Hakaniemen torikahvilasta löytyy toisinaan tilaa istahtaa. Kello on kahdeksan aamulla ja varjot pitkiä, pulut horroksessa ja ihmiset omissa maailmoissaan, kuka koneellaan, kuka kirjassaan, kuka ohitse horjuvassa uteliaisuudessaan. Kaupankäynti on lyhyt oppimäärä psykologiaa, eräänlainen määrätietoinen laatukeskustelu.
Kassissani on alati mukana Rutto. Kirja on pokkari - tai nahistunut vanha salaatti, vettynyt ja kauhtunut ja taittunut ja kaiken nähnyt. En ole lukenut siitä sanaakaan, se on yhä piilossa, mutta täynnä muistilappuja.
Viereisessä pöydässä nainen nolaa pöydässä istuvan miehensä kahden muun naisen kuunnellessa vieressä. Tämä tapa suomalaisessa naisessa on käsittämätön; ehkä näen tapahtuman eri vinkkelistä, erilaisen kulttuurin lävitse, sillä tiedostan säälini miestä kohtaan. Naisesta en osaa sanoa mitään, ehkä hän on vain hölmö, moukka ja ajattelematon valtapelin avuton että sokea nappula. Kirjoitan yhden keltaisen muistilapun lisää. Rutto alkaa muistuttaa sitruunaperhosparvia väriltään ja liikkeiltään.
Katselin siipensä katkaissutta sepelkyyhkyä - luun päät törröttivät nahasta kuin kiinalaiset puikot länsimaalaisesti lävistetystä friteeratusta jättikatkarapupallosta - tunnistin ilmassa ensimmäisen häivähdyksen syksyä: olemuksen, joka tuntui viileältä kädeltä poskipäällä koskettamassa etäältä. Kahvi oli kuumaa, croissant kadonnut, kukkalähetykset avaamatta eteisessä nyrjähtäneiden myrskyvarjojen jaloissa.
Ulkona ensimmäistä kertaa moneen päivään. Lapsi syö hyvin, nukkuu. Rinnat ovat kuin kasvaimia pullistelevia ulokkeilta. Kaikki tuntuu olevan hyvin: alun vaikeuksien jälkeen maitoa tihkuu pisaroina. En ole uskaltanut käyttää rintapumppua, sillä olen estynyt murrosikäinen lapsi, vastasyntynyt. On jotenkin naurettavaa lypsää itseään mekaanisella koneella.
Aamulla suihkussa luulin olevani vauva. Symbioosi on myöhässä ja elimistö ja pää sekaisemmat kuin koskaan. Itken tiheään, ennalta arvaamatta ja järjellä käsittämättömistä syistä – niin kuin aina – ja kärsin käsittämättömistä painajaisista. Kun sitten vihdoin yllän uneen, kuljen tajuttomana pimeissä laaksoissa kuin eksynyt ja hämäräsokea ja herään tukehtumisen tunteeseen. Sitten tarkastan hengittääkö lapsi. Pelkään, että minulle kehittyy rintatulehdus, ja että sen lisäksi olisin vasta-aineeton, suojaton ja subventoimaton suojellakseni maailmassa mitään miltään.
Ostin meille mielijohdekukkia, itselleni apteekista Parasetamolia ja yrttilaksatiivia ja kiiruhdin hitaasti kotiin kuin olisin jo myöhässä kaikesta… jostain. Ja paikka, jossa tulisin olemaan perillä, ei tänään olisi minua täynnä, vaan jo ehtineenä siitä vajaaksi torikahvilassa tässä. En osaa päättää pakoilenko ihmisten katseita vai kuljenko kadulla ylpeänä ja onnistuneena, erilaistuneena.
Tämä kuohkeana vellova valkoinen uoma täynnä ritiseviä linnunluita, sanoja, joita en sano enkä ymmärrä käyttää itseni hyväksi ovat silta sinun ylitsesi, silta sinun luoksesi, silta luotasi, tai ehkä vain silta ilman rantoja kaiteeseen levollisena nojailla ja näkymää hetki yhdessä katsella. Sillä rantojahan me olemme, sillat nuo vain kaartuvat näkymättöminä välillämme. Onneksi rattaat mahtuivat hissiin. Onneksi perseeni ei ole sen suurempi, sillä on mukava itse mahtua kyytiin, maailman kyytiin ja painaa nappia.
6. askel
Mortteli El Obredon,
huomenlahjaan viedyn tangon.
Tuoksuun veden, mi vaipuu,
taipuu luona jokiheinän siipirattaan ääneen,
iltaansa, lie käy jo tässä.
Yllänsä hehku astua yrttein harhaan,
tarhaan arjen kaipuun,
mehiläisten keinuessa tuoksut, tunnon.
