Joskus kolmekymppisenä kuuntelin ihmeissäni nelikymppisten juttuja siitä, että herkästi meni välit jonkun kanssa poikki. Etenkin hyvienkin ihmissuhteiden. Nyt lähestyn itse samaa paalua ja tuntuu, että niinhän tässä on käymässä tai ainakin hiertää joidenkin kanssa. Osaatteko selittää ilmiötä tai tunnistatteko sitä?
Itsestä tuntuu, että iän myötä ei enää jaksa ottaa kaikkea asiatonta shittiä niskaansa ja antaa toisen ennemmin sitten olla. Ennen sitä nieli asioita enemmän, nyt ei enää jaksa. Yritän silti hoitaa asioita reilusti puhumalla, mutta jo idenkin kansa se on täysin mahdotonta, silloin ennemmin laittaa suhteet poikki, kun väkisin yrittää vääntää. Rakentavia mielipiteitä ja pohdintoja kaivattaisiin.
Itsestä tuntuu, että iän myötä ei enää jaksa ottaa kaikkea asiatonta shittiä niskaansa ja antaa toisen ennemmin sitten olla. Ennen sitä nieli asioita enemmän, nyt ei enää jaksa. Yritän silti hoitaa asioita reilusti puhumalla, mutta jo idenkin kansa se on täysin mahdotonta, silloin ennemmin laittaa suhteet poikki, kun väkisin yrittää vääntää. Rakentavia mielipiteitä ja pohdintoja kaivattaisiin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen ollut havaitsevani yhden asian, josta muutkin puhuvat puheeksitullessa.
Ihminen muuttuu vanhemmiten karikatyyrikseen. Sekä hyvät, että huonit puolet korostuvat. Elämän kokemus, ja etenkin kokemattomuus vaikuttavat asiaan paljon.
Kamuporikoista on tippunut paljon, uusia ei enää oikein saa. Meinaan samisella sitä, että kaikki suunnilleen ikäiset on spedejä, siis karikatyyrejä itsestään. Niin mäkin oon. Tottahan se.
Saattaa mennä vuosia, ennenkuin löytyy joku "sielunveli". Senkään kanssa ei paljoa sitten uskalla alkaa tekemisiin, ties mikä lie loppujenlopuksi. Vanhoista "kamuista" on päässyt eroon ihan automaattisesti. Jos sattuu vaihtamaan puhelimen, samalla on näppärä poistaa tarpeettomat puhelinnumerot.
=DW=
.....tavattiin kaverin kanssa vuonna 69 kun mentiin kansakoulun ekalle......
.....vieläkin ollan bestiksiä....
....sielunveli???
takku....