Tässä eräs -ystävyyssuhde ongelma- jota en itsellenikään olisi mitenkään halunnut...
"Suunnilleen parisen vuotta sitten, tapasin netissä ystäväni kautta erään varatun, 20-vuotiaan miehen jonka kanssa sitten aloin ystävystyä. Ensimmäisen puolen vuoden aikana se oli sellaista kaveri-ystävyyttä, juttelimme paljon yleisistä asioista ja tutustuimme edelleen pikkuhiljaa toisiimme. Tapasimme myös usein kasvotusten ja vierailimme toistemme luona. Mutta sitten kun hänellä kerran tuli ongelmia tyttöystävänsä kanssa, hän kääntyi minun puoleeni ja avautui minulle täysin. Arvostin sitä tietysti paljon ja hän oli myös kiitollinen ja iloinen siitä, että kuuntelin. Siitä lähtien keskustelunaiheemme siirtyivät hiukan henkilökohtaisempiin ja henkisiin asioihin ja niiden saralla etenimme aika nopeasti, koska meillä oli paljoltikkin yhteistä. Oikeastaan kaikkien asioiden suhteen meillä oli aina jotain yhteistä.
Piakkoin huomasinkin että olin ihastunut häneen, koska hän oli (ja on) aivan ihana mies: huomaavainen, kohtelias, puhuu totta, ei juo tai polta, on järkevä... jatkaisin kyllä listaa, mutta oli miten oli hän on täydellinen mies minun makuni mukaan. Jonkin aikaa yritin peitellä tunteitani, mutta kerroin ne hänelle pian kuitenkin. Hän oli siitä hiukan otettu ja toivoi silti, ettei se haittaisi meidän ystävyyttämme. On se ainakin minun suhteeni haitannut, häntä ei onneksi. Muutamia kuukausia minun tunnustukseni jälkeen hän oli aivan normaaliin tapaan käymässä meillä, mutta tosin talo oli nyt tyhjä. Olimme huoneessani katsomassa telkkaria ja istuin tavallisesti sänkyni laidalla ja ihmettelin, kun hän meni täysin huoneen toiseen päähän. Yhtäkkiä hän lähti juoksemaan minua kohti ja kumosi minut sängylle kutittaen minua kyljistä. Kun jo meinasin tukehtua nauruun käskin häntä lopettamaan ja niin hän teki. Hän kääntyi pois päältäni ja jäi makaamaan viereeni. Jatkoimme telkkarin katsomista samalla jutellen normaalisti. Samassa hän nosti minut lepäämään hänen kainaloonsa ja alkoi silittää minun hiuksiani. Kysyin häneltä että missä nyt mennään, ja hän vastasi haluavansa testata asioita. Hän halusi tietää pieniä asioita naisen läheisyydestä(hän ei koskaan ole kajottunut mitenkään tyttöystäväänsä). Aioin käyttää tilannetta hyväkseni ja suostuin hänen pieniin "testailuihinsa". Ne eivät kuitenkaan olleet sellaisia kovin intiimejä (ei suutelua, yhdyntää tmv.) vaan hiukan fyysistä kosketusta. Tämän vielä ymmärsin, koska itsellänikin on joskus halu tietää, miltä jokin asia tuntuu tai miten se vaikuttaa. Mutta kun hän alkoi tekemään näitä "testailuja" jatkossakin siitä ilmoittamatta, olin hämilläni. Ja olen edelleen.
Annoin kuitenkin asioiden olla koska eivät ne minua sinänsä haitanneet, mutta toisaalta eivät sellaiset kyllä pelkkään ystävyyteenkään kuuluneet. En uskaltanut heti puhua asiasta vaan odotin siihen sopivaa hetkeä. Hän kuitenkin monella tavalla antoi käsittää, että meillä olisi hiukan muutakin kuin ystävyyttä. Taisin käsittää pahasti väärin, sillä eräänä päivänä hän sanoi ystävänienikin kuullen, että en ollut hänelle mitään muuta kuin ystävä. Se tottakai sattui minuun ja muutaman päivän päästä puhuinkin hänen kanssaan tästä. Hän ei suostunut perustelemaan asiaa sen enempää, kuin jo oli tehnyt. En siis voinut muuta kuin syyttää itseäni.
