Asenne

Mitä surkeammin menee sen pienemmästä on opittava iloitsemaan. Nyt laman alla meitä on miljoonia jotka nauravat ihan kuollakseen ;- )

kun vitsit ei sallittuja:(
No joo,mun selvitytymispakkaukseen kuuluu huumori.Kun ei itku auta,heitetään vitsiksi sitten,tyyliin *kaatunutta maitoa on turha itkeä*.
Se ei taas tarkoita sitä etten kantaisi vastuuta murheistani,kuten rahahuolista tai ihmissuhdehuolista.
Toisekseen oon huomannut pieneen ikääni sen,että asioilla on tapana järjestyä.Sekään ei taas tarkoita sitä ettei niiden eteen tarvitsisi nähdä vaivaa.Mutta vaikka tuntuu yöllä että elämä romahtaa justiinsa käsiin,niin aamulla on vielä hengissä ja seuraavalla viikolla ja huolen aihe on saattanut selvitä.
Mulla tulee varmasti luottamus asioiden järjestymiseen kotoa.Iskä on sellainen rauhallinen ja leppoisa ihminen,äiti myös.Niillä on ollut vaikeuksia aikoinaa(edellisen laman aikaan) talolainan kanssa ja muiden velkojen kanssa,kun me oltiin sisarusten kanssa pieniä.Niillä oli vahva luottamus et ne selviää ja ilmapiiri kotona oli kaikesta huolimatta leppoisa ja turvallinen.En edes tietäisi niillä olleen vaikeaa,jollei äiti olisi kertonut niistä ajoista nyt kun olen vanhempi.

Pitää vaan löytää se sisäinen rauha ja ajattelutapa,ettei asiat järjesty murehtimalla.Jos on oikein vaikeaa,niin *päivä kerrallaan,mutta ajattele se päivä hyvänä* tyylillä selviää,tai minä ainakin selvisin ja selviän.

Tämmösiä ajatuksia "keskenkasvuiselta" dallaajalta,siitä elämänvuoristoradan kolmannesta vaunusta:)

Positiivinen asenne syntyy useista erilaisista tekijöistä. Elämään voi suhtautua positiivisesti kun huomaa että kaikista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista huolimatta asiat ovat paremmin kuin ihmisillä keskimäärin. Siksi en voi ymmärtää suomalaisten ryppyotsaisuutta, me emme näe nälkää, meitä ei uhata väkivallalla, voimme liikkua vapaasti ja joskus jopa saavuttaa hetkellisen katoavan onnentunteen. Moni syntyy ääriolosuhteissa, elää kärsimyksessä, eikä koskaan saa mahdollisuutta.
Rakkaussurut ovat usein itse aiheutettuja tai jos toinen osapuoli on yksin syyllinen, hän saa mennä, hän ei ole rakkauden arvoinen. Raha on paperia ja metallia, palvomme keksittyä arvon mittaria. Ihmisen ja elämän arvoa ei voi mitata rahassa.

Luulen että positiivinen asenne on kuin rakkaus. Yksi kollektiivisen alitajunnan tuote, josta jokainen voi saada osansa jos on avoin ja valmis vastaanottamaan sen. Toiveilla on tapana toteutua, joten kannattaa olla varovainen toiveissaan - realismi ja omien tarpeiden kohtuullistaminen muiden tarpeisiin nähden on inhimillinen piirre. Jos toivot negatiivisia asioita jollekin muulle, koet vastenmielisyyttä tai vihaa, se voi kohdata silloin myös sinut. Jos toivot positiivisia asioita, vältät epämiellyttäviä tunteita ja vihaa, voi positiivinen asenne myös vallata sinut. Et voi saada mitään, jos et anna mitään.

