Pistän tähän omani:
I S Ä
I
Kävelen kohti rantaa. Ilmassa tuntuu valo, joka lämmittää selkää. Huomaan, että rannassa on lunta vielä ja lahdessa jää tummunut. Vettä on jään päällä ja lepänoksassa roikkuu nailonverkko täynnä roskia. Se on jäänyt siihen edellisenä kesänä. Kevät on jo pitkällä. Lyhyt rantatie ei tunnu päättyvän. Jalat lipsahtelevat sohjoisella polulla ja mustaan kiiltokenkään hulahtaa vettä.
Lapsena tuntui aurinko paistavan lämpimämmin ja lumi suli nopeasti ja lopullisesti. Muodostui puroja, jotka kiitivät rantaa kohti. Ne uursivat uomia savimaahan ja hiekka tuli esille. Syntyi suuria kuoppia rantatöyrääseen. Purot laskivat aluksi joen jään päälle, minne syntyi mutaisia viuhkoja. Sitten jääkin suli. Lauttoja kulki sameassa vedessä.
Joen vesi oli aluksi korkealla. Saviseen virtaan asettelivat maajussit rysiä ja verkkoja. Ne kiistelivät rysänpaikoista ja haistattivat vaimolla tai pojalla, joka ei osannut soutaa.
Hauet tunkivat rysänperiin yksin tai pareittain. Isännät kuljettivat niitä kotiin paistettaviksi ja piikikäs liha maistui mudalle. Sitten vedet kirkastuivat ja rantaan laskeutuvien puiden juurilla kuti särki. Joku laski sinne verkon, joka pian läpisi
valoa kuin kirkas järvenselkä. Kissat kulkivat maha maata viistäen.
Pihassa kantavat leipätarjottimia aitasta tupaan. Niillä on poskipäät turvoksissa itkemisestä. Minulla jää toinen pyhäkenkä
saveen kiinni. Viskaan toisella valkoista lokkilintua ja kävelen sukkasillani rantalepikkoon, jonne poikana hautasin koiran. Kuori on paisunut lepässä, mutta vielä erottaa: Tässä lepää uskollinen turre. Kuoli työnsä ääreen. Vedet silmissä nyyhkäisen: Miksi se itkemällä tulee, perkele!
I S Ä
I
Kävelen kohti rantaa. Ilmassa tuntuu valo, joka lämmittää selkää. Huomaan, että rannassa on lunta vielä ja lahdessa jää tummunut. Vettä on jään päällä ja lepänoksassa roikkuu nailonverkko täynnä roskia. Se on jäänyt siihen edellisenä kesänä. Kevät on jo pitkällä. Lyhyt rantatie ei tunnu päättyvän. Jalat lipsahtelevat sohjoisella polulla ja mustaan kiiltokenkään hulahtaa vettä.
Lapsena tuntui aurinko paistavan lämpimämmin ja lumi suli nopeasti ja lopullisesti. Muodostui puroja, jotka kiitivät rantaa kohti. Ne uursivat uomia savimaahan ja hiekka tuli esille. Syntyi suuria kuoppia rantatöyrääseen. Purot laskivat aluksi joen jään päälle, minne syntyi mutaisia viuhkoja. Sitten jääkin suli. Lauttoja kulki sameassa vedessä.
Joen vesi oli aluksi korkealla. Saviseen virtaan asettelivat maajussit rysiä ja verkkoja. Ne kiistelivät rysänpaikoista ja haistattivat vaimolla tai pojalla, joka ei osannut soutaa.
Hauet tunkivat rysänperiin yksin tai pareittain. Isännät kuljettivat niitä kotiin paistettaviksi ja piikikäs liha maistui mudalle. Sitten vedet kirkastuivat ja rantaan laskeutuvien puiden juurilla kuti särki. Joku laski sinne verkon, joka pian läpisi
valoa kuin kirkas järvenselkä. Kissat kulkivat maha maata viistäen.