Mielestäni ystävyytemme muuttui tässä vaiheessa jotenkin karttavammaksi vaikka tapasimmekin yhtä useasti kuin ennenkin. Vielä pahempaan suuntaan ystävyytemme muuttui sitten, kun hänen tyttöystävänsä jätti hänet. Hän oli tottakai hyvin murtunut mutta ei antanut minun lohduttaa häntä. Hän ei edes antanut yrittää. Hän törkeästi sanoi, etten ole ollut apuna hänelle ja tuskinpa tulenkaan. Jonkinaikaa emme enään keskustelleet paljoa ja niin ehkä olikin parempi, että hän pääsi erostaan yli. Jossainvaiheessa aloimme taas keskustella suthkoht normaalisti, hän tosin ei enään avautunut minulle samalla lailla kuin -parhaina aikoina-.
Yhtenä päivänä kuin minulla olisi jotenkin naksahtanut päässä, mitään ajattelematta lähdin hänen luokseen ja vaadin saada puhua kunnolla asioista. Kysyin häneltä mm. että onko meidän ystävyys hänen mielestään muuttunut missään vaiheessa. Hän vastasi ettei ja ihmettelin tätä. Ja hyän vielä kysyikin, missä vaiheessa olisi voinut. Hän ei ole tainnut huomioida ollenkaan asioita minun suhteeni, joka taitaa osoittaa että olemme vain pelkkiä ystäviä..."
Kommentoikaa tätä asiaa jotenkin, olen nimittäin itsekkin melko samassa tilanteessa.
"Suunnilleen parisen vuotta sitten, tapasin netissä ystäväni kautta erään varatun, 20-vuotiaan miehen jonka kanssa sitten aloin ystävystyä. Ensimmäisen puolen vuoden aikana se oli sellaista kaveri-ystävyyttä, juttelimme paljon yleisistä asioista ja tutustuimme edelleen pikkuhiljaa toisiimme. Tapasimme myös usein kasvotusten ja vierailimme toistemme luona. Mutta sitten kun hänellä kerran tuli ongelmia tyttöystävänsä kanssa, hän kääntyi minun puoleeni ja avautui minulle täysin. Arvostin sitä tietysti paljon ja hän oli myös kiitollinen ja iloinen siitä, että kuuntelin. Siitä lähtien keskustelunaiheemme siirtyivät hiukan henkilökohtaisempiin ja henkisiin asioihin ja niiden saralla etenimme aika nopeasti, koska meillä oli paljoltikkin yhteistä. Oikeastaan kaikkien asioiden suhteen meillä oli aina jotain yhteistä.
Piakkoin huomasinkin että olin ihastunut häneen, koska hän oli (ja on) aivan ihana mies: huomaavainen, kohtelias, puhuu totta, ei juo tai polta, on järkevä... jatkaisin kyllä listaa, mutta oli miten oli hän on täydellinen mies minun makuni mukaan. Jonkin aikaa yritin peitellä tunteitani, mutta kerroin ne hänelle pian kuitenkin. Hän oli siitä hiukan otettu ja toivoi silti, ettei se haittaisi meidän ystävyyttämme. On se ainakin minun suhteeni haitannut, häntä ei onneksi. Muutamia kuukausia minun tunnustukseni jälkeen hän oli aivan normaaliin tapaan käymässä meillä, mutta tosin talo oli nyt tyhjä. Olimme huoneessani katsomassa telkkaria ja istuin tavallisesti sänkyni laidalla ja ihmettelin, kun hän meni täysin huoneen toiseen päähän. Yhtäkkiä hän lähti juoksemaan minua kohti ja kumosi minut sängylle kutittaen minua kyljistä. Kun jo meinasin tukehtua nauruun käskin häntä lopettamaan ja niin hän teki. Hän kääntyi pois päältäni ja jäi makaamaan viereeni. Jatkoimme telkkarin katsomista samalla jutellen normaalisti. Samassa hän nosti minut lepäämään hänen kainaloonsa ja alkoi silittää minun hiuksiani. Kysyin häneltä että missä nyt mennään, ja hän vastasi haluavansa testata asioita. Hän halusi tietää pieniä asioita naisen läheisyydestä(hän ei koskaan ole kajottunut mitenkään tyttöystäväänsä). Aioin käyttää tilannetta hyväkseni ja suostuin hänen pieniin "testailuihinsa". Ne eivät kuitenkaan olleet sellaisia kovin intiimejä (ei suutelua, yhdyntää tmv.) vaan hiukan fyysistä kosketusta. Tämän vielä ymmärsin, koska itsellänikin on joskus halu tietää, miltä jokin asia tuntuu tai miten se vaikuttaa. Mutta kun hän alkoi tekemään näitä "testailuja" jatkossakin siitä ilmoittamatta, olin hämilläni. Ja olen edelleen.
