Kuin salama kirkkaalta taivaalta,
tulit yllättäen ja voimallasi.
En ollut varautunut tilanteeseen,
olin aseeton ja voimaton.
Minne katosit nuoruuteni ilo,
minne hävisit vapauteni.
Vain hiljaisuus ja tyhjyys,
pohjaton yksinäisyys.
Ihminen minua satutti,
pelkillä iva sanoillaan.
Ei ollut yksin tuo ihminen,
seuranaan koko komppania.
Kaksikymmentä vuotta helvetissä,
yksin muurini sisällä.
Ei ainutta ystävää,
ihmiseen ei voinut luottaa.
Olisin ollut ennemmin vankilassa,
ihmisten joukossa.
tulit yllättäen ja voimallasi.
En ollut varautunut tilanteeseen,
olin aseeton ja voimaton.
Minne katosit nuoruuteni ilo,
minne hävisit vapauteni.
Vain hiljaisuus ja tyhjyys,
pohjaton yksinäisyys.
Ihminen minua satutti,
pelkillä iva sanoillaan.
Ei ollut yksin tuo ihminen,
seuranaan koko komppania.
Kaksikymmentä vuotta helvetissä,
yksin muurini sisällä.
Ei ainutta ystävää,
ihmiseen ei voinut luottaa.
Olisin ollut ennemmin vankilassa,
ihmisten joukossa.
Vastaukset 35
Vanhimmat
´olisin ollut ennemmin vankilassa´
´kaksikymmentä vuotta helvetissä´
nuoruus ei takaisin tule..
itkemällä ei elämä parane..
Et ole yksin ystäväni..
saanko lähettää
Enkelini..
Ihminen olet
Sinäkin!
Kiitti Mr...
Oliko runoni rakkaudesta,
vaiko katkeran vuodatusta?
Ihmisiin pettyneen paatosta,
syyttelyä kaikki tyynni.
Oli runoni rakkaudesta,
anteeksiannon oivaltamisesta.
Ei syyttely mitään auta,
katkeruuskaan kauas kanna.
Löysin itseni uudestaan,
katkoin kahlehet kantamani.
Mursin auki piilolukot,
mieleni murheen kamareista.
Avaelin kaikki ovet,
tuulettelin tuntehilla.
Nyt on kammiot katsottu,
piilopirttini puhtoiset.
Runoni olikin rakkaudesta,
itseni uudesta oivaltamisesta.
Sinä osaat
taiden tuon tuskan
julki tuonnin..
Se satuttaa
lujaa..
Ei ehkä heti
huomenna
helpota..
Anna itsellesi
aikaa
Enkelini saanko
mukaasi laittaa..
Sateesta huolimatta
..aurinkoa!
Toinen jalka helvetissä,
toinen jalka päällä maan.
Mieli kulki pimeydessä,
järki jäljitti valoa.
Tunneli ol`tuskallinen,
pimentynyt mielen myötä.
Tunnelista kuului huuto,
järki valoon vaikeroi.
Valo vain ol`jossain hiljaa,
tunnelissain turvallista.
Ymmärrän mä nyt jo valon,
tunnelinsa tuulettanut.
Tuuletathan tunnelisi,
enkelisi kohdatakses.
on heitä...vaan ei ole helppoa heitä havaita!
Hienosti kuvasit runossasi mielen synkkiä teitä,
siellä syvällä tunnelissa...niin ja sen ettei elämän
enkeleitä voi havaita, jos mieltänsä ei avaa heille.
Tosi hienot runot, kuitenkin niin pohjattoman surullista,
jotenkin se ensimmäinen kuvasti ihmisten raadollisuutta ja sitä
kuinka kovia ihmiset ovat toisillensa ymmärtämättä
sitä kuinka syvät arvet voi toiseen jättää. Minusta on
hienoa, että pystyit antamaan anteeksi ja sait mielen
rauhan takaisin ja kyvyn nähdä myös hyvyyttä.
Tällaisia tuntemuksia runosi herätti; saatoin ymmärtää
väärinkin runosi sanoman...
Enkeleitä matkallesi :)
Lapsi huusi kapaloissaan,
äidillään ei ollut aikaa.
Tikehtyypi lapsi rukka,
mummo herää huutoon pienen.
