näistä on yhtään hengissä?
Tilanhoitaja oli tulossa, pitkine laihoine säärineen ja pussihousuineen hän kaukaa katsottuna muistuttu suuresti isoa ajokoiraa. Hän käveli katselemassa työpisteitä ja jokaisella kerralla hän katseli ryhmää ääneti jonkinlaisen peitetyn uteliaisuuden vallassa, ikään kuin hakien uusia kasvoja vanhojen joukosta.
Seuraavalla viikolla siirrettiin kuriryhmä kaivamaan suurta piiriojaa, se sivusi suota lähellä metsän reunaa. Asemiehet jakoivat ryhmän pareihin ja mittasivat kullekin parille päiväurakan verran perattavaa ojaa. Heti aamulla lapiot alkoivat heilua ja turpeet lennähtelivät ylös ojan penkalle. Kaikki ryhmät kilpailivat ensimmäisenä eroon urakastaan ennen päivän loppua, saadakseen jonkin aikaan lojua ruohikossa. – Nakki naulassa, kuului ensimmäisen kaksikon hihkaisu kun he tavoittivat paalumerkin. Vartija oli taittanut itselleen kepin puusta tien varrelta, käveli tarkastelemaan työn jälkeä. – Selvä, hän sanoi ja napautti kepillä saappaansa vartta. Hän otti esille kortin ja kynän, merkitsi jotakin paperiin. Kidutetut olivat riisuneen paitansa ja paarmat ahdistelivat paljaita hikisiä selkiä.
Suuri sammakko hypähti lapiosta pohjaveteen. Vallu asetti lapionsa sammakon alle ja paiskasi sen ylös penkalle. – Kuka syö sen, saa kaksi pakua kahvia. Lapiot yksi toisensa jälkeen lakkasivat heilumasta ja osa miehistä kiipesi penkalle. Kulkuri tarttui sammakkoon, katsoi eläintä silmiin. – Ei saatana, Ei tällaista kuvatusta kukaan syö.
– Moniko maksaa kaksi pakua, jos minä syön tämän? Kysyi Sepe, sinitakkinen nuorisovanki. Sieltä täältä kuului huutoja - Seuraavista ostoista tulee.
– Kuusi maksaa. sanoi Kulkuri - Se tekee yhteensä kaksitoista pakua. Anna mennä.
Nuori sinitakki alkoi tunkea potkivaa sammakkoa suuhunsa, mutta hän ei saanut kuin puolet sammakon ruumiista suuhunsa kun hän jo oksensi. Hän heitti sammakon ruohikkoon ja yökkäsi uudestaan. Silloin syöksähti Seve toisten takkaa näkyville. Hän tarttui pakoon pyrkivään sammakkoa jaloista, puristi sen käteensä, avasi hampaattoman suunsa ja alkoi määrätietoisesti tunkea sammakkoa avonaiseen suuhunsa. Asemiehet olivat siirtyneet lähemmäksi ja tarkkailivat uteliaana tilannetta. Lämmin kesä oli pehmentänyt heitä, niin etteivät he heti komentaneet joukkoa jatkamaan keskeytynyttä työtä. Ensin näytti siltä kuin Severi olisi sovitellut pyristelevää sammakkoa suuhunsa. Sitten kaikkien ympärillä seisovien ihmeeksi hän alkoi raivokkaasti niellä ja pureksia. Kerran sammakko viimeisillä voimillaan kirposi hänen suustaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti. Jose katseli tätä näytelmää kunnes voimakaan inhon ja pahoin voinnin pakottamana käännyit pois kykenemättä katsomaan tuota raakaa ja kuvottavaa näytöstä. Ympäriltä kuului hihitystä, kiroilua ja huudahduksia. Kun hän taas kääntyi katsomaan hän näki Seven seisomassa samalla paikalla tämän valkoisilla poskilla suu kummallakin puolen näkyivät sammakon takajalkojen jättämät likaiset jäljet. Kun Seve näki ilmeet ja kuuli huudot ympärillään hän tiesi, ettei tässä lajissa ollut hänellä kilpailijaa. Hän oli tehnyt sen, hän oli syönyt elävän sammakon ja tuon teon tuomassa voiton huumassa hän alkoi kirkua: - Saatana jos niitä kahvi pakuja ei ala kuulua, niin puukko heilahtaa! Hän teki lyöntiä kuvaavan liikkeen halki ilman ja koko hänen albiinon vaalea olemuksensa vääntäytyi kaarelle.