Ainoa asia mihin en voi suhtautua positiivisesti on työ. Työ on ihmiselle kuten raha arvon mitta, mutta myös pakkopaita, sinun on joskus ehkä tehtävä työssäsi asioita jotka sotivat inhimillisyyden periaatteita vastaan. Pahinta on se että et välttämättä edes tiedä tekeväsi pahaa, luulet vain tekeväsi rahaa.

luulen että tuo myönteisyys tulee osikseen luonteesta eli pienenä lapsena me ollaan yleensä iloisia ja elämää täynnä jos vaan saadaan olla lapsia. Itse olen jo yli 30 ja olen tosin joutunut kokemaan paljon menetyksiä ja ikävää elämän varrella, mutta olen myös löytänyt tuon sisäsäisen lapsekkuuteeni/lapsen ja sillä on pötkinyt pitkälle vaikeinakin aikoina.

Se että osaa ottaa rennosti, nauraa itselleen ja nauttia elämän pienistä asioista, Ihan vaan hyvästä aamupalasta lähtien eli mielestäni iloinen ja positiivinen asenne lähtee siitä että näkee nuo pienet arkiset asiat ja nauttii niistä.
Myöskin urheilu on sellainen toveri joka antaa paljon positiivista asennetta elämään ja lisää energiaa ja hyvinvointia.

Pidän myös tärkeenä sitä että ensin voi itse hyvin omassa elämässään, jotta voisi voida hyvin jonkun toisen kanssa ja jakaa onnellista arkea yhdessä.

nykypäivänä tuntuu että ihmiset on suhteellisen pihalla omasta elämästään ja voi todella huonosti, on täynnä pelkoja jne eli silloin kuin tälläinen olo valtaa, niin pitäisi vaan osata/uskaltaa nauttia mahdollisimman yksinkertaisista asioista.

Myöskin hetkessä elämämisen taito on sellainen taito jota harva osaa meistä, mutta jos siihen pystyy, niin uskon että se tuo myös positiivista oloa. monethan murehtiin menneitä ja tulevaa ja se vie taas suotta energiaa pois tästä hetkestä.

yks asia on myös kun kohtaa vaikeuksia, pysähtyy ja käy läpi asioita ajan kanssa, jotta on taas eheämpi jatkamaan matkaansa ja uskon että tuollaisen pysähdyksen kautta on taas parempi, vahvempi ja iloisempi olla.

mutta pointti on siis se, että ihmisten olisi hyvä nähdä mitä kaikkea mahdollista täällä voi saada aikaan ja voi tehdä, mutta monet rajaavat mahdollisuutensa ja "valitsevat" mielummin itsesäälin ja pahan olon. jokaisellahan on oikeus elää ja olla sitä mitä on, jos vaan on halua ja uskallusta. Kukaan ei kumminkaan saisi kieltää meitä olemasta sellaisia kuin haluamme olla...

Aidolla minuudella elämä antaa paljon, koska pelot eivät ohjaa jatkuvasti ja tie ei ole niin tuskainen.
Jokainen on oman elämänsä sankari ja mikäs olis sen hienompaa kun että jokainen uskaltaisi olla sitä ja tätä kautta nauttisi onnellisemmasta elämästä :)

tässä ajatuksia ristiin ja rastiin eli ei niin selkeesti selitettynä, mut jotain kumminkin.

opetella aloittamalla siitä että etsii jokaisesta asiasta vähintään yhden hyvän puolen. Oppii katsomaan asiat toiselta kantilta kuin siltä negaitiviselta. Siitä se lähtee, ajatus että jokaisella asialla on kaksi puolta.

Ajattelen, että kun minulla on ennenkin ollut vaikeaa ja olen siitäkin selvinnyt, niin miksen selviäisi tästäkin.

Sitten minulla on paljon pieniä (ja joidenkin mielestä varmaan vähäpätöisiäkin asioita), joista saan iloa ja elämyksiä.

lyhyesti vastata. Uskoisin, että omalla kohdallani kyllä geenit ovat vahvasti syyllisiä. Olen saanut molemmilta suvuilta aikamoiset selviytymisgeenit, naurugeenit ja optimistigeenit, joten niillä eväillä on hyvä kuljeksia. Aina ei ole ollut ihan helppoakaan mutta en ole koskaan menettänyt aitoa uskoa siihen, että asiat muuttuvat paremmiksi, kun jaksaa uskoa, toivoa ja yrittää. Ja ne ovat muuttuneet. Joka kerta. Vuosi vuodelta elämä vain paremmaksi.