Kuka teki tumat teot,
kyseleepi isäukko.
Savotalta palanneena,
kuritustaan haluaa jo.
Ethän sinä anna piiskaa,
ajattelee poikarukka.
Minulle et anna piiskaa,
liian herkkä piiskallensa.
Minähän se olin,
valehtelee poikarukka.
Säälittelee sisariaan,
osaksensa ottaa koston.
Nurkassansa taas hän seisoo,
kärsimässä sijaiskoston.
Oikein ymmärsit runoni,
tähän asti asetellun:)
me kaikki tarvitaan niin lapset kuin aikuisetkin, mutta erityisesti
lapset...mutta aikuiset ovat ajattelemattomia, omien kiireittensä
keskellä porhaltavat...ehkä hekin ovat jääneet vaille rakkautta/
huolenpitoa lapsena, saaneet ankaran kasvatuksen,
silloin ei ehkä osaa ajatella toisella tavalla.
Jaloa on puolustella sisariaan ja ottaa syyt itsellensä...
sillä lailla pystyy suojelemaan pienempiä/heikompia, mutta...
surullista, niin surullista, mutta luulen että ymmärrän miksi
puolustit sisariasi.
Kuinka tärkeää se olisikaan olla vaan turvallisessa sylissä,
vaikka olisi tehnyt jotain pientä tuhmaakin...
virtuaalihalaus sinulle :)
Miksi runoni rustaelen,
kylmiksi, koviksi kohistelen.
Siksi viestini virittelen,
surun lapsen laatimiksi,
perille paremmin mennäksensä,
tietoisuuteen tullaksensa.
En enää syytä vanhempia,
työnsä raskaan raatajia.
Ei ollut helppoa heilläkään,
evakoilla köyhyydessä.
Ei ollut ankara isäni,
rakkaudeton äitinikään.
Kasvattivat kunnon lapset,
piiskaa tosin säästämättä.
Kiitos halista lopuksi,
balsamia haavoillensa:)
Jk. Elämäni laulu:
http://www.youtube.com/watch?v=m5_fiVnuAh4
"joka vitsaa säästää, se lastansa vihaa"
Ennen vanhaan se vaan on ollut normaali kasvatusmetodi :( No elämä oli silloin kaikin puolin kovempaa, jo yksistään leivän hankkiminen perheelle...
hienoa, että olet oivaltanut ja lisäksi pystynyt antamaan anteeksi :)
Elämäsi laulu on niin surullinen...oi, jospa voisin sen palautteessani vaihtaa johonkin iloisempaan, mistä huokuisi usko tulevaisuuteen, toivo paremmasta, ja tietenkin ikuinen rakkaus.
En ole järvi,
en liioin lampikaan.
Elottomia ovat,
pysähtyneet veet.
Olen joki,
alati virtaava.
Joessani on,
kuohuvat kosket,
runsaasti kivikoita.
Joen alajuoksu on tyven,
suojasatama,
lintujen ja kukkain koristama.
Useasti olen jokeni matkannut,
ylhäältä alas saakka.
Mitä useammin tuon matkan tein,
sitä vapaammin annoin virran viedä.
Haaksirikkouduttuani liiasta yrittämisestä,
annoin vain virran viedä,
vastustelematta.
Selviydyin viimein vammoitta.
Joka tahtoo mukaani lähteä,
joelleni,
ei pääse helpolla.
On opittava antamaan periksi,
virran vapaasti vietäväksi.
Viimein alajuoksulla,
tyvenessä satamassa,
katselemme kauneutta,
ihastelemme ihmetellen.
Itseäni en säästele,
helppoutta havittele.
Toisille oon armollinen,
vaatimatta vaikeutta.
Biisi minulta toisille:
http://www.youtube.com/watch?v=NjyzB1sqNDw
mahtuu meidän kaikkien elämän polulle, mutta niitä on joillekin
asetettu enemmän kuin toisille; miksi? -sitä tuskin kukaan tietää.
Vastoinkäymiset kasvattaa usein meitä, arvot ja asenteet tulevat
kohdalleen, ymmärtää mikä elämässä on tärkeää, mikä ei ja ehkäpä
ymmärtää myös sen, että maailmassa tapahtuu asioita, joille ei voi
yhtään mitään ja jotka on vaan hyväksyttävä.