Piirtävät tässä terävät terät.
Nuo nuokkuvat leijailevaan usvaan.
Kassissani on alati mukana Rutto. Kirja on pokkari - tai nahistunut vanha salaatti, vettynyt ja kauhtunut ja taittunut ja kaiken nähnyt. En ole lukenut siitä sanaakaan, se on yhä piilossa, mutta täynnä muistilappuja.
Viereisessä pöydässä nainen nolaa pöydässä istuvan miehensä kahden muun naisen kuunnellessa vieressä. Tämä tapa suomalaisessa naisessa on käsittämätön; ehkä näen tapahtuman eri vinkkelistä, erilaisen kulttuurin lävitse, sillä tiedostan säälini miestä kohtaan. Naisesta en osaa sanoa mitään, ehkä hän on vain hölmö, moukka ja ajattelematon valtapelin avuton että sokea nappula. Kirjoitan yhden keltaisen muistilapun lisää. Rutto alkaa muistuttaa sitruunaperhosparvia väriltään ja liikkeiltään.
Katselin siipensä katkaissutta sepelkyyhkyä - luun päät törröttivät nahasta kuin kiinalaiset puikot länsimaalaisesti lävistetystä friteeratusta jättikatkarapupallosta - tunnistin ilmassa ensimmäisen häivähdyksen syksyä: olemuksen, joka tuntui viileältä kädeltä poskipäällä koskettamassa etäältä. Kahvi oli kuumaa, croissant kadonnut, kukkalähetykset avaamatta eteisessä nyrjähtäneiden myrskyvarjojen jaloissa.
Ulkona ensimmäistä kertaa moneen päivään. Lapsi syö hyvin, nukkuu. Rinnat ovat kuin kasvaimia pullistelevia ulokkeilta. Kaikki tuntuu olevan hyvin: alun vaikeuksien jälkeen maitoa tihkuu pisaroina. En ole uskaltanut käyttää rintapumppua, sillä olen estynyt murrosikäinen lapsi, vastasyntynyt. On jotenkin naurettavaa lypsää itseään mekaanisella koneella.
Aamulla suihkussa luulin olevani vauva. Symbioosi on myöhässä ja elimistö ja pää sekaisemmat kuin koskaan. Itken tiheään, ennalta arvaamatta ja järjellä käsittämättömistä syistä – niin kuin aina – ja kärsin käsittämättömistä painajaisista. Kun sitten vihdoin yllän uneen, kuljen tajuttomana pimeissä laaksoissa kuin eksynyt ja hämäräsokea ja herään tukehtumisen tunteeseen. Sitten tarkastan hengittääkö lapsi. Pelkään, että minulle kehittyy rintatulehdus, ja että sen lisäksi olisin vasta-aineeton, suojaton ja subventoimaton suojellakseni maailmassa mitään miltään.
Ostin meille mielijohdekukkia, itselleni apteekista Parasetamolia ja yrttilaksatiivia ja kiiruhdin hitaasti kotiin kuin olisin jo myöhässä kaikesta… jostain. Ja paikka, jossa tulisin olemaan perillä, ei tänään olisi minua täynnä, vaan jo ehtineenä siitä vajaaksi torikahvilassa tässä. En osaa päättää pakoilenko ihmisten katseita vai kuljenko kadulla ylpeänä ja onnistuneena, erilaistuneena.
Tämä kuohkeana vellova valkoinen uoma täynnä ritiseviä linnunluita, sanoja, joita en sano enkä ymmärrä käyttää itseni hyväksi ovat silta sinun ylitsesi, silta sinun luoksesi, silta luotasi, tai ehkä vain silta ilman rantoja kaiteeseen levollisena nojailla ja näkymää hetki yhdessä katsella. Sillä rantojahan me olemme, sillat nuo vain kaartuvat näkymättöminä välillämme. Onneksi rattaat mahtuivat hissiin. Onneksi perseeni ei ole sen suurempi, sillä on mukava itse mahtua kyytiin, maailman kyytiin ja painaa nappia.
6. askel
Mortteli El Obredon,
huomenlahjaan viedyn tangon.
Tuoksuun veden, mi vaipuu,
taipuu luona jokiheinän siipirattaan ääneen,
iltaansa, lie käy jo tässä.
Yllänsä hehku astua yrttein harhaan,
tarhaan arjen kaipuun,
mehiläisten keinuessa tuoksut, tunnon.
Piirtävät tässä terävät terät.
Nuo nuokkuvat leijailevaan usvaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
soomi twentyfour ilmoittaa että olen tilapäisesti pois käytöstä... outoa, en tiennyt tätä.
(tilapäisyyshymiö)