En jaksa enää tuota lasta. Kuopus on nyt 1v.5kk. Huutaa päivät pääksytysten. Yönsä nukkuu hyvin, on juuri luopunut vaipoista ja muutenkin edistynyt kaiken suhteen oikein hyvin, ja ollut tosi terve. Oli helppo vauva.
Ihan viime kuukauden aikana pojasta on kuitenkin tullut todellinen painajainen. Se ei edes ole itkua, se on jatkuvaa RÄÄKYMISTÄ, huutoa, kiukkua, roikkumista ja loputtomia vaatimuksia. Mikään ei ole hyvin. Parhaimmillaan on tyytyväinen ulkona, huonoimmillaan ei edes siellä. Saattaa rauhoittua katsomaan kirjaa, mutta auta armias, kun kirja ei enää huvita, johan alkaa hyrrääminen ja meuhkaaminen!
Onko muilla tällaista? Esikoinen oli tasaisen vaikea kaikessa, mutten muista tässä iässä olleen mitään ongelmaa. Uhmakin tuli vasta kaksivuotiaana. Mitä ihmettä tämä voi olla? Huomionhakuisuus ja mustasukkaisuus isoveljen saamaa huomiota kohtaan on myös räjähtänyt käsiin.
Ihan viime kuukauden aikana pojasta on kuitenkin tullut todellinen painajainen. Se ei edes ole itkua, se on jatkuvaa RÄÄKYMISTÄ, huutoa, kiukkua, roikkumista ja loputtomia vaatimuksia. Mikään ei ole hyvin. Parhaimmillaan on tyytyväinen ulkona, huonoimmillaan ei edes siellä. Saattaa rauhoittua katsomaan kirjaa, mutta auta armias, kun kirja ei enää huvita, johan alkaa hyrrääminen ja meuhkaaminen!
Onko muilla tällaista? Esikoinen oli tasaisen vaikea kaikessa, mutten muista tässä iässä olleen mitään ongelmaa. Uhmakin tuli vasta kaksivuotiaana. Mitä ihmettä tämä voi olla? Huomionhakuisuus ja mustasukkaisuus isoveljen saamaa huomiota kohtaan on myös räjähtänyt käsiin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
kertoa! Vie heti huomenna!
kertoa! Vie heti huomenna!
Ei se ole mitään pipi-itkua tai kipuisuutta, vaan jatkuvaa huomionhakua ja roikkumista, ja jos huomiota ei tule, alkaa jumalaton rääkynä. Jos se olisi kipua, huutaisi öisinkin niin kuin hampaita tehdessään, ei tyytyisi naureskelemaan rattaissa, kun ollaan lenkillä, ei innostuisi asioista niin kuin innostuu jne. Lapsi on täysin tyytyväinen, kun sillä on koko ajan jotain tekemistä tai ollaan kylässä, tai nukkuu. Ei todellakaan vaikuta kipeältä vaan yksinkertaisesti vaatii koko ajan huomiota. Suuttuu hirveästi jos kieltää tekemästä jotain, ihan kuin uhma olisi iskenyt jo nyt. On hirvittävän mustasukkainenkin toisten saamasta huomiosta. Ja niinä kertoina, kun ei ole ollut tyytyväinen ulkona, on ollut kyse siitä, kun hänen mielestään esikoisella on aina parhaat lelut jne.
11/2 -vee pojalta! Nyt kyllä kulmahampaatkin vaivainneet - öisinkin ja siihen saanut lääkettä. Olen jostakin aiemmin lukenut, että tämän ikäisisille tulee eroahdistus hetkeksi (maailmanvalloituksen jälkeen, kun oppinut kävelemään) takaisin, kunnes taas palautuu normaaliin leikkimiseen ja toimintaan...musta aineskin tuntuu, että poikani on aivan mahdoton mun perään. Tuntuu, että happi loppuu...Olen vaan yrittäny tsempata itseäni, että kuukauden päästä asiat ehkä jo hiukan toisella tolalla. Mutta pianhan tuo uhmaikäkin tulee. Olen sitä miettinyt, että voisinko jo olla sitä. Mun mielestä mun pojalla on vain vielä omatahto niin voimakas, että vaikeuttaa tilanteita . . .Jaksamisia.
