Erosin pari vuotta sitten lapsettomasta liitosta. Eroa puitiin pitkään ja se oli helpotus. Olimme täydellisessä umpikujassa, koska yhteistä päämäärää ei ollut, eroon loppui jatkuva riita ja erolla uhkailu.
Nyt mielialani vaihtelevat ihanasta vapaudesta itkuun ja surkutteluun.
Ns. miehiä on nyt ollut tarjolla, erilaisia, nuoria, omanikäisiä, mutta jonkinlaisen kolahduksen olen tuntenut vain kerran - ja siinäkin kävi niin, että minua petettiin pahasti (miehellä oli toinen). En pysty olemaan miehen kanssa vain tavan vuoksi, jos en edes ihastu. Vaikka oma sinisilmäisyyteenikin on jo karissut, olen myös järkyttynyt siitä, miten julmaksi ihmissuhdemarkkinat (mikä sana!) ovat menneet.
Yritin juuri laskea mitä kaikkea hyvää elämässäni on: terveys, mielekäs työ, harrastuksia, ihania ystäviä, läheisiä sukulaisia, ulkomaan lomia, ehkä ulkonäköäkin jne. Kuitenkin tuntuu, että tärkein puuttuu ja sen mukana kaikki.
En jaksa "hakemista" enää tässä iässä. Jos minulla olisi lapsia, arki täyttyisi varmaan helpommin, eikä yksinäísyys olisi niin totaalista. Olin juuri aikeissa varata talvilomamatkaa, kunnes tajusin, että joudun menemään yksin. Voiko luuserimpaa "lomaa" olla?
Kohtalontovereita? Mistä yksinäinen löytää elämälleen tarkoituksen? Sinkkuja on nyky-Suomessa paljon, lapsettomiakin. Miten olette jaksaneet?
Nyt mielialani vaihtelevat ihanasta vapaudesta itkuun ja surkutteluun.
Ns. miehiä on nyt ollut tarjolla, erilaisia, nuoria, omanikäisiä, mutta jonkinlaisen kolahduksen olen tuntenut vain kerran - ja siinäkin kävi niin, että minua petettiin pahasti (miehellä oli toinen). En pysty olemaan miehen kanssa vain tavan vuoksi, jos en edes ihastu. Vaikka oma sinisilmäisyyteenikin on jo karissut, olen myös järkyttynyt siitä, miten julmaksi ihmissuhdemarkkinat (mikä sana!) ovat menneet.
Yritin juuri laskea mitä kaikkea hyvää elämässäni on: terveys, mielekäs työ, harrastuksia, ihania ystäviä, läheisiä sukulaisia, ulkomaan lomia, ehkä ulkonäköäkin jne. Kuitenkin tuntuu, että tärkein puuttuu ja sen mukana kaikki.
En jaksa "hakemista" enää tässä iässä. Jos minulla olisi lapsia, arki täyttyisi varmaan helpommin, eikä yksinäísyys olisi niin totaalista. Olin juuri aikeissa varata talvilomamatkaa, kunnes tajusin, että joudun menemään yksin. Voiko luuserimpaa "lomaa" olla?
Kohtalontovereita? Mistä yksinäinen löytää elämälleen tarkoituksen? Sinkkuja on nyky-Suomessa paljon, lapsettomiakin. Miten olette jaksaneet?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tutulle tuntuu. Vanha fraasi on pitänyt paikkansa - ainakin minun kohdallani. Aika auttaa ja elämä kantaa... Sydän kannattaa pitää avoimena, mutta mihin tahansa "vain, että olisi joku seurana" ei kannata suostua. Siinä pettää itseään.
Ihmissuhdemarkkinoilla ei ole hääviä. Nelikymppiset miehet pitävät meitä samanikäisiä liian vanhoina, sori yleistys...Mutta älä heitä kirvestä kaivoon. Nauti siitä, että saat ITSE määrätä siitä, mitä teet - just nyt. Opettele pientä itsekkyyttä ;=
Tsemppiä!
Kannustusta ja jaksamista. Vähitellen huomaat ajatustesi muuttuvan positiivisempaan suuntaan. Itse olin kauhuissani eroni jälkeen ja varma siitä, etten selviä ollenkaan. Nyt kun aikaa on kulunut kuukausia, alkaa helpottaa.
Vaikka edelleen tunnen rakkautta tätä miestä kohtaan, olen kumma kyllä etsinyt negatiivisia asioita liitostamme. Tiedän hänen jo löytäneen uuden mutta en ole katkera ja pystyn pitämään näppini erossa hänen puhelinnumerostaan.
Sekin on jo yksi saavutus.
Niin se on, että aika parantaa haavat ja alat nauttia omasta vapaudestasi.
Valitettavasti meitä eronneita naisia pidetään miehenkipeinä ja kohtelu on joskus sen mukaista. Siksi en ole vielä uskaltautunut rientoihin vaan annan aikaa parantua.
Minä olen uskaltautunut rientoihin yms. Jopa uusia "kumppanitarjokkaita" on vastaan tullut. Ei kuitenkaan niin, että tunteet kohtaisivat.
Se mikä minua ajoittain vaivaa on tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne. Ajatus siitä, että elämäni menee vain töitä tehden, ehkä harrastuksista ja ystävistäkin nauttien ei riitä.
En tiedä onko se sitten lapsettomuus-kipuilua vai erotuskaa, ehkä sittenkin enemmän tuota ensimmäistä.