Hienosti kuvasit runossasi elämän jokea: kuohuvat kosket, karikoita...
mutta myös kaunis, tyyni satama...rauha ja onnellisuus :)
Tällaisia ajatuksia runosi herätti minussa; en välttämättä ymmärtänyt
runoasi niin kuin tarkoitit. Kaunis kappale :)
Koski kuohuu,
kaataa purren,
kivet kolhii kulkijaa.
Virran viemä,
raahautuu hän,
kohti tyyntä poukamaa.
Voimillansa viimeisillä,
etsii hän nyt auttajaa.
Huuto kuuluu lahukasta,
kaiku ainut vastaaja.
Tuska repii rinnan auki,
päänsä kohta halkeaa.
Miks ei kukaan mulle vastaa,
lohduttele tuskaisaa.
Huuto loppuu,
rauhoittuu hän,
yksin istuu hiljaa vaan.
Siinä istuu tyhjenneenä,
aikakin jo pysähtyy.
Tulee apuun enkel Herran,
kärsineelle viestittää.
Miks`et luota apuun Herran,
itse tahdot matkustaa.
Luota minuun sanoo enkel,
turvanas´oon aina vaan.
Ken uskoo, hän enkelin kokea voi.
Suojelusenkeliä me kaikki tarvitaan elämän kivikkoisella polulla,
sillä viime kädessä kaikki me ollaan yksin vastoinkäymisissä. Tukea,
apua: auttavia käsiä, lohduttavia olkapäitä vastoinkäymisissä
tarvitaan ja toivottavasti niitä olisi kaikille tarvitseville tarjolla,
mutta yksin ne vastoinkäymiset joutuu kuitenkin mielesänsä kohtaamaan.
Silloin on apua, kun uskoo, että Suojelusenkeli katsoo perään ettei
heikko pieni ihminen murru elon kivikkoiselle polulle.
Tämä runosi oli mielestäni todella koskettava kuvaus ja niin totta.
Lähimmäisenä lähetän sinulle voimahalin.
Kiitos kun oot olemassa,
saavuit luokse unohdetun,
syyllistetyn, halveksitun.
Annoit toivon elämästä,
ihmisestä-välittävästä.
Kuuntelet sä murheet minun,
tuet, autat,
kiitos sinun.
Mieli musta vaivatulla,
ahdistaa,
on itku tulla.
Suojassasi saanhan olla,
en mä ole täysi nolla.
Jk. Kiitos voimahalistasi. Lämmitti kovasti.
Ihanan runon Suojelusenkelillesi kirjoitit, vaan niin kovin surullisen.
Kaikki me ollaan ihmisinä arvokkaita, niin Sinä kuin myös minäkin.
Joskus toiset ihmiset vaan purkaa omaa pahaa oloansa ja ovat ikäviä...
Toivottavasti Aurinko paistaa Sinulle päivääsi :)
Kuka mittaa määrän minun,
aavistaa myös alkuperän.
Tiedostaapi koko mielen,
tarkistaapi tarkoituksen.
Liian monta matkallani,
viisasta ja vilpillistä.
"Minä tiedän mikä olet",
kaikuu ääni onton mielen.
Purkaisivat pahan olon,
siitä en mä pahastuisi.
Syyllistävät surkeuttaan,
onnettomat pikkusielut.
Vettä sataa,
tuuli piiskaa.
Iskee vasten kulkijaa.
Syyllistetty syytettynä,
nauttii tuskaa koleaa.
Kaikilla meillä varmaankin on jäänyt sieluun kipeitä muistoja:
tahattomia/tahallisia loukkauksia; ei anteeksipyyntöjä...
mutta kukaan meistä ei ole täydellinen ja tulee sanottua pahasti
toiselle, mikä jälkeenpäin kaduttaa... mutta kuinka vaikea se on sanoa
"Anteeksi"...
Kuitenkin, vaikka ei koskaan kuulisi sitä sanaa loukkaajaltaan niin
oman itsensä kannalta on parempi antaa anteeksi. Tietenkin se riippuu
ilkeiden tekojen suuruudesta, voiko edes harkita anteeksiantoa...
niin ei se ole helppoa...
