Miten voin elää enää ilman tyttöystävääni? Elämässä ei ole enää mitään elämisen arvoista kun olemme eronneet. Enkä edes kerennyt kertoa sille että rakastan sitä enemmän kuin ketään ja enemmän kuin itseäni. Sydämeeni koskee, ja kun sanon niin tarkoitan sitä, siihen koskee oikeasti.Siitä puristaa aina kun alan itkemään meidän eroamme.Koulussakin yritän pidätellä sitä ikävän ilmettä kasvoillani jotta muut eivät näkisi kärsimystäni.Mutta ei sitä taida nähdä edes se jonka vuoksi minä nyt itken ja olen itkenyt usein koska olen aavistanut että jossain vaiheessa eroamme, koska hän varmaan uskoo että en rakasta häntä ollenkaan vaikka hän ei koskaan ei ikinä sanonut minulle omalla suullaan rakastavansa minua.Tahtoisin saada hänet takaisin keinolla millä hyvänsä...mutta se lienee jo myöhäistä eikä asia ole enää minun käsissäni, hetki sitten olisin voinut pelastaa suhteemme, mutta koska minä olen idiootti niin en tajunnut mitään että olin kävellyt jo pitkän matkaa heikoilla jäillä varoituksista ja neuvoista huolimatta ja sitten putosin jään läpi.Ja nyt kun olen tajunnut tekemäni virheet niin oloni on aivan maassa. Öisin valvon ja itken. En saa rauhaa kun olen
yksin.Toivon että kenenkään teistä jotka luette ei tarvitsisi kokea tällaista mitä minä koen, mutta en tiedä vielä varmasti huomisesta. Ehkä itken vielä huomisenkin päivän tai sitten saan nauraa. Mutta minä haluaisin itkeä ja nauraa samaan aikaan.
yksin.Toivon että kenenkään teistä jotka luette ei tarvitsisi kokea tällaista mitä minä koen, mutta en tiedä vielä varmasti huomisesta. Ehkä itken vielä huomisenkin päivän tai sitten saan nauraa. Mutta minä haluaisin itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ero jättää aina haavat, mut sanotaan et aika parantaa kuitenkin ne haavat. Eli se ero tietysti tuntuu nyt, mut kyllä varmasti pääset ajan kanssa siitä yli ja löydät jonkun muun. Ei siinä oikeen muu auta. Mutta yritä pärjäillä kuitenkin :) Tiedän itsekin miltä tuntuu erota mut yli olen siitäkin päässyt, joten kyllä säkin varmasti pääset. :)
Moikka!!
Ajattelin piristää sinua omalla tarinallani noista seurustelusuhteista.
No siinä 13vuotiaana, pikkusena seiskaluokkalaisena, kun näin vanhempia oppilaita, joilla oli joku vierellä, surin jo sen ikäisenä, kun minulla ei ollut ketään. Oli toki ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa, mutta jo tässä iässä kaipasin sitä toista puolikasta (olisinko henkisesti varttunut vanhemmaksi?)
no mutta, kolme vuotta vierähti, ei ainuttakaan poikaystävää vielä.
14-16vuotiaana oli pari ihastusta, mutta yläasteen aikana olin sen verran ujo, vaikka tämä toinen osapuoli näytti selvästi olevansa kiinnostunut, mutta itsekin sen verran ujo, ettei mitään uskaltanut tehdä, minun olisi pitänyt toimia. Eräs maaliskuun iltapäivä, minun oli tarkoitus mennäkin juttelemaan hänelle, mutta rohkeus petti :/ Toinen kuitenkin voitti ne tunteet, eli se toinen unohtui, mutta "en saanut kumpaakaan" :D
Peruskoulu loppui, olin yksin, vaikka ystäviä oli, mutta edelleen se joku viereltä..
Syksyllä juttelin netissä yhden pojan kanssa, joka asui hieman kauempana. Tuli sitten parin kuukauden päästä ihan käymään, ihastuttiin.
No se suhde kesti semmosen 1.5vuotta kaukosuhteena, kunnes se, kuvainnollisesti (kai) *******tu minuun :D
Olin lukiossa silloin ja eräs poika oli kiinnittänyt jo pidemmän aikaa huomioni eroni jälkeen, keväämmällä alettiin sitten jutella ja kesällä oltiinkin yhdessä. Mutta se suhde kaatui 4kk jälkeen, kun poika tarvitsi sitoutumisen sijasta vielä kokemuksia, juurikin täysi-ikäinen.
No sitten tapasin nykyiseni