Pihassa kantavat leipätarjottimia aitasta tupaan. Niillä on poskipäät turvoksissa itkemisestä. Minulla jää toinen pyhäkenkä
saveen kiinni. Viskaan toisella valkoista lokkilintua ja kävelen sukkasillani rantalepikkoon, jonne poikana hautasin koiran. Kuori on paisunut lepässä, mutta vielä erottaa: Tässä lepää uskollinen turre. Kuoli työnsä ääreen. Vedet silmissä nyyhkäisen: Miksi se itkemällä tulee, perkele!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Varmaan lähes jokaisella tuhansittain. Täällä uskoakseni ajatellaan; väärin osastoitu, pitäisi näille muistoille olla eri foorumi.
Tänäänkin ulkotöissä tupsiessani, mieleen pullahti niin harmittavia muistikuvia, että kiroilin niitä yhä.
On myös hyvin idyllisiä tunnelmakuvia lapsuudenaikaisen syvän maaseudun ajalta.
Avara tupa, yksinkertaisen kodikkaasti sisustettu, ovensuun puusohva tummanpunainen.
Selkänojassa kauniisti niiteillä kiinnitetty keinonahka, samoin istuin osassa.
Tuvassa kaksi ikkunaa, joista näkyy omenapuut kukkivina. Lattian räsymatoille paistaa aurinko, kirkastaen värit.
Kammarin ovi aukenee, vanhus tulee päivälevoltaan, muun väen ollessa ulkotöissä.
Ottaa jakkaran, istahtaa leivinuunin ääreen, varattuaan sitä ennen muutaman klapin puulaatikosta, sekä sanomalehden.
Tekee huolella valkean, niinkuin vain ihminen, joka aikuisikänsä on sitä tehnyt.
Sitten istuu, hellanluukku vielä ,ja kumartuu lukemaan vielä vanhaa lehteä hartaana.
Jotakin hyvin kaunista on tuon vanhuksen asennossa, missä näkyy kunnioitus painettua sanaa kohtaan, pään asento ja koko vartalo kertoo nöyryydestä ja kodikkuudesta. Iloinen tulen ritinä täyttää tuvan. Tuli valaisee vanhan naisen tyynet kasvot, ja saatuaan pesän täytettyä, hän vaivaloisesti hakeutuu sohvalle ikkunan viereen.
Istuessaan siinä hellan ääressä, ei olisi voinut uskoa hänen olevan liki 90 vuotias.
Ikinuori sillä hetkellä, vielä halutessaan lukea, ja saada tietoa.
Onnellinen olen saadessani tutustua häneenkin. Kauneus on ajatonta!
hellanluukku vielä avoinna...
valittava vanhus
Muisto kesältä 1945.
Pääsimme pikkuveljen kanssa isän mukaan, kun hän lähti Meritähti-jahdilla hakemaan halkolastia Livonsaaresta ja viemään sen Turkuun. Siihen aikaan oli kaupungeissakin vielä paljon puulämmitteisiä taloja ja halkolaivoja oli jatkuvasti lastiaan Aurajoen varrella purkamassa.
Ilma oli lämmin ja isällä oli vielä lämpimämpää kärrätessään rannasta lankkua pitkin halot laivaan. Ensin hän täytti ruuman ja vielä täkille halkoja lastattiin paljon, niin että osa haloista tuli laivan reunojen ylikin. Muistan kuinka hän hiestä märkänä teki raskasta työtään ja lastasi yksin sen koko jahdin.
Me veljen kanssa pulikoitiin siinä liejupohjaisessa rannassa kaislojen joukossa. Sitten saatiin lupa soutaa läheiselle luodolle katsomaan, löytyisikö sieltä linnun munia.
Se ei onnistunut, sillä tiirat ja lokit tekivät niin kovia ilmahyökkäyksiä, että perääntyä piti.
Isä keitti jahdin kamiinassa lihasoppaa. Liha oli sen omasta possusta suolattua läskistä lihaa. Ei sellainen nykyisin kyllä maistuisi, mutta sodan jälkeen pula-aikana ei valikoitu ruokia. Läheisestä maatalosta käytiin ostamassa maitoa ja perunoita.
Lepoaika isälle koitti, kun päästiin jahdin nokka suuntaamaan Turkua kohti.
Aina kun oli tuulta, nostettiin purjeet. Silloin sai aina varoa sitä puomia, kun se kulki kajuutan yli. Meidän tehtävänämme oli myös pumpata vettä laivasta, taisi sitä jostain sisälle tihkua, kun laiva ui syvällä.