Annoin kuitenkin asioiden olla koska eivät ne minua sinänsä haitanneet, mutta toisaalta eivät sellaiset kyllä pelkkään ystävyyteenkään kuuluneet. En uskaltanut heti puhua asiasta vaan odotin siihen sopivaa hetkeä. Hän kuitenkin monella tavalla antoi käsittää, että meillä olisi hiukan muutakin kuin ystävyyttä. Taisin käsittää pahasti väärin, sillä eräänä päivänä hän sanoi ystävänienikin kuullen, että en ollut hänelle mitään muuta kuin ystävä. Se tottakai sattui minuun ja muutaman päivän päästä puhuinkin hänen kanssaan tästä. Hän ei suostunut perustelemaan asiaa sen enempää, kuin jo oli tehnyt. En siis voinut muuta kuin syyttää itseäni.
Mielestäni ystävyytemme muuttui tässä vaiheessa jotenkin karttavammaksi vaikka tapasimmekin yhtä useasti kuin ennenkin. Vielä pahempaan suuntaan ystävyytemme muuttui sitten, kun hänen tyttöystävänsä jätti hänet. Hän oli tottakai hyvin murtunut mutta ei antanut minun lohduttaa häntä. Hän ei edes antanut yrittää. Hän törkeästi sanoi, etten ole ollut apuna hänelle ja tuskinpa tulenkaan. Jonkinaikaa emme enään keskustelleet paljoa ja niin ehkä olikin parempi, että hän pääsi erostaan yli. Jossainvaiheessa aloimme taas keskustella suthkoht normaalisti, hän tosin ei enään avautunut minulle samalla lailla kuin -parhaina aikoina-.
Yhtenä päivänä kuin minulla olisi jotenkin naksahtanut päässä, mitään ajattelematta lähdin hänen luokseen ja vaadin saada puhua kunnolla asioista. Kysyin häneltä mm. että onko meidän ystävyys hänen mielestään muuttunut missään vaiheessa. Hän vastasi ettei ja ihmettelin tätä. Ja hyän vielä kysyikin, missä vaiheessa olisi voinut. Hän ei ole tainnut huomioida ollenkaan asioita minun suhteeni, joka taitaa osoittaa että olemme vain pelkkiä ystäviä..."
Kommentoikaa tätä asiaa jotenkin, olen nimittäin itsekkin melko samassa tilanteessa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos on joku tosi hyvä frendi,jolle voi puhuu miltei kaikista,niin rakastuminen,ihastuminen ja seurustelu voi pilata kaiken.Ystävyys ei enään palaa ennalleen. Sama juttu on käynyt sullekin,sä rakastuit,mutta kundi ei.Teidän ystävyys ei oo enään välttämättä sellasta,mitä se alussa oli!Toi on totuus!Luulisin ainakin niin...
Mulla kävi sillai, et ensin jätkä oli ihastunu muhu. Sit "potkin sitä päähän" eli olin melko törkee sille jne... No, meni joku vähän alle puol vuotta ku aattelin, et pitää ne välit takas kuntoon saada. Sit juteltiin.. Juteltiin vähän lisää. Sit vielä vähän lisää. Ja lopulta tultiin siihen tulokseen et ollaan tosi hyviä kavereita. Ja me tehään kaikkee, mikä vois vaikuttaa seurustelulta (ei suuteluu tms), vaikka ollaan "vain" ystäviä, ja meil on tosi hauskaa! :D
Että meillä kävi tollei samalla lailla, vähän nurinkurisesti vaan..