
Kelloon vilkuilua:
"Seuraava, olkaa hyvä!".
Liian vähän aikaa,
liian vähän henkilökuntaa,
liian vähän palkkaa.
Mikä elämässä on tärkeintä?
Hätäinen:" Mitenkäs täällä voidaan?",
vastausta odottamatta.
Kuuntelematta.
Kelloon vilkuilua:
"Seuraava, olkaa hyvä!".
Liian vähän aikaa,
liian vähän henkilökuntaa,
liian vähän palkkaa.
Mikä elämässä on tärkeintä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulen läheisen kosken pauhun,
kuin kohisevan veren suonissani,
tasaisen,
voimakkaan sydämeni sykkeen säestämänä.
Koskesta erkanevan pienen puron solina,
on kuin kupliva ilo sisälläni.
Tuulen rauhoittava humina vanhoissa lehvästöissä,
ovat kuin vapaana virtaavat ajatukseni.
Täällä,
tässä paikassa,
tunnen itseni levolliseksi.
Siellä haisi vitun pahalle.
Ummehtuneelle ulolle,
hielle,
virtsalle ja paskalle.
Se iski jo ulko-ovella vastaan,
käsinkosketeltavan sakeana
leijuvan abstraktina massana.
Hitaita liikkeitä laahaavin askelin,
päät alas painettuina.
Tyhjiä, elottomia kasvoja.
Varjoja,
joiden elämä oli pysähtynyt.
Tyhjiä kuoria,
vailla sisältöä ja päämäärää.
Kadotettuja sieluja,
joita olisi halunnut mennä ravistamaan hereille.
Punamekkoinen tyttö,
maanisen kiivaine askeleineen.
Silmissään leimahdus,
joka sammui yhtä äkisti kuin syttyikin.
Katse,
joka tuli kohti,
muttei sittenkään.
Ruumiin siroutta,
kasvot,
joissa näkyi uskomaton kauneus
ja herkkyys,
joka ei koskaan pääse oikeuksiinsa.
Eläviä kuolleita.
Kadotettuja sieluja. Miksi elämä on noin julma?
Se on vain pintaa,
ihmisen ulkokuori.
Sisältä monesti niin hauras ja
herkkä,
pirstaleinenkin.
Valossa hienosti näytelty näytelmä
kulissien puitteissa.
Varjoissa,
mielen rumuus ja epätoivo.
Pysähtyä,
kääntyä sisäänpäin.
Saada ote sisimmässä vellovista tunteista,
askel eheyteen.
Valosta on lyhyt askel varjoon,
pitkä tie valoon.
Ihmiskunta on kauimpana itsestään,
kuin koskaan ennen.
Joskus on hyvä olla vain hiljaa,
kuunnella,
olla läsnä.
Antaa toisen kokea itsensä tärkeäksi,
edes sen pienen hetken,
kultaakin kalliimman.
Olla tukena,
olkapäänä,
silloin kun sitä eniten tarvitaan.
Antaa aikaa,
ymmärrystä,
valaa uskoa tulevaisuuteen.
Ystävyys on myös kaikkea tuota,
ja vielä enemmän.
Lämmin alkusyksyn sade,
tanssii alastomalla ihollani.
Sen kosketus tuntuu suloiselta,
pehmeältä.
Kohotan uupumuksesta uurteiset kasvoni
antaen kyyneleiden suolan sekoittua makeaan veteen
ja huuhdella ne sileäksi.
Keskityn tuntemaan,
kokemaan,
tämän ainutlaatuisen hetken.
Tietoisesti.
Ensimmäisessä runossa pidin kysymyksestä, aina ajankohtainen - mikä elämässä on tärkeintä? - mutta runona miellytti viimeinen eniten, sisällön ja muodon puolesta; toiseksi eniten kakkosruno, mikä päättyy kauniisti
Täällä,
tässä paikassa,
tunnen itseni levolliseksi.
Muissa kahdessa runossa on koskettavia viittauksia, osin kuin kysymyksenkaltaisia särähdyksiä, inhimillisyyttä peräänkuuluttavia välähdyksiä mielen kivusta, lähimmäisyyden tarpeesta ja elämän raadollisuudesta. Itselleni subjektiivisena lukijana ja kokijana tekstistä esillenousivat rivit
>Saada ote sisimmässä vellovista tunteista,
askel eheyteen.<
ja
>Ihmiskunta on kauimpana itsestään,
kuin koskaan ennen.<