Juuri tuota tarkoitin! Poika, joka ei ole koskaan juuri ujostellut vieraita, onkin ihan yhtäkkiä alkanut ujostelemaan - voisiko myös kuulua tähän samaan meneillä olevaan 'kriisiin'. Ja poikani myös vaikuttaa hyvin vahvatahtoiselta, eikä todellakaan luovuta hevillä. On saatava, on päästävä... Pelkkä huoneesta lähteminen saa pojan raivoamaan ja juoksemaan perään. Kyllä se tosiaan voi tuota olla. Ja se jatkuva sylissä istuminen. Ensin tullaan syliin, sitten heti pois, taas syliin, heti pois. Hirveällä raivolla, pakko päästä! Aaaaarrgghh!!!!
Tämä aamu on ollut vähän helpompi, mutta eiköhän se taas päivällä ala. Tsemppiä sinullekin. Kuukausikin tätä tuntuu nälkävuodelta, mutta oikeassahan tietenkin olet. Kyllä se helpottaa.
tekemistä ja yritä leikkiä hänen kanssaan päivisin esim. jotain lorileikkiä tai pallonheittoa tai ihan mitä vaan jossa olet lapsesi kanssa touhuamassa.
Meillä reilun 1v poika joka kanssa mahdoton äitinpoika ollut koko ikänsä ja viimeset 2kk alkanut armoton parku kun lähden huoneesta tai edes selkäni käännän. Nyt alkanut vähän helpottamaan mutta toisinaan vielä karjuu perään.
Pitkää pinnaa sulle ja voimia, kyl se vielä voitoksi kääntyy.
Olen tätä tekemistä koittanut kehitellä ja leikitään koko porukka yhdessä, mutta nykyään ongelmana on se, että pitäisi olla vähintään samassa huoneessa koko ajan. Ei riitä, että leikkii aikansa ja jättää sitten lapset leikkimään keskenään. Kuopus rääkäisee samantien, kun yritän mennä toiseen huoneeseen tekemään omia töitäni. Se tieto, että muualla on saman ikäisiä, jotka käyttäytyvät samalla tavalla, lohduttaa jo paljon. Ei se siis minusta johdu. Se vaan on jokin kausi... Kiitos vastauksesta!
lueskelin juuri lapsen psyykkisestä kehityksestä ja ollaan me äidit nyt ihan tyytyväisiä, että asiat menee niin kuin kuuluukin. Poika on olemukseltaan "ole lähellä, mutta älä vaan auta" ja minä itte! Tänään oltiin puistossa ja niin ujoa. kun muita ...mutta hyvin meni ja energiaa kului. Huomenna sama homma! Muistan esikoisesta, että tää on tosi rasittava vaihe. Meidän poika rikkoo kaiken ja EI sana tarkoittaa jotain - ei mitään!!! Eikä koko aikaa jaksa olla kieltämässä, ei ole vielä ymmärrystä moniin asioihin. Helpommalla pääsee kun lähtee pihalle jossa voi tuusata. Odotellaan sitte vaan sitä uhmaikää:)
Juuh, tutulta kuulostaa, meillä vaan on tyttö, ainoa lapsi (vielä) ja hiukan vanhempi (vuosi ja 9 kk). Nyt n. kk ollut ihan mahdotonta sirkusta; äiti vaan kelpaa, eipäs kun isi, eipäs kun itte, ja äitin pitää olla tossa, eikun tässä, ja leivän pitää olla näin päin, ja nyt on nälkä, mutta mitään en syö, ja mennään ulos, eikä mennä, jne... Pari kertaa on tämä voimakastahtoinen ja energinen prinsessa saanut semmoiset megaraivarit, että äitin ei ole auttanut muuta kuin pitää lujasti sylissä vaan, ettei lapsi satuta itseään ja koettaa (omien kyyneliensä lomassa) hokea lapselle, että äiti ei nyt anna periksi, eikä äiti ei myöskään mene pois, vaan äiti on nyt tässä ja pysyy aina.