Jäin miettimään runosi loppua:
Vettä sataa,
tuuli piiskaa.
Iskee vasten kulkijaa.
Syyllistetty syytettynä,
nauttii tuskaa koleaa.
kovin kuulostaa murheelliselta...vaikea sanoa lohdutuksen sanoja, mutta
antaisiko se toivoa, jos sanoisin, että "kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin"
Tämmöisiä ajtuksia runosi herätti; en tiedä avautuiko se minulle niin kuin ajattelit sitä kirjoittaessasi...
Miks`en kirjoita ilosta,
visertele ilon lailla.
Ainako runoni rustaelen,
surun lapsen laatimiksi.
Siks`en kirjoita ilosta
kun on tietoni vähäiset.
Parempi antaa virrata,
joen tutun oloisen.
Onhan mulla jo iloa,
lapsenlapset parahimmat.
Ukin pikku silmäterät,
tyttöset kaikkein somimmat.
Älä huolestu minusta,
oman tiensä tallaajasta.
Umpihanges`oon olija,
oman ladun aukaisija.
Tulossa on sekin päivä,
jolloin ei ole surua.
Kaikki on jo haudattunna,
mielestäni kaikonnunna.
Silloin on iloiset sepustukset,
runoni uudet ja ihanat.
Kerron suuresta ilosta,
luomakunnan kauneudesta.
niitä ilon sepustuksia; toivottavasti jaat ne sitten meidän, tämän palstan lukijoiden kanssa. Tiedä vaikka ne lapsoset innoittavat sinut kirjoittelemaan kaikenlaisia lorun pätkiä... :))
Tästä runostasi voi aistia positiivisia vireitä, aavistuksia iloisista asioita ...olen iloinen siitä :) Minusta sinun runot ovat tosi hyviä, niitä on ollut ilo lukea.
Hyvää syksyn odotusta Sinulle !
"Haluan olla vapaa",
kuuluu huuto kapakasta.
Kuka huutaa,
mikä vaivaa,
elon tiellä kulkijaa.
Huutaja on aivan yksin,
ketään kuka ymmärtää.
"Taitaa olla nuppi löysä",
seurueensa naurahtaa.
Paska-ukko liikkehellä,
taas on viekkain aatoksin.
Arvattinhan laskelmoija,
nuorta naista vailla on.
"Ajatuksens haarovälis",
keskisormet heilahtaa.
"Vaimo raukka manipuloitu,
heti täytyy pelastaa".
Rientää apuun koko suku,
vaimon tahtoo pelastaa.
"Paskiaisest` ero ota",
seurue tää toitottaa.
Vuodet vierii,
toistuu huuto,
vapauttaan huutaa mies.
Tulee myrsky,
sortuu mieli,
vaimon herkkämielisen.
Paska-ukko yksinänsä,
vaimon kanssa vaeltaa.
Missä on nyt suku-rakas,
kotonansa koheltaa.
"Johan sanoin",
kuuluu ääni,
keskisormet heristää.
Paska-ukko aiheutti,
vaimon mielen sortuneen.
Vapauttaan huutaa ukko,
syytetty ja syyllinen.
Kantaa vaimon,
yli sillan,
toivottomain virran veen.
Sillan yli tultuansa,
kohtaavat he tyvenen.
Suojaisassa poukamassa,
uskoutuvat toisilleen.
Löysivät he uuden kerran,
nuoruutensa rakkauden.
Vapauttaan mies ei huuda,
vapautui jo kahlehet.
Jk. Kiitos sinulle, joka kommentoit aina runojeni jälkeen. Olet hyvä ihminen. Ansaitsisit tulla jopa ystäväkseni. Kyllä niitä iloisia runojakin tulee, kunhan ikävät on loppuun koluttu:) Ehkä niiden aika vain ei ole vielä. Mitä runoihini tulee, en niitä kaivele pöytälaatikoista. Istun koneen äärelle ja annan palaa:)
edellisestä runostasi, että ikävät asiat ovat takana päin ja...
Ymmärrän hyvin kirjoittamisen ikävien asioiden käsittelykeinona; olen itsekin sitä joskus tehnyt ja totta puhut siinäkin, että synkkää tekstiä syntyy niin kauan kunnes kaikki ikävät asiat on käsitelty. Omalta kohdaltani voin kertoa, että sitten yhtenä päivänä tuli tunne, että ei tarvitse enää kirjoittaa, ei ole enää mielessä ahdistusta/murhetta mikä pitäisi sanoiksi pukea, jotta sen mielestään ulos saisi. Sen koommin en ole sanaakaan raapustanut paperille; no tänne olen niinkuin nytkin.. :)
Hyviä runoja kirjoitat ja et siis niitä etukäteen mieti ennen tänne kirjoittamista; täytyy sanoa että taitava olet ajatuksia runoiksi pukemaan. Minä taas kirjoitin yhdestä ajatuksesta satoja sanoja...no ehkäpä se on naisen ja miehen ero...mene ja tiedä ?!
Minusta on ollut kiva, no ehkä väärä sana, lukea ja pohtia runojasi, niiden sanomaa ja miten ne lopulta aukeaa...ehkäpä ihmisen mieli onkin loppujen lopuksi sangen kiehtova tai ehkäpä minä tunnistin sinut jollain tapaa kohtalotoveriksi... Jos et pahastu, niin mielelläni minä kommentoin runojasi tulevaisuudessakin...niin en ole kuitenkaan itse mikään runoilija, mutta kuten kerroin runojen sanomaa on haastava miettiä.
Mitä tulee sinun viimeisempään runoon, en oikeastaan halua sanoa muuta kuin, että anteeksipyytäminen, itsellensä anteeksiantaminen ovat varmaan hyvä alku tulevaisuudelle. Ymmärsin runostasi, että kaikki ne ikävät asiat on läpikäyty ja anteeksiannettu...
Löysivät he uuden kerran,
nuoruutensa rakkauden.
Vapauttaan mies ei huuda,
vapautui jo kahlehet.
Vielä kun ymmärtäisi antaa itsellensä anteeksi...olla itsellensä armollinen...rakastaa itseänsä vioista huolimatta ja muistaa, että olemme menneisyyden kokemusten summia...
Olet hyvä ja aito ihminen. Intuitiivisena ihmisenä minä sen tiedän. En enää vastaa runomitalla. Runosuoneni alkaa olla tyhjäksi käynyt. Odotellaan sitä iloa, joka minut on joskus täyttävä. Sitten tulee uudet runot, kauniimmat kuin uskotkaan. Olen otettu kun kehut runojani, ulosantiani runomitassa, On minua joskus kehuttu kirjoittamisestani. Verbaalisesti lahjakkaaksikin ovat väittäneet:) Tiedä häntä sitten. Itse uskon näin kun on pakko sanoa tai kirjoittaa jotain ja kun mieli on vapautunut ja avoin, niin eihän siinä muuta kuin antaa palaa vain:) Jotenkin nuo runoni ovat einoleinomaiset. Itse olen Leinofani, en juuri muitten runoista mitään saakkaan irti. Siksi kirjoittanen hänen tyyliään matkien. Tuo viimeinen runoni (Paska ukko) tuli mieleeni viimeisenä eilen illalla. Kaksi kertaa mietin runoni raapustettuani lähetänkö sen yleisesti nähtäville. Alkoi jo olla intimiteettini ja itsesensuurini äärirajoilla. Lähetin sitten kuitenkin. Olkoonkin, etteivät runoelmani avaudu juuri sellaisenaan lukijoille, jota itse olen takaa ajanut, niin antanevat itsekullekin omaa pohdittavaa omaa/läheistensä elämää silmälläpitäen. En usko, että minä olisin jotenkin tavallisuudesta poikkeava persoona tällä planeetalla, mitä vaikeisiin elämänkokemuksiin tulee. Tuosta viimeisestä runostani vielä sen verran, että avautuakseen runoni alkuperäisessä mielessä ajateltuna, pitää miettiä seuraavia rasitteita elämänkulussa: Sokea sukurakkaus yhdistettynä huonoihin itsetuntoihin ja riippuvaisuuksiin hinnalla millä hyvänsä. Tarvitaanko tällöin kuplia illuusion ylläpitämiseksi. Onko Paska-ukkoja olemassakaan, vai onko kaikki mielten kuvitelmaa. Eikös paska ukot teekin jotain konkreettista. Eivät pelkästään huuda vapauden kaipuutaan.
Jk. Kolme peiliä ajattelin ostaa ensi jouluksi pukinkonttiin. Kenellekö? Se jääköön salaisuudeksi:)
että sinä kirjoitat todella kauniita, iloisia runoja sitten kun on niiden aika...
Ymmärrän hyvin pohdintaasi julkaistako yleisellä palstalla runoja, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta kuten sanoit runot ei välttämättä avaudu meille lukijoille sillä lailla kun tarkoitit, jolloin varmaankin tulkintaa on niin monta kuin lukijaakin ja siinä vaiheessa intimiteettisuoja tavallaan on edelleen olemassa. Niin totta myös se, että monet meistä kokee samanlaisia vastoinkäymisiä elämässään, joten jospa ne todellakin antaa ajattelemisen aihetta itse kullekin. Hienoa kuitenkin, että päätit julkaista runojasi, niitä kipeimpiäkin :)
Jk. Kiitos kauniista ajatuksistasi minusta...liekö ne totta, mutta tuntui kuitenkin hyvältä...siis Kiitos!
kolme peiliä pukinkonttiin?? tätä en edes yritä ratkaista...liian paljon haastetta...saat pitää salaisuuden, sikäli mikäli ettei Korvatunturilta pääse tieto vuotamaan :))
Tarkoitan otsikolla sitä, että uskot minun vielä pystyvän kirjoittamaan runoja hyvyydestä/kauneudesta. Itseasiassa palasin tänään parin vuorokauden mittaiselta kylpylälomalta vaimoni kanssa. Olimme siellä kahdestaan. Taakse jäi arkiset kuviot/masentavat ihmissuhteet. Elimme vain toisillemme. Lepäsimme ja natimme huomaavaiseta ylläpidosta/palvelusta. Edesauttaisikohan tuollainen parisuhdetoiminta niitten positiivisempien runojen syntyyn:) Itse näin haluan uskoa. Itsehän sinä itsestäsi ole kuvan minulle luonut. Miksi teeskentelisit ja muuta näyttelisit mitä oikeesti olet. En siis sinua imarrellut vaan aidosti kehuin:)
Jk. No ei yksikään lahjapeileistä ole sinulle varattu:)
Ole huoletta, jo kauan aikaa ovat molemmat jalkani olleet maanpäällä:)
heh, heh...vai ei yksikään lahjapeili ole minulle varattu :)) ...no en toki sellaista kuvitellutkaan vaan ajattelin, että jos haastetta riittää tarpeeksi siinä kun mietin mikä on runosi sanoma niin...tehtävä on mahdoton, jos mietin peilien saajia...
Nyt olen vakuuttunut, että kauniiden runojen aika on lähellä...mikä sen parempaa parisuhteen hoitoa kuin kylpyläloma.
Mukavaa oli runojasi kommentoida, mutta nyt olen sanottavani sanonut; ei ole enää uutta sanottavaa; silloin kun alkaa toistamaan itseänsä pitää ymmärtää jatkaa matkaansa.
Valoa Elämäänne ja Kivaa Syksyä !
Vierivivät kivet eivät saammaloidu, eikä jokikaan voi pysähtyä, sen on aina vain virrattava eteenpäin. Mitä taas tulee noiden peilien saajiin, niin mielestäni se ei ole lainkaan vaikea yhtälö ratkaistavaksi. Ainakaan minulle.
Jk. Kaikkea hyvää elämääsi.
niistä peileistä.Eikös prinsessat ja muut viehkot naiset katsele peiliin ja runoile:"Kerro ,kerro kuvastin ken on maassa kaunehin?" Osuinko oikeaan? Mutta sitten sinä kuiskaatkin heille jokaiselle totuuden:"Sinä kaunein oot."
Näillä lahjapeileilläni ei katsella ulkoista eikä sisäistä kauneutta. Nämä peilit paljastavat katsojalleen totuuden ja oman sisäisen tilansa.
runoasi, itse asiassa tulostin sen, kun paperilta on paljon helpompaa lukea kuin tästä näytöltä. Niin tai mukavampaa löhötä sohvalla ja miettiä mitä runostasi ajattelisi. Niin tulin samaan tulokseen kanssasi, että ei runosi ole sellainen rakkausruno mitä tällä palstalla yleensä kirjoitetaan. Varmaankin kertomasi asiat ahdasmielisyydestä/kaksinaismoralismista on arkipäivää nykyään, sinänsä kauhean surullista miten perinteiset arvot ovat joutaneet romukoppaan...miksi elää parisuhteessa lainkaan, jos toiseen henkilöön ei halua sitoutua, ei rakkaus ketään omista vaan mielestäni jos rakastaa toista ei hänen tunteitansa halua loukata.
Sinänsä jos parisuhteessa molemmaat osapuolet ovat sitä mieltä, että on hyväksyttävää molemmille rinnakkaissuhteet, niin siinä tapauksessa se on kahden aikuisen asia eikä se satuta ketään olettaen tietenkin, että pariskunnalla ei ole lapsia, ainakaan pieniä. Jotenkin tuntuu, että lapset saisivat vääristyneen kuvan parisuhteesta, rakkaudesta...useammat meistä kuitenkin uskoo aitoon Rakkauteen, missä rinnakkaissuhteille ei ole tilaa eikä tarvettakaan. Sinänsä runosi oli hyvä, kiitos siitä. O
Arvaas nauroinko ääneen viimeisestä kommentistasi...jotain ylimalkaista itsestäsi ja sitten pitkä lista... :))
En voi toivettasi toteuttaa, sillä se tällä runopalstalla luokitellaan chattäilyksi ja hups, ennen aamua vistiketju on siivottu. Ihan hyvä, että säännöt on tiukat, sillä keskusteluihin on mahdollisuus muilla palstoilla. No sanon sen verran, että olen nainen ja asun hirvikärpäsalueella :))
Onhan heitä..
Enkeleitä!
Kiitti vielä runostasi!
Joo, minä ole oman sortin uskovainen (ortodoksi). Uskon täysin enkeleihin/enkel-luokkiin (7). En siis epäile enkeleittenkään vaikutusta elämämme kulkuun/turvaamiseemme.
Jk. Tein muuten uuden aloituksen palstalle. Nyt on jo aika rakkausrunojeni:)
siis en tarkoita, että tämän vistiketjun voisi unohtaa vaan tarkoitan sitä,
että kaikella on aikansa ja NYT on aika positiivisimmilla asioilla...
toivon, että et pahastu, jos kommentoin uudessa ketjussa ?!
jK. harittaako silmäni vai onkos tätä viestiketjua siistitty...
vaikka ei siinä mielestäni ollut mitään siistittävää.
En todella pahastu, jos tulet mukaan uuteen aloittamaani ketjuun. Itseasiassa tein uuden aloituksen runoineni juuri sen vuoksi kun tämä ketju näyttää jo käyvän äärirajoillaan. Ei enää mahdu kuvaruutuun. Tuskin tätä on sensuroitukaan, Miksi olisi?
Jk. Odottelinkin jo, missä mahtanet luurata:)
ja huomaan, että olen vähän koukussa nettiin...olen paasannut muille aina, että elämä hoidetaan
oikeassa elämässä ja hups, huomaan olevani aavistuksen (paino sanalla aavistuksen) nettiriippuvainen...
toivottavasti en jää koukkuun... :)
Höps, höps...olet huomannut niin kuin minäkin, että puolet viesteistä on poistettu tänään; arvasin sen ja otin talteen koko viestiketjun...miksi?...ei aavistustakaan, ehkäpä vaan halusin tallentaa ne...tiesin, että viestien putsaaminen tapahtuu milloin hyvänsä. Toisaalta niissä viesteissä ei ollut mitään pahaa, mutta ehkäpä ne oli poikennut liikaa runoista...mutta oliko niin, että ensimmäinen rakkausrunosikin oli poistettu...sitä en huomannut katsoa...vai olisiko vain siirretty tuonne runo -palstalle, kun, niin kuin me molemmat todettiin, ei ollut perinteinen Rakkausruno...
No minä luen seuraavaksi sinun uusia Runoja, vaan uudessa ketjussa... :)