Mauno manalassa
”Apua! Missä minä olen, auttakaa!!” Maunon ääni kaikui jostakin kauempaa, kuin seinistä.
Maunon silmissä salamoi ja hänen rikkinäisissä mielikuvissaan vilahteli erinäisiä kasvoja: Susannan punatut, hymyilevät huulet ja heleä nauru. Kullan loisto Tuulian kauniissa sormissa ja baarin nurkassa hiljaisina seisoneet pitkiin nahkatakkeihin sonnustautuneet miehet, jotka olivat katsovinaan muualle kuin rahojaan nauraen levittelevään Maunoon. Sitten taksimatka jonnekin, Helin ja Nellan hyväilevät kädet ja lisää naurua. Outo seutu, ikivanha Lenin kohottamassa kättään taivaille kerrostalo-kombinaatin päädyssä. Heleää naurua taas ja hieman kauempaa matalalla äänellä lausuttuja venäjänkielisiä sanoja. Mustien nahkatakkien kahahduksia heinäsirkkojen sirinän seassa ja Tonavan tuoksu. Portaat ylös, eikä minnekään.
Kortongin rantu.
Vilkkuvia valoja. Välähdys ja radioliikennettä, viimein pimeys, kadotus.
Maunon kynnet yrittivät turhaan saada otetta allaan olevasta, uskomattoman liukkaasta lattiasta eikä hän päässyt liikkumaan mihinkään. Jokin outo voima säteili kauheaa kipua hänen sormiensa päihin ja Mauno huusi suoraa huutoa. Ääni kaikui takaisin ja sen voima koski hänen korviinsa; salamat singahtelivat hänen silmissään.
”Apua!” Mauno huusi jälleen, kivusta huolimatta, mutta veti sitten kätensä kainaloihin ja käpertyi sikiöasentoon ja alkoi nyyhkyttää.
Hänen silmiensä eteen piirtyi kuva polvillaan, käsiään häntä kohden ojentelevasta ihmisestä, joka huusi jotakin kasvot voimattomasta raivosta punaisina. Mauno käveli korskeana liituraitapuvussaan ja heristi sormeaan ja sylkäisi; hän ei halunnut häiriötekijöitä elokuisen taivaan ihailun aiheuttamaan tunnelmaan. Juuri ennen kuin Mauno kääntyi kulmasta, hän kuuli miten onneton ihminen huusi:
”Ja taivaitten nimeen minä sinut kiroan! Helvetin tulessa iäisyyden sinä käristyt syntiesi tähden, iankaikkisesti aamen!”
Mutta Mauno katseli juuri riekkuvia lokkeja sataman yllä, ja vain ainoastaan vaivoin hän kuuli enää hänen peräänsä heitetyt vihaiset sanat. Ja tilatessaan taksin rantakadulta, WSOP – konjakin läheisessä kahvilassa nautiskeltuaan, hän ei muistanut äskeisestä enää yhtään mitään. Lokit lensivät korkealla ja vapaina: ne olivat niin ihmeen kauniita katsella.
Mutta nyt Mauno tiesi, että vihainen ihminen oli puhunut sittenkin totta. Hän oli joutunut manalaan ja hän oli kuollut huomaamattaan jossakin vaiheessa. Synkkä nyyhkytys ja räkä alkoivat purskahdella Maunon suusta ja nenästä: hän muisteli kaunista vaimoaan ja sitä, miten mukavat työtoverit hänellä olivatkaan olleet ja nyt hän oli ikuisuuden manalassa! Mauno teki kaikenlaisia pakkoliikkeitä ja itsensä ruoskimiseleitä, mutta hänen nyyhkäyksensä ja avunpyyntönsä vain kaikuivat kaukaa jostakin kaukaa, eikä mitään apua kuulunut. Lähellä hehkui himmeä, vihreä valo ja Mauno hankasi silmiään ja tarkensi katsettaan. Sen täytyi olla itsensä paholaisen liekki, hän ajatteli puolitajuttomana.