Sillä sitähän tuo on, lapsi kokeilee rajoja ja koettelee äidin tykkäämistä ensimmäisen kerran. Pelottaa, että äiti voisi vaikka jättää, ja kun ei oikein muuta keinoa ole, niin koetellaan sitä näin. Siksi juuri nyt on tärkeää osoittaa ja kertoa lapselle, että äiti ei hylkää, vaikka mielessä hetkittäin liikkuisikin ihan päinvastaisia ajatuksia... :) Toisaalta ihan kaikkeen ei voi suostua ja venyä (ei varmaan varsinkaan useamman lapsen kanssa), ja ainakin minä olen joutunut myös tekemään myös ns. pikkuhylkäämisiä, eli jättämään jonkun vähäpätöisemmän päättymättymän vänkäämisen vain huomiotta ja kuuntelemaan huutoa -joka tosin ainakin meillä on sitten lakannut yleensä melko pian, kun lapsi näkee, että huutoon ei vastata.
Omasta kokemuksesta voisin antaa vinkiksi muutaman tilannetta ehkä hiukan helpottavan "toimenpiteen": Ensinnäkin olen ottanut oikein asiakseni hellitellä tyttöä useaan otteeseen päivän aikana, ihan ilman syytä ja missä tahansa tilanteessa (ei tietenkään kesken "kohtauksen"), siis extrana "normihellittelyjen" lisäksi. Otan syliin ja kerron, kuinka paljon äiti tykkää tytöstään ja kuinka ihana ja mukava tämä on. Silittelen ja heijailen kuin pikkuvauvaa, ja muutaman kerran venkoilun jälkeen tyttö on alkanut aidosti nauttia näistä hetkistä -samoin äitinsä. :) Uskon, että tämä on osaltaan vahvistanut tytön luottamusta äidin "pysyvyyteen". Ja ennenkaikkea nämä hetket on antaneet äidille voimaa jaksaa niiden raivonpuuskien keskellä ja läpi...
Toinen, hiukan vaivaa vaativa ennaltaehkäisytoimi on ollut se, että olen alkanut "sanoittaa" tytölle ääneen päiväämme (ja jopa seuraavia päiviä), aika pitkältikin eteenpäin. Siis kerron jossain rauhallisessa hekessä esim. että "nyt ensin syödään aamupala, sitten äiti tekee vähän aikaa omia töitä ja sitten voidaan vaikka tehdä palapeliä / tornia / legolinnaa yhdessä. Sitten mennään ulos ja lasketaan liukumäkeä ja tehdään hiekkakakkuja. Sitten tullaan taas syömään ja mennään päiväunille jne." Ja sitten aina päivän mittaan kertaan tytölle tuota ohjelmaa sopivissa kohdin.
Aluksi tämä tuntui hullulta itsestäkin (luin jostain kasvatuspsykologian oppaasta), mutta yllättäen tyttö muisti paljonkin lupaamaani (esim. saattoi itse leikkihetken jälken sanoa "ulos laskee liukumäkestä. Titte työmään, titte nukkuu" tms.) Hän myös oppi hyvin äkkiä, että jotkut vähän vastentahtoisemmat jutut pitää hoitaa alta pois, niin päästään taas tekemään jotain kivaa. Mutta sanomattakin lienee selvää, että näistä "lupauksista" pitää sitten pitää kiinni, eli hommat hoidetaan silloin ja siten kun on puhuttu, eikä sovituista toimista aleta neuvottelemaan tai joustamaan kesken kaiken -kummankaan aloitteesta. Itse muistan karvaasti omasta lapsuudestani sen, että esim. isän lupauksiin ja sanaan ei voinut luottaa, vaan (ja tämän tajusin jo hyvin pienenä) lupauksia annettiin lähinnä lahjontatarkoituksessa, eikä niistä sitten tilanteen rauettua tarvinnut välittää.
Jokainen äiti varmaan on kyllästymiseen saakka kuullut rutiinien tärkeydestä pienelle lapselle, mutta näiden toimien kertominen ja kertaaminen suullisesti lapselle oli minulle uutta ja sanoisin kyllä tämän niksin aavistuksen rauhoittaneen ainakin meidän räjähdysaltista arkeamme. Useasti, kun tyttö on aikeissa alkaa kerätä paukkuja vänkäyskierrokselle, olen sanonut esim. "Muistatko, mitä äiti lupasi? Että ensin äiti tekee omia töitä vähän aikaa, sitten rakennetaan se linna? Jos äiti ei nyt saa tehdä näitä töitä, niin sitten me ei voida rakentaa sitä linnaa". Tyttö on katsellut minua pää kalleellaan ja höyry korvista puskien, kun pieni ihminen tekee ajatustyötä, mutta sitten (ei suinkaan aina) on lopputulos saattanut olla yllättävä rauhoittuminen ennenkuin kohtaus on kunnolla alkanutkaan.