. Kaikki katselivat häntä tapauksen tuoman hämmentyneen inhon vallassa. Asemiehet eivät puuttuneet tähän näytökseen. He olivat seuranneet sitä samanlaisen kasvavan mielenkiinnon valassa kuin muutkin. Mutta nyt he komensivat ryhmän takaisin ojan pohjalle.
– Rankka Raklo, sanoin Vallu kun ryhmä oli asettunut ojan pohjalle. – Söi elävältä sammakon. Hui. Kyllä on rankka Raklo. Kuoleekohan se siihen?
Tilanhoitaja oli tulossa, pitkine laihoine säärineen ja pussihousuineen hän kaukaa katsottuna muistuttu suuresti isoa ajokoiraa. Hän käveli katselemassa työpisteitä ja jokaisella kerralla hän katseli ryhmää ääneti jonkinlaisen peitetyn uteliaisuuden vallassa, ikään kuin hakien uusia kasvoja vanhojen joukosta.
Seuraavalla viikolla siirrettiin kuriryhmä kaivamaan suurta piiriojaa, se sivusi suota lähellä metsän reunaa. Asemiehet jakoivat ryhmän pareihin ja mittasivat kullekin parille päiväurakan verran perattavaa ojaa. Heti aamulla lapiot alkoivat heilua ja turpeet lennähtelivät ylös ojan penkalle. Kaikki ryhmät kilpailivat ensimmäisenä eroon urakastaan ennen päivän loppua, saadakseen jonkin aikaan lojua ruohikossa. – Nakki naulassa, kuului ensimmäisen kaksikon hihkaisu kun he tavoittivat paalumerkin. Vartija oli taittanut itselleen kepin puusta tien varrelta, käveli tarkastelemaan työn jälkeä. – Selvä, hän sanoi ja napautti kepillä saappaansa vartta. Hän otti esille kortin ja kynän, merkitsi jotakin paperiin. Kidutetut olivat riisuneen paitansa ja paarmat ahdistelivat paljaita hikisiä selkiä.
Suuri sammakko hypähti lapiosta pohjaveteen. Vallu asetti lapionsa sammakon alle ja paiskasi sen ylös penkalle. – Kuka syö sen, saa kaksi pakua kahvia. Lapiot yksi toisensa jälkeen lakkasivat heilumasta ja osa miehistä kiipesi penkalle. Kulkuri tarttui sammakkoon, katsoi eläintä silmiin. – Ei saatana, Ei tällaista kuvatusta kukaan syö.
– Moniko maksaa kaksi pakua, jos minä syön tämän? Kysyi Sepe, sinitakkinen nuorisovanki. Sieltä täältä kuului huutoja - Seuraavista ostoista tulee.
– Kuusi maksaa. sanoi Kulkuri - Se tekee yhteensä kaksitoista pakua. Anna mennä.
Nuori sinitakki alkoi tunkea potkivaa sammakkoa suuhunsa, mutta hän ei saanut kuin puolet sammakon ruumiista suuhunsa kun hän jo oksensi. Hän heitti sammakon ruohikkoon ja yökkäsi uudestaan. Silloin syöksähti Seve toisten takkaa näkyville. Hän tarttui pakoon pyrkivään sammakkoa jaloista, puristi sen käteensä, avasi hampaattoman suunsa ja alkoi määrätietoisesti tunkea sammakkoa avonaiseen suuhunsa. Asemiehet olivat siirtyneet lähemmäksi ja tarkkailivat uteliaana tilannetta. Lämmin kesä oli pehmentänyt heitä, niin etteivät he heti komentaneet joukkoa jatkamaan keskeytynyttä työtä. Ensin näytti siltä kuin Severi olisi sovitellut pyristelevää sammakkoa suuhunsa. Sitten kaikkien ympärillä seisovien ihmeeksi hän alkoi raivokkaasti niellä ja pureksia. Kerran sammakko viimeisillä voimillaan kirposi hänen suustaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti. Jose katseli tätä näytelmää kunnes voimakaan inhon ja pahoin voinnin pakottamana käännyit pois kykenemättä katsomaan tuota raakaa ja kuvottavaa näytöstä. Ympäriltä kuului hihitystä, kiroilua ja huudahduksia. Kun hän taas kääntyi katsomaan hän näki Seven seisomassa samalla paikalla tämän valkoisilla poskilla suu kummallakin puolen näkyivät sammakon takajalkojen jättämät likaiset jäljet. Kun Seve näki ilmeet ja kuuli huudot ympärillään hän tiesi, ettei tässä lajissa ollut hänellä kilpailijaa. Hän oli tehnyt sen, hän oli syönyt elävän sammakon ja tuon teon tuomassa voiton huumassa hän alkoi kirkua: - Saatana jos niitä kahvi pakuja ei ala kuulua, niin puukko heilahtaa! Hän teki lyöntiä kuvaavan liikkeen halki ilman ja koko hänen albiinon vaalea olemuksensa vääntäytyi kaarelle.