Lastin purku oli tietysti myös rankkaa, kun halot oli viskattava ruumasta ylös ja siitä rannalle. Ruokapuoli oli parempi, pääsimme Vulcanin telakan työmaaruokalaan Tervahoviin lihapullille ja perunalle. Se maistu taivaalliselta. Vieläpä kioskilta saimme jotain namia käydä ostamassa ja minut isä vei parturiin hiusten leikkuuseen. Leikattiin sellainen polkkatukka ja otsatukka. Niin kai isällä oli rattoisampaa, kun me olimme mukana.
Muuten ne "valtamerilaivat" näyttivät silloin valtavan suurilta ja korkeilta siinä joen varrella, kun niiden ohi putputtelimme jahtimme kanssa.
Lehmisavun häivädys vielä ilmassa. Alkaa hiukan hämärtää. Suolta nousee usva alavien suosarkojen ylle.
Räystäspääskyjen pesistä kuuluu vieno vikinä. Pääskyslapsilla on vielä nälkä. Emot sujahtelevat ilmassa noukkien päivän viimeiset hyönteiset jälkikasvulleen.
Hiljaisuus lepää maiseman yllä raukeana, juhlallisena. Puutikkaat könöttävät talon räystästä vasten harmaina ja jykevinä.
Isä ja äiti jo nukkuvat kamarissa. Menen kosten pihamaan halki aittaan nukkumaan. Pikkuveli on jo vetänyt unta makeat siivut. On kesäyö.
Kevät maalaismaisemassa
Lumikasat maastossa katosivat nopeaan tahtiin kun aurinko vihdoin nousi taivaan laelle ja saatiin hieman sadettakin.
Eräänä päivänä pulmusten parvi lehahti lumettomalle pihalle.... etsivät laudalta tippunutta ruokaa.... kisailivat pihakoivun oksilla ja jatkoivat muuttomatkaansa. Kunnes taas havahduin aamu hämärässä kuulemaani lauluun... peipposet.... aamun ja illan laulajat olivat saapuneet. Koko talven pihapiirissä viihtynyt mustarastas hyppi pensaiden juurella käännellen vanhoja lehtiä, viskeli niitä ympäriinsä ja pysähtyi välillä katsomaan minun puuhiani... siirtyi hiukan sivuun ja jatkoi uutteraa etsimistänsä.
Muutama päivä sitten.... koko lehtikompostin ympärys kuin räjäytetty.... lehtiä ympäriinsä ja maassa mustalle mullalle koverrettuja kuoppia.
Sen tekijää tai tekijöitä jäin hiljaa tarkkailemaan ja eipä kauan tarvinnut istua hiljaa kun juttu paljastui... tuholaiset palasivat... rastaat töissä.... matoja kaivelemassa.... ja siellä kompostin vierellä maa oli sulaa... ja aika lihavia matoja sieltä vetivätkin nälkäisiin kupuihinsa.
Luontokin heräsi.... leskenlehdet kaikessa alastomassa kauneudessaan avautuivat tien ja polun varteen. Pihassa krookukset olivat ensimmäisiä. Katolta pudonneen lumikasan takana, lähellä seinää ne avasivat värikkäät kukkansa kuin maljat kohti aurinkoa.... lumikellot seuranansa.... ja vuorenkilven aina komeat lehdet taustanaan... kaunista silmälle.
Nyt sinitähtöset kukkivat pensaiden juurilla ja nurmikolla.... tulppaanit ja narsissit kasvattavat vartta kukkanupullensa..... kohti aurinkoa.... kohti kesää. Vuohenjuurikin on ihan siinä ja siinä... avaako kukat tänään vai vieläkö viivyttelee....
Pihan pieneliötkin ovat heränneet. Muurahaiset kantavat heinänkorren jäänöksiä ja havunneulasia kohti mäen reunassa olevaa pesäänsä. Sokerimuurahaiset ovat kivenneet kivijalkaan lämmittelemään aurinkoon.... ja kärpäsetkin.... lasilla paistattelevat nekin ja sisään pyrkivät.
Avasin aamulla ikkunan heti herättyäni. Kuuntelin ilmaista.. luonnon kauneinta konserttia pihapuista. Talitiaisen laulu on lyhyttä.... puoliso jo hautoo ja toinen pitää vahtia.... Peipposet laulavat.... ja siihen lauluun sekoittuu moni muu muuttanut lintu.
Me olemme onnekkaita.... meillä on luonto joka puhuu meille jos osaamme sitä kuunnella, se kertoo meille... jos osaamme sitä lukea.
Herään aurinkoisessa huoneessa, siellä on kulmaikkuna jota en koskaan aikaisemmin ole nähnyt, katselen ulos, aivan outoa maisemaa Hätäännyn, huudan äitiä!
Äitini tulee ovesta ja ojentaa kätensä minua kohti ja ottaa tiukan otteen minusta;
Ei hätää nukuit jo kun tulimme tänne ja laitoin tähän huoneeseen sinut, me toiset nukuimme tuossa viereisessä huoneessa, tuletko sinne?
Toinen huone oli iso ja korkeat ikkunatkin melkein katosta lattiaan. Miksi ihmeessä olemme täällä ja missä ne muut ihmiset ovat joiden kanssa olemme olleet koko matkan ajan. Missä on Maire-mummo joka kertoilee tarinoita ja jonka käden iho on irtonainen, siirtyy pakasta toiseen kun sormeilee sitä.
En uskalla edes kysyä, odotan vaan että kaikki vielä selviää, onhan ollut pelottaviakin asioita ja nyt vain odotan että pian mennään kotiin.
Niin, kotiin, joko tänään lähdetään paluumatkalle, sitä minä vaan odotan.
Kauanko olemme matkustaneet? Osaammeko enää takaisin? Miksi joka päivä mennään eteenpäin?
En paljoakaan muista kodistani, omenapuut ison kiven takana, järvi jonka rannassa sauna, ja riihi ylhäällä mäellä.
En voi kysyä äidiltäni paluusta kun hän aina itkee ja vain halaa vastaukseksi.
Kello soi....joko taas pitää juosta metsään ja piiloutua? Ei tällä kertaa.
Joku koputtaa ovelle ja kertoo aamupuuron olevan valmista. Ruokailun jälkeen matka jatkuu.
Tämä on pieni välähdys evakkomatkasta, olin vasta 5 vuotias, joten kaikkia en toki edes muista, tuo eräällä koululla vietetty ensimmäinen aamu tässä jotenkin muistissa.
Ensimmäinen hallayöni, kertoi pieni vaatimaton kukkanen toverilleen. Näytti terälehtien herkkien reunalehtien
viottumisen. Voi, ystäväiseni, sanoi vankempi naapuri, olet vielä niin kokematon. Suojaa itsesi kun tunnet pakkasherran lähestyvän. Kerää terälehtesi kasaan kiireesti, paina pääsi lehtiesi suojaan, niin hän saattaa vielä kulkea ohitsesi huomaamatta sinua.
Terälehtesi vielä toipuvat, odota aurinkoa, sinun aikasi vasta tulee. Siemenesi, jotka maahan putoavat vievät sinut turvaan.
Vaatimaton kukkanen räpytteli kyyneleet silmistään, otuttua, ojenteli terälehtensä kivusta huolimatta auki. Hiljaa palasi tunto, osittain. Kuin unessa se tajusi ympäröivän luonnon. Kaikki tuttua, mutta sittenkään ei niin
kuin ennen. Jokin oli muuttunut, sen elinvoima oli sammunut.
Hiljaa huokaisten se antoi tuulen keinuttaa itsensä uneen. Rehevä vierustoveri katseli hellästi sen unta, nuku vaan
pieni ystäväni, et tiedä vielä mikä sinua odottaa.
Jokin kutitti se ravisteli itsensä läpi mullan. Ooh, mikä häikäisy, missä olen, tässäkö minä ,vaalean vihreässä tuoreudessa! Ja lämpö tulvi läpi pienen taimen, ja se muisti! Onni tulvahti lävitseen, täyttäen joka solun, saaden pienen ponnistamaan kohti valoa.
Lintujen riemukas visserrys täytti avaran aukion, ja metsä huokaili tuulen leikkiessä kevätvirkeänä.
Olipa kerran, mutta ei ollut toista kertaa.
pelkkä nikki sinua
Kun ei niin ei.