Kultahohtoinen visiiri hehkui vihreänhohtoisessa pimeydessä. Se lähestyi huojahdellen ja Mauno peitti käsillään kasvonsa ajatellen samalla että itse Minotaurus tai jokin muu kauheus oli tullut nyt häntä noutamaan. Mutta se ei ollut Minotaurus eikä mikään muukaan kauhistus, vaan vihreää valoa hehkuva olento joka oli tarkkaillut Maunoa koko hysteerisen purkauksen ajan.
”Maan kansalainen, katsokaa vasemman puoleiseen taskuunne”, se sanoi hiljaa, mekaanisella äänellä ja kultainen hohde alkoi himmetä kunnes se hävisi viimein kokonaan. Pimeydessä kuuluivat ainoastaan enää Maunon hysteeriset nyyhkäykset. Mauno kokeili takkinsa taskua varovasti ja huohotti raskaasti, siellä oli jotain kovaa. Hitaasti hän nosti sormiensa päissä roikottaen kännykkänsä silmiensä eteen ja mietti, oliko siinä vielä virtaa.
Siinä oli.
Siinä oli vielä yksi palkki jäljellä ja kenttä näytti täyttä kuuluvuutta.
”Rakas!” Mauno huusi puhelimeen ja itki.
”Rakastan sinua koko sydämestäni!!” Mauno huusi. ”Pelasta minut täältä pimeästä, pelasta minut iäisyydestä, pel…!”
Sitten puhelimen virta loppui ja Mauno katseli itkien sen pimeää pintaa ja hiveli sen näppäimiä peukalollaan. Nyt hänellä oli kokonainen ikuisuus edessään.
Noin puolen minuutin kuluttua vessan ovi avautui ja Maija ryntäsi siitä sisään kuin tuulispää ja kiroili.
”Voi saatanan retku!”, hän huusi vedellessään vessan lattialla omassa oksennuksessaan makaavaa Maunoa tiskiharjalla ympäri korvia.
”Että minä meninkin naimisiin tuollaisen retkun kanssa! Olisi pitänyt uskoa äitiä!” Maija huusi ja marssi ovesta takaisin keittiöön ja paiskasi oven perässään kiinni niin että koko talo jymähti.
”Apua! Missä minä olen, auttakaa!!” Maunon ääni kaikui jostakin kauempaa, kuin seinistä.
Maunon silmissä salamoi ja hänen rikkinäisissä mielikuvissaan vilahteli erinäisiä kasvoja: Susannan punatut, hymyilevät huulet ja heleä nauru. Kullan loisto Tuulian kauniissa sormissa ja baarin nurkassa hiljaisina seisoneet pitkiin nahkatakkeihin sonnustautuneet miehet, jotka olivat katsovinaan muualle kuin rahojaan nauraen levittelevään Maunoon. Sitten taksimatka jonnekin, Helin ja Nellan hyväilevät kädet ja lisää naurua. Outo seutu, ikivanha Lenin kohottamassa kättään taivaille kerrostalo-kombinaatin päädyssä. Heleää naurua taas ja hieman kauempaa matalalla äänellä lausuttuja venäjänkielisiä sanoja. Mustien nahkatakkien kahahduksia heinäsirkkojen sirinän seassa ja Tonavan tuoksu. Portaat ylös, eikä minnekään.
Kortongin rantu.
Vilkkuvia valoja. Välähdys ja radioliikennettä, viimein pimeys, kadotus.
Maunon kynnet yrittivät turhaan saada otetta allaan olevasta, uskomattoman liukkaasta lattiasta eikä hän päässyt liikkumaan mihinkään. Jokin outo voima säteili kauheaa kipua hänen sormiensa päihin ja Mauno huusi suoraa huutoa. Ääni kaikui takaisin ja sen voima koski hänen korviinsa; salamat singahtelivat hänen silmissään.
”Apua!” Mauno huusi jälleen, kivusta huolimatta, mutta veti sitten kätensä kainaloihin ja käpertyi sikiöasentoon ja alkoi nyyhkyttää.