Mutta siis korostan, että edelliset keinot eivät SUINKAAN ole mitään taikatemppuja! Meilläkin kyllä edelleen desibelit nousevat useasti korkeammalle kuin laki sallii, ja välillä tuntuu, että on taas menty norsunaskelin takapakkia, mutta toisinaan taas sitä ihan itsekin hämmästyy, kun uhkaava katastrofi äkkiä kääntyykin voiton puolelle ja tyttö on yhtä aurinkoa. Ota noista taaperoista sitten selvä?!
Meillä on ihan samanlaista, poika on nyt 1 v 3 kk.
En ole sen kummemmin huomionut pojan raivokohtauksia, vaan jos ei joku kelpaa, niin ihan yksin saa lattialla kiljua. Poika hiljenee välittömästi kun vaihdan huonetta. Tulee kyllä perässä, mutta leppoisana ja hiukan nolona.
Minä en halua raivokohtauksia huomioida ihan siitä syystä, että ne ovat epätoivottavaa käytöstä. Selitän kyllä lapselle aina, miksi (ei saa repiä johtoja, syödä multaa, tehdä sitä tai tätä), mutta sitten kun lapsi saa siitä raivarit, sanon tietäväni, että harmittaa, mutta raivareilla ei ole mitään vaikutusta. Sitten poistun huoneesta. Meillä tämä on toiminut.
Poika saa raivareita milloin mistäkin. Välillä ei saa pukea, ei vaihtaa vaippaa, ei yhtään mitään. Ei halua olla sisällä, eikä halua lähteä ulos. Ei aina edes huoli ruokaa, mutta meillä sitä tarjotaan vain kerran, ja sitten ruoka viedään pois jos ei kelpaa, ja jatketaan muita hommia. Yleensä seuraavaan ruoka-aikaan mennessä nälkä jo voittaa.
Olen ollut vain päättäväinen, ja huolehtinut että vaikka homma ei miellytä, se tehdään silti. Ei ole kovin mukavaa pukea rimpuilevaa kakaraa, mutta periksi antamalla en usko myöskään saavutettavan mitään.
Nyt (koputan puuta) vaikuttaisi helpottaneen hieman, mutta kai tämä angsti palaa taas jossain sopivassa välissä ilokseni ;).
Meille syntyy kakkonen marraskuussa, joten siksikin olen yrittänyt olla jämäkkä esikoisen kanssa, jotta sujuisi ehkä helpommin sitten kun vauvakin tulee.
Tiedä häntä, välillä tuntuu että lastenkasvatus on ihan henkimaailman juttuja :D.
Voi kun kaikki jutut kuulosti, kuin omiltani.
Ainokaiseni tosiaan rääkyy kaikesta mahdollisesta tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Pukeminen ja hampaiden pesu on ihan hirveetä ja äiti ei saa sekunnin rauhaa edes vessakäyntiin. Puolipvhoidossa on kuin enkeli ja lappaa ruokaa hyvällä ruokahalulla ja nukkuu sisällä päiväunet, mutta kotona on ollut esim. jo viikon puurolakko aamuin-illoin, eli hermoja on kyllä vaadittu käsittämättömän paljon meidän neidin kanssa!!!
Mun periaate on kans että homma tehdään, jos on kerta aloitettu. Yritän leikin varjolla tuota pukemista ja ruoka-aikana syödään tai ei syödä ainoastaan sitä mitä tarjotaan.
Olen itse myös huomannut sen, että leikkipuistossa tosiaan meidän "suorasuuta"ujostuttaa ja kotona useasti kiipee syliin halailemaan, mitä todellakaan ei ole koskaan ennen edes halunnut tehdä!
Mielenkiinnolla odotan, mikä meidän neidistä vielä oikein tuolla tahtomäärällä kasvaa :0)