. Kaikki katselivat häntä tapauksen tuoman hämmentyneen inhon vallassa. Asemiehet eivät puuttuneet tähän näytökseen. He olivat seuranneet sitä samanlaisen kasvavan mielenkiinnon valassa kuin muutkin. Mutta nyt he komensivat ryhmän takaisin ojan pohjalle.
– Rankka Raklo, sanoin Vallu kun ryhmä oli asettunut ojan pohjalle. – Söi elävältä sammakon. Hui. Kyllä on rankka Raklo. Kuoleekohan se siihen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
lukee ihan mielellään.
Takarivin Taavillakin oli hyviä tarinoita.
Harmi että sai vissii tarpeekseen koko palstasta.
Mahto sammakko olla hyvää :)
lukea niin tässä vielä,
Syksyn harmaassa ja koleassa päivässä oli alakuloa, mutta vielä syvempi oli alakulo niiden kolmen nuorukaisen mielessä, jotka peräjälkeen pudottautuivat poliisiauton takaoven kautta sateen kastamalle kivitykselle. Heidän edessään oli korkea keltaiseksi maalattu rautainen portti. Portista vasemmalle ja oikealta jatkui korkeuteen ulottuva punatiilinen muuri.
Kuului rämisevää ääni ja pieni luukku keltaisessa rauta portissa aukaistiin, Hetken tuossa aukossa viivähtävät ihmiskasvot ja sitten metallinen ovi aukesi ja kaiken tuon takaa vihreäpukuinen portin vartija astui näkyville. Yhtäkään sanaa sanomatta pienen kokoinen vartija otti haltuunsa kuljetuksen johtajan ojentamat paperit ja pikasertti niihin katsahtaen viittasi kädellään koko joukkoa kulkemaan avatusta ovesta portin sisäpuolelle. Kun joukkio on yksi kerrallaan kulkenut avatun portin kautta muurien sisäpuolelle heidän korvansa erottivat piinaavan selvänä takana sulkeutuvan portin rämähdyksen ja avaimen kirskunnan jykevässä lukossa. Portin vartija lähti kulkemaan paikalleen jääneen joukon ohitse ja asettui ryhmän kärkeen johdattaen joukkoa eteenpäin. Poliisit seuraavat ääneti perässä, jonon viimeisinä.
Ryhmä kulki hetken pitkin kivettyä polkua. Ympärillä kohosivat korkealle ulottuvat punatiiliset rakennusten korkeat seinät. Oudon ja ahdistavan maailman ilmapiiri sulkeutuu kulkijoiden ympärille mykkänä ja pahaenteisenä. Kiviseinien läheisyys voimisti tietoisuutta täytäntöönpano vallan ankaruudesta, ja kaikille heille iski tietoisuuteen kipeänä se tosiasia, ettei rangaistuksen täytäntöön panoa mikään mahti maailmassa enää voisi keskeyttää. Tuo tietoisuus ja huoli tulevasta kohtalosta viipyivät raskaana noiden vankilan kivitietä astuvien kolmen nuorukaisen mielissä.
He seurasivat mekaanisesti edellä kulkevaa vartijaa ja nousivat tämän jäljessä kivisiä portaita rakennuksen pääty ovelle. Joka askelma noissa portaissa vei heitä lähemmäksi lopullisen tilinteon paikkaa. Kulku jatkui rakennuksen päätyoven kautta pitkin kiiltäväksi jynssättyä kivilattiaa. Keskellä kiiltäväksi hangattua kivi lattiaa oli karkean pintaonnen kumimatto. Tulokkaat kulkivat vihreäpukuista vartijan jäljessä ja vaistonvaraisesti varoivat astumista pois tuolta kapealta matolta, kiiltävälle koskemattomalta näyttävälle lattiapinnalle ja täysin tiedottomasti he ovat omaksuneet yhden vankilan tärkeimmistä säänöistä: ”Pitkää lattiat kiiltävänä.”
Sitten tuli käden viittauksella annettu mykkä määräys pysähtyä. Rakennus oli laitoksen hallintosiiven hyvin valaistu käytävä, mihin he nyt jäivät neuvottomina seisomaan. Käytävän kumminkin puolin näkyy suljettuja toimisto huoneiden ovia. Erään tällaisen oveen eteen vartija pysähtyi ja nopea koputuksen jälkeen työnsi oven auki ja viittasi poliiseja seuramaan. Poliisit olivat riisuneet hatut päästään ja olivat jääneet seisomaan vaiteliaan hartaina taemmaksi.
– Passitukset Vartija sanoi.
Hetken päästä kuului kuin avainta kierrettiin käytävän sisäpuolisen päätyoven lukiossa ja käytävälle ilmestyy toinen vihreäpukuinen kädessään avain nippu. Tullut oli pitkä laihan varttia ja tämä kulki sisään samasta ovesta mistä portin vartia oli mennyt. Vajaassa kahdessa minuutissa vartija tuli ulos ja viittasi nuorukaisia seuramaan itseään. Nyt käveltiin vartija johdattamana toiseen käytävään ja siitä kulman ympäri kivisiä kierreportaita alas käytävälle, missä himmeät sähkölamput paloivat kivisen käytävän katossa. Tämän käytävän lattia oli mustaa pikeä ja paksut puiset ovet sen seinustalla olivat vahvoilla rautavanteilla vahvistetut.
Potkaisemalla alimman salvan auki vihreä asunen vartija aukaisi yhden noista ovista ja metallisalpojen kolahtelu kumahteli kalkittujen kiviseinien välisessä tilassa. Salvat kääntyivät ja ovi aukesi korkeaan matkaselliin. Selissä oli hämärää ja hengitys ilma oli ummehtunutta kuin sadan elinkautisvangin jäljiltä, huone haisi vanhalta tupakalta, ihmisvirtsalta pelolta ja hieltä. Metallisia kerrosvuoteita oli päällekkäin kattoon asti. Paksussa vaaleaksi kalkitussa kiviseinässä katon rajassa kumotti pieni vahvoilla metalli tangoilla eristetty pesemätön ikkuna. Itse selli oli maan alla ja vain ikkuna maan tasalla. Katossa roikkui alaston sähkölamppu. Liikkumatilaa selissä oli niukalti. Ahdistavampaa ympäristöä ei selliin sisälle asuvista yksikään voinut kuvitella.
Kaikki kolme istuutuivat alavuoteille, liikkumattomana, odottelemaan mitä seuraavaksi tulemaan pitää, sillä vaikka he kaikki kolme olivat ensikertaa vankilassa, heistä jokainen enemmin aavisti kuin tiesi, ettei tämä huone ollut heidän lopullinen asuinpaikkamme. Kaikki nuo kolme nuorukaista olivat lähes saman ikäisiä, yksikään heistä tuskin kahtakymmentä elinvuotta vielä nähnyt. Kaksi noista kolmesta vangista oli vaalea hiuksissa ja pyöreäkasvoisia maalaispoikia ja heillä oli asuinaan kevyet puserot ja suorat siniset housut. Kolmas nuorukainen oli tummahiuksinen keskisoinen jäntevä, mutta nälkiintyneen laiha, Hänellä oli silmiinpistävän
paksu musta tukka ja se roikkui kiharan takkuisena hänen niskassaan peittäen mustuneen paidankauluksen näkyvistä. Hän oli pukeutunut sinisiin farmarihousuihin ja keltaiseen paitaan ja kaikki hänen vaateensa sekä linttaan astutut kenkänsä olivat nukkavierut ja kertoivat kantajansa kodittomuudesta.
Kenelläkään matkasellissä istujista ei ollut kelloa, mutta he tiesivät puolenpäivän jo menneen.
Kuului askeleita ja oven salpoja taas potkittiin. Avain kiertyi lukossa ja ovi lennähti rajusti täysin auki. Vihreä puku vilahti oviaukossa ja käsky kajahteli kiviseinistä: -Alkakaapa tulla!.
Nyt heitä vietiin taas kävelylle pitkin matalaa käytävää jonka katossa risteili lämmitys ja vesijohto putkia. Käytävä kulki maan alla ja tuon maanalaisen käytävän ummehtunut kostea ilma haiskahti eltaantuneilta perunoilta. Kävely päättyi huoneeseen missä oli pitkä pöytä ja sen takana istui kaksi vihreäpukuista vankilan virkailijaa ja aivan äärimäisenä tuon pitkän pöydän uloimmassa päässä piti kirjaa punaraitapukuinen kirjuri vanki. Toinen puoli huoneesta rajoittui tilaan joka muistutti armeijan rättivarastoa, mutta tämän varaston varusteet olivat kaikki merkitty punaisin ja sinisin raidoin. Varuste varastossa hääri kaksi punaraitaista vankia. Silmälasipäinen virkailija katsahti nuorukaisiin, -Riisukaa, ja sitten tänne”.
- Nimi? hän osoitti kysymyksen tummatukkaiselle nuorukaiselle.
-Novorisky”
- Ristimänimi?”
- Jose”.
- Oletelko te Puolalainen?
- En ole käynytkään”.
Vankiapulainen heitti lattialle karkeankankaisen säkin. - Siviilikamppeet tuohon, virkailija katsahti paperiin, sitten hän alkoi kysellä. Koko kyselyn ajan hän katsoi tarkan keskittyneesti paperia.
-Paino ?
- 69kg”
- Tarkistetaan. Nouse vaalle!”.
- Pituus»?
172
- Tarkistetaan”
- Mihin rotuun kuulutte?
- Ei kai tämä mikään eläin näyttely ole.
-Vastatkaa nyt vain kysymyksiin
- Äiti pustaan mustalainen ja Isä Kalajoen intiaani
-Elkää viisastelko. Siis mustalainen.
- Miten vaan haluatte”.
- Onko sairauksia? Käytättekö lääkkeitä? Onko ampumahaavoja? Onko tatuointeja? Sitten hän katsoi edessään seisovaa poikaa yli silmälasien. Tukka on pitkä. Päiväselli kakkoseen.
Toinen virkailijoista ojensi Joselle pienen nuhraantuneen kirjasen jonka kannessa oli avain, ympyrän sisälle kuvattuna. Vankisäännöt lukivat kirjasen etukannessa. - Tutkikaa tätä ja opetelkaa se ulkoa, niin ei tule vaikeuksia. Ja tässä, pankaa tämä oveen. Virkailija ojensi mustan metallisen laatan johon oli merkitty 356/65 P2. Kolmas vankilan vastaan otto virkailijoista ojensi yli pöydän kiiltäväpaperisen pussin jätetupakkaa ja kaksi rullaa sätkäpaperia. - Tässä teille tulotupakat, virkailija sanoi. - Kuittaus tuohon se vähennetään palkasta.
Joset tönittiin rättivaraston luukulle missä vaatevarastoa hoitava vanki latoi rivakoin liikkein vaatetavaraa yhteen kasaan, - Vanginpuku kesä, Vanginpuku sarkaa talvi, Alusvaatekerta pelti, pyyhe, huopa, lakanat, saappaat, tossu ja jynssäät. vankiapulainen mutisi itsekseen latoessaan eri vaatekappaleita luukulle. Lopuksi rättivanki läimäytti kaksi kuluneen näköistä sarkakankaista lapusta keräämänsä tavaroiden päälle. Jose ei voinut olla kysymättä -Mitä näillä..”?
- Ne on Jynnssät. Kyllä ne sitten neuvoo.
Jose alkoi pukea ylleen noita vaatekappaleita. Hän pukeutui karkeisiin alus vaatteisiin, joissa olivat siniset raidat valkoisella pohjalla. Kangas oli karkeaa ja vankien neulomaan. Kaikki vankilan tarvikkeet ja varusteet olivat toisen vangin toiselle valmistamat. Jose valitsi kahdesta vangin puvuista sarkapuvun, se näytti enemmin ryhdikkäältä ja oli vähemmän punainen kun kevyt haalistunut kesäpuku. Vasta paljon myöhemmin hän oppi tietämään, että ensikertalaiset lähes poikkeuksetta valikoivat sarkapuvun asukseen. Se oli kömpelö asu, kuin passari, se antoi kantajalleen jäykän ja alistetun olemuksen, ja jonkin ajan kuluttua sen kantaja havaitsi, että jäykkä ja epämukava asu hiersi kaikkialla siellä missä se joutui kosketuksiin ihon kanssa. Vanhemmat vangin saattoivat heti erottaa alokkaan tuosta puvusta ja he suhtautuivat noihin kuin vähämieliseen. (Tosiasiassa kaikki vankimielisairaalaan lähetetyt puettiin sarka-asuun. Siitä käytettiin vankien keskuudessa sanontaa: ”Sarkapuku ja ranta rata”)
Pukeutumisen jälkeen piki lattialla oli vielä varusteita jäljellä enemmän kuin hän pystyi kerralla kantamaan. Hetken katseltuaan varastonhoitaja vanki kurkottautui luukusta. - Levitä se huopa ja pane ne kamat siihen, solmit sitten ne huovan neljä kulmaa yhteen, niin saat hivakan. Jose noudatti kokeneen vangin neuvoa ja hetken päästää hänellä oli tiukka ja tukeva taakka, jota saattoi kantaa selässä. Tällä tavalla askel askeleelta alkoi oppia vankilan käytäntöä ja tapoja.