Itse ajattelen tiivistetysti tältä pohjalta: jokainen on oman elämänsä valtias ja pakko ei ole kuin kuolla. Eli jos jokin asia tuntuu pahalta, vaikealta, itselle sopimattomalta, sen voi muuttaa. Tilanteesta voi lähteä, asiat voi tästä eteenpäin tehdä toisin. Monesti hyvinkin pienet muutokset tuovat hyvää mukanaan. Ja kun hyvää tulee, se vaikuttaa kaikkeen, antaa lisää potkua yrittää lisää. Luulisin, että positiivisuus on kierre, hyvänlaatuinen sellainen. Se kasvaa sitä mukaa, kun hyviä asioita alkaa kasaantua.

Jostain juuri luin, että hyvä energia jatkaa liikettään. Eli jos vaikkapa silität kissaa, siitä hyötyy sillä hetkellä kissa mutta sekä sinun että kissan hyvä energia jatkaa kulkuaan ja joskus se tulee jostakin takaisin sinulle. Ihana ajatus. Uskon nimittäin itse juuri siihen, että jokainen omalla käytöksellään, olemuksellaan, asennoitumisellaan luo oman elämänsä, sen tunnelman ja sen tapahtumat, vetää tietynlaisia asioita puoleensa. Olen sen myös omassa elämässäni hyvin vahvasti kokenut.

Sitä paitsi hukutan naiset, lapset, eläimet, kasvit ja kaiken muunkin hellyyksiin, joten hyvästä energiasta ei liene puutetta vähään aikaan :)!

Se kai, että annan tunteiden tulla, sellaisena kuin ne ovat tullakseen, auttaa minua pitämään sisäisen maailmani 'puhtaana'.
Rakkaus, viha, suru, ikävä, kaikki. Uudelleen, ja taas alusta..
Ei aina ole kovin helppoa olla ihminen suurilla tunteilla, mutta minkäs teet.
Eniten minulla tosin on tekemistä surun kanssa, ja aivan erityisen huono olen kestämään sydänsuruja. Mutta kestän kuitenkin, jotenkin. On vain oltava hiljaa, ja siipi maassa. Kuljettava allapäin tarvitsemansa aika.
Näin kun toimin tunteideni kanssa, sisäinen vireeni pysyy kirkkaana. Valoisana.
Ja aurinko saa paistaa, niin sisälle, kuin uloskin.

(sanoi Churchill). Tämä on mottoni ongelmatilanteissa, koska kyllä niitä helvettejä tulee eteen ennemmin tai myöhemmin. Itselläni paras lääke ongelmien käsittelyyn on ihan vaan suorasti, mutta mieluiten lämpimästi, kohdata ja käsitellä asiat. Selvittää (ainakin itselle), mistä loppujenlopuksi on kysymys. Mutta on monia tapoja hoitaa ongelmat ja elää eteenpäin. Lempeä, luova, nöyrä, ja epämuodollinen tyyli on iän tuomaa viisautta.

Minua ällöttää yltiö- ja pakkopositiivisuus ("kyllä tuo minua hakkaava puoliso tuosta hyväksi muuttuu" ja kaikenlaiset hyväntahtoiset (itse)petokset.

Parasta aitoa myönteisyyttä on olla aidosti läsnä tilanteessa kuin tilanteessa, niin lällyltä ja nollalta kuin se kuullostaakin.

Olen kyllä aina ollut tietyllä tavalla peruspositiivinen, mutta en ilman kriittisyyttä. Täällä yltäkylläisessä mutta henkisesti kylmässä Suomessa ei saisi niin kovin helposti haudata siistiin positiivisuuden ja omahyväisyyden umpioon paskaa, joka velloo ja valtaa tilaa kaikkialla maailmassa - ja riittäähän sitä ihan jokaisen lähimaastossakin varmaan.

Eli ihmisellä pitää olla ne kaksi sydäntä: toinen täynnä hellyyttä, toinen kylmää terästä. Ja kirkkaat, lempeät, älykkäät silmät arvioimaan asioita ympärillään.

