Olisiko kenelläkään tarjota hyviä vihjeitä siihen miten tulla paremmin toimeen miehen entisestä avioliitosta peräisin olevien lasten kanssa? Mieheni lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu sekä kerran viikossa yhden arkipäivän. Lapset ovat 6- ja 4-vuotiaita.
Aluksi lasten kanssa sujui hyvin, teimme kaikenlaista yhdessä ja he tuntuivat hyväksyvän minut erinomaisesti. Lasten äiti ei kuitenkaan ole hyväksynyt entisen miehensä uutta liittoa ja minua tilapäisenä lasten kaitsijana. Vähitellen ongelmat vanhemman lapsen kanssa ovat kasvaneet jokaisen tapaamiskerran myötä. Lasten suusta on kuultu mitä mieltä äiti on entisestä miehestään sekä erityisesti minusta. Tällä hetkellä tytär haastaa minua mustasukkaisena kaikki hetket joita luonamme viettää. Hän ei puhu minulle lainkaan, vaan viestii ainoastaan isälleen ja sisarelleen. Meillä ollessa hän myös kiukuttelee, vaatii, sekä tekee tahallaan pientä salakiusaa, kuten metelöi vauvan nukkuessa. Meillä on miehemme kanssa yhteinen puolivuotias lapsi, johon eskarilainen ei suostu ottamaan minkäänlaista kontaktia, vaan ainoastaan tuijottelee vauvaa inhoten sekä kommentoi tätä tyyliin: yäk! Myöskään nelivuotias ei saisi olla kiinnostunut vauvasta, kuusivuotias käskee tämän pois paikalta jos välit pienemmillä näyttävät yhtään läheisiltä. Meillä ollessaan kuusivuotias myös käyttäytyy isäänsä kohtaan hyvin mustasukkaisesti ja haluaisi jatkuvaa huomiota ja passaamista. Tytärtä täytyy mm. pukea ja pestä, mieheni joutuu myös pyyhkimään vessassa käynnin jälkeen. En ole varma onko tällainen aivan normaalia näin pitkään jatkuessaan.
Tavallinen lapsen mustasukkaisuus ei häiritsisi, mutta tätä on jatkunut jo kaksi vuotta eikä loppua näy. Täytyy vielä painottaa, että annan tyttärelle hänen meillä ollessaan aikaa olla kahden tai kolmin isänsä kanssa enkä millään tavalla ryhdy kilpasille huomiosta. Aikaisemmin myös vietin itse aikaa hänen kanssaan, nyt hän vetäytyy täysin enkä enää jaksa yrittää rakentaa suhdetta saadessani joka kerta vain vettä niskaan. Lapsi ei vain jostain syystä ymmärrä asetelmaamme ja kokee minut jatkuvaksi uhaksi ja kilpakumppaniksi. Mieheni on huomannut tilanteen, mutta ei osaa puhua asioista lapsensa kanssa. Mielellään mies myös kuvittelee lapsensa paljon viattomammaksi ja lapsellisemmaksi kuin tämä onkaan.
Pelkään, että emme saa uusioperhettämme toimimaan lainkaan, vaan tytär saa lopulta tahtonsa läpi ja perheemme hajalle käännyttämällä nuorempaakin sisartaan minua ja uutta lasta vastaan.
Tuttua kenellekään, mitä tehdä...? Kokeiltu on jo lukea kaiken maailman uusperheoppaita, joten käytännön kertomukset ja neuvot olisivat tervetulleita!
Aluksi lasten kanssa sujui hyvin, teimme kaikenlaista yhdessä ja he tuntuivat hyväksyvän minut erinomaisesti. Lasten äiti ei kuitenkaan ole hyväksynyt entisen miehensä uutta liittoa ja minua tilapäisenä lasten kaitsijana. Vähitellen ongelmat vanhemman lapsen kanssa ovat kasvaneet jokaisen tapaamiskerran myötä. Lasten suusta on kuultu mitä mieltä äiti on entisestä miehestään sekä erityisesti minusta. Tällä hetkellä tytär haastaa minua mustasukkaisena kaikki hetket joita luonamme viettää. Hän ei puhu minulle lainkaan, vaan viestii ainoastaan isälleen ja sisarelleen. Meillä ollessa hän myös kiukuttelee, vaatii, sekä tekee tahallaan pientä salakiusaa, kuten metelöi vauvan nukkuessa. Meillä on miehemme kanssa yhteinen puolivuotias lapsi, johon eskarilainen ei suostu ottamaan minkäänlaista kontaktia, vaan ainoastaan tuijottelee vauvaa inhoten sekä kommentoi tätä tyyliin: yäk! Myöskään nelivuotias ei saisi olla kiinnostunut vauvasta, kuusivuotias käskee tämän pois paikalta jos välit pienemmillä näyttävät yhtään läheisiltä. Meillä ollessaan kuusivuotias myös käyttäytyy isäänsä kohtaan hyvin mustasukkaisesti ja haluaisi jatkuvaa huomiota ja passaamista. Tytärtä täytyy mm. pukea ja pestä, mieheni joutuu myös pyyhkimään vessassa käynnin jälkeen. En ole varma onko tällainen aivan normaalia näin pitkään jatkuessaan.
Tavallinen lapsen mustasukkaisuus ei häiritsisi, mutta tätä on jatkunut jo kaksi vuotta eikä loppua näy. Täytyy vielä painottaa, että annan tyttärelle hänen meillä ollessaan aikaa olla kahden tai kolmin isänsä kanssa enkä millään tavalla ryhdy kilpasille huomiosta. Aikaisemmin myös vietin itse aikaa hänen kanssaan, nyt hän vetäytyy täysin enkä enää jaksa yrittää rakentaa suhdetta saadessani joka kerta vain vettä niskaan. Lapsi ei vain jostain syystä ymmärrä asetelmaamme ja kokee minut jatkuvaksi uhaksi ja kilpakumppaniksi. Mieheni on huomannut tilanteen, mutta ei osaa puhua asioista lapsensa kanssa. Mielellään mies myös kuvittelee lapsensa paljon viattomammaksi ja lapsellisemmaksi kuin tämä onkaan.
Pelkään, että emme saa uusioperhettämme toimimaan lainkaan, vaan tytär saa lopulta tahtonsa läpi ja perheemme hajalle käännyttämällä nuorempaakin sisartaan minua ja uutta lasta vastaan.
Tuttua kenellekään, mitä tehdä...? Kokeiltu on jo lukea kaiken maailman uusperheoppaita, joten käytännön kertomukset ja neuvot olisivat tervetulleita!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuullostaa tutulta osaksi. Meillä vain tilanne toisin päin että miehen lapset käyvät äitinsä luona samalla tavalla ja asuvat meillä vakituisesti, mutta