Hänen silmiensä eteen piirtyi kuva polvillaan, käsiään häntä kohden ojentelevasta ihmisestä, joka huusi jotakin kasvot voimattomasta raivosta punaisina. Mauno käveli korskeana liituraitapuvussaan ja heristi sormeaan ja sylkäisi; hän ei halunnut häiriötekijöitä elokuisen taivaan ihailun aiheuttamaan tunnelmaan. Juuri ennen kuin Mauno kääntyi kulmasta, hän kuuli miten onneton ihminen huusi:
”Ja taivaitten nimeen minä sinut kiroan! Helvetin tulessa iäisyyden sinä käristyt syntiesi tähden, iankaikkisesti aamen!”
Mutta Mauno katseli juuri riekkuvia lokkeja sataman yllä, ja vain ainoastaan vaivoin hän kuuli enää hänen peräänsä heitetyt vihaiset sanat. Ja tilatessaan taksin rantakadulta, WSOP – konjakin läheisessä kahvilassa nautiskeltuaan, hän ei muistanut äskeisestä enää yhtään mitään. Lokit lensivät korkealla ja vapaina: ne olivat niin ihmeen kauniita katsella.
Mutta nyt Mauno tiesi, että vihainen ihminen oli puhunut sittenkin totta. Hän oli joutunut manalaan ja hän oli kuollut huomaamattaan jossakin vaiheessa. Synkkä nyyhkytys ja räkä alkoivat purskahdella Maunon suusta ja nenästä: hän muisteli kaunista vaimoaan ja sitä, miten mukavat työtoverit hänellä olivatkaan olleet ja nyt hän oli ikuisuuden manalassa! Mauno teki kaikenlaisia pakkoliikkeitä ja itsensä ruoskimiseleitä, mutta hänen nyyhkäyksensä ja avunpyyntönsä vain kaikuivat kaukaa jostakin kaukaa, eikä mitään apua kuulunut. Lähellä hehkui himmeä, vihreä valo ja Mauno hankasi silmiään ja tarkensi katsettaan. Sen täytyi olla itsensä paholaisen liekki, hän ajatteli puolitajuttomana.
Kultahohtoinen visiiri hehkui vihreänhohtoisessa pimeydessä. Se lähestyi huojahdellen ja Mauno peitti käsillään kasvonsa ajatellen samalla että itse Minotaurus tai jokin muu kauheus oli tullut nyt häntä noutamaan. Mutta se ei ollut Minotaurus eikä mikään muukaan kauhistus, vaan vihreää valoa hehkuva olento joka oli tarkkaillut Maunoa koko hysteerisen purkauksen ajan.
”Maan kansalainen, katsokaa vasemman puoleiseen taskuunne”, se sanoi hiljaa, mekaanisella äänellä ja kultainen hohde alkoi himmetä kunnes se hävisi viimein kokonaan. Pimeydessä kuuluivat ainoastaan enää Maunon hysteeriset nyyhkäykset. Mauno kokeili takkinsa taskua varovasti ja huohotti raskaasti, siellä oli jotain kovaa. Hitaasti hän nosti sormiensa päissä roikottaen kännykkänsä silmiensä eteen ja mietti, oliko siinä vielä virtaa.
Siinä oli.
Siinä oli vielä yksi palkki jäljellä ja kenttä näytti täyttä kuuluvuutta.
”Rakas!” Mauno huusi puhelimeen ja itki.
”Rakastan sinua koko sydämestäni!!” Mauno huusi. ”Pelasta minut täältä pimeästä, pelasta minut iäisyydestä, pel…!”
Sitten puhelimen virta loppui ja Mauno katseli itkien sen pimeää pintaa ja hiveli sen näppäimiä peukalollaan. Nyt hänellä oli kokonainen ikuisuus edessään.
Noin puolen minuutin kuluttua vessan ovi avautui ja Maija ryntäsi siitä sisään kuin tuulispää ja kiroili.
”Voi saatanan retku!”, hän huusi vedellessään vessan lattialla omassa oksennuksessaan makaavaa Maunoa tiskiharjalla ympäri korvia.
”Että minä meninkin naimisiin tuollaisen retkun kanssa! Olisi pitänyt uskoa äitiä!” Maija huusi ja marssi ovesta takaisin keittiöön ja paiskasi oven perässään kiinni niin että koko talo jymähti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
... joo, tää on hyvä jakso,
kirjoita lisää!