Hyviä kommentteja. Ja lisääkin saa vielä kirjoittaa.

Otan asiat sellaisina kuin ne ovat, ei kannata tunteilla tai haveilla.

ei ole mielestäni itsestäänselvä asia. Itselleni se on kasvanut kokemusten (no olen 18 mutta eri asioita kokenut) kertyessä, ja varsinkin eli mielenterveyden ongelmat ja kovat kokemukset ovat antaneet uttaa positiivista jännitystä elämään. Olen äärimmäisen herkkä joten en ole ikinä uskaltautunut parisuhdemarkkinoille, ja siitähän on tosiaan negatiivinen kuva, eli kaikki loppuu pASKasti.

EN tiedä mistä suhdefobiani tulee, mutta jotenkin on vain fiilis että vähintään yksi suhteen osapuolista lähtee suhteesta aivan särkyneenä. Vanhempani ovat onnellisia joten siitä se ei ainakaan johdu. Luultavasti kaverisuhteet ovat tuottaneet niin paljon pettymyksiä etten voisi kuvitella mitä parisuhde toisi...

Mä yritän etsiä huonoistakin asioista edes jotain hyvää. Kuitenkin ehkä tärkein asia, joka tekee musta sellaisen perusonnellisen vähän hankalampinakin aikoina, on se että huomasin jo parikymppisenä iloitsevani tosi pienistä jutuista. Ihminen on perusluonteeltaan sellainen, että se haluaa aina vain enemmän ja enemmän.. Kun jokin tavoite on saavutettu, on jo uusi mielessä. Ja kyllähän mullakin on tavoitteita mutta tyydyn kuitenkin kohtuu vähään ja ne asiat, joista oikeasti tulen onnelliseksi, on pieniä ja melko maanläheisiä. Mut tekee onnelliseksi esim. kahvilla käynti hyvän kaverin kanssa, liikunta yksin tai koirien tai kaverin kanssa, uusien asioiden oppiminen, hyvä leffa/kirja, kummilapsen kanssa vietetty laatuaika, suklaa, omille sähläyksille nauraminen jne.

Suhtaudun yleensäkin elämään melko rennosti ja silloin kun sattuu niin paljon, että se tuntuu melkein fyysisenä kipuna, yritän ajatella, että tässäkin kivussa on se hyvä puoli, että ainakin mä tiedän olevani elossa, kun sattuu näin hemmetisti. Silloin mä yritän ajatella, että on sata kertaa parempi, että elämässä tuntee välillä surua ja ikävää ja välillä taas iloa ja onnellisuutta kuin että ei koskaan tuntisi yhtään mitään.. Ja mä ajattelen myös, että surut ja murheet kuuluvat elämään ja ne vaan täytyy käydä läpi ja kestää. Jos mä ajattelen mun elämää taaksepäin, niin yhtään niistä surullisista ajoista en antaisi pois, koska sen jälkeen on aina oppinut itsestä ja muista jotain uutta ja surun jälkeen elämä on aina järjestynyt jopa entistä paremmin.

Mä myös luotan siihen, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät aina, (mikä toki vaatii myös itseltä töitä sen eteen.) Täytyy myös muistaa, että me länsimaiset ihmiset olemme siinä mielessä hyvässä asemassa, että meillä on mielettömät mahdollisuudet tehdä, mitä haluamme. (Tekeekö se meistä silti onnellisempia kuin vaikkapa afganistanilaisista naisista? Luultavasti ei, koska emme ikinä ole tyytyväisiä siihen, mitä milloinkin on, vaan aina pitäisi olla enemmän ja asiat paremmin..)

on sitä ettei välitä vi**uakaan vaikka menisi kuinka huonosti. Antaa mennä vaan!

Tekisi mieli vähän purkaa käsitettä positiivinen asenne. Mielestäni positiivinen asenne voi pitää sisällään toivoa, uteliaisuutta, periksiantamattouutta.. Tai sitä, että käyttäytyy tietyllä tavalla - esim. perushymyilee vaikka tuntuisi miltä tahansa.

Minulla on ollut niin raskas vuosi että minusta on tullut perushymyilijä. Itse asiassa haluaisin kuolla melkein joka hetki (en ole tekemässä itsemurhaa) mutta kun olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa niin ikään kuin omaksi suojakseni esitän tiettyä positiivisuutta. Tai en edes esitä, se vaan tulee. En voi kuitenkaan kaiken maailman tuttaville alkaa selittämään sitä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Niinpä hymyilen vähän ja lörpöttelen vähän, ja ihme kyllä tämä ei yleensä ainakaan huononna oloani. Toiminta vaikuttaa tunteeseen eikä päin vastoin.

Joskus tulee vähän epätodellinen olo, niinkuin pari päivää sitten kun tapasin muinaisen kaverin, joka mukamasyllättyneenä tuli kyselemään kuulumisia ja sanoi, että oli kiva tavata. Ei olisi tullut mieleenkään kertoa, mitä todella on tapahtunut, vaan hymyilin (kai) ja vastailin ympäripyöreitä ja kyselin itsekin kohteliaasti jotain yhtäkaikkista.

Olen myös pitkähkön tauon jälkeen palaamassa töihin vaikka sairasloman edellytykset täyttyvät. Ajattelen kuitenkin, että mitä enemmän pyörin täällä kotona niin sitä enemmän vajoan, joten voin kai yhtä hyvin olla töissä vaikka olisinkin joku kuori vain. Sitäpaitsi asiat eivät ole mustavalkoisia ja ihan vähän voin jossain tilanteessa olla oikeastikin läsnä ja aidosti positiivinen silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuuksia. Kotona yksin ollessa tilaisuuksia on paljon vähemmän.

Tämä nyt kai oli tarina enemmän positiivisen näköisestä kuin positiivisesta asenteesta, tai kirjavasta asenteesta.

Positiivinen elämänasenne ja positivismi ovat lähes vastakkaisia käsitteitä.

Joskus ennenkin on tullut mietittyä miten paljon tuosta positiivisuus-hömpästä on käännösvirheen syytä.

Minuthan on leimattu perusnegaksi ihmiseksi, mutta ei se niin enää pidä paikkaansa, minä olen vain *kriittinen* ja nyt kun olen ollut kriittinen olen tullut siihen tulokseen, että ihmisiin kannattaa luottaa. "Elämä kantaa", sanovat krisselit, mutta sitten kun se ei enää kanna, voi kuolla pois. Kaikki me kuolemme, on yhdentekevää säästellä itseään eläkkeelle. Harvemmin olen tavannut onnellisen 80-vuotiaan. Mitäpä jos eläisit itsellesi nyt, välittämättä huomisesta?
Ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja. Jos lähdet siitä, että ihmiset ovat pääsääntöisesti pahoja, menetät siinä samalla mahdollisesti tilaisuuden tutustua hyviinkin ihmisiin. Toisaalta, jos olet avoin ja luottavainen, tapaat varmasti paljon hyviä ihmisiä, mutta on olemassa riski, että törmäät psykopaattiin. Pahimmassa tapauksessa kuolet, mutta sillä ei ole väliä, koska kuolet joka tapauksessa. Tärkeintä on se, miltä tuntuu nyt.

Minä olen käynyt pyörämatkoilla tänä kesänä, niistä voi lukea blogistani stas.vuodatus.net . Minä olen jo vanha ja minua väsyttää. Joka kesä olen kuitenkin vanhempi. Miksi lykkäisin oman elämäni aloittamista?

Kun lapsille tarjottiin yksi keksi tänään tai kaksi huomenna oli helppo arvata, kuinka lapset valitsevat. Huomisesta kun ei tiedä mitään, se on pelkkä lupaus, mutta keksi tänään on jotain konreettista. Kunpa aikuisetkin näkisivät maailman niin!

Mulla on sinnikäs asenne ennemmin kuin positiivinen. Vastoinkäymiset on opettanut myös itsearvostusta. En rupea ihmissuhteisiin kevyin perustein. Viihdyn yksin paljon paremmin kuin ihmisen, jonka kanssa ei ole riittävää yhteistä keskusteltavaa ja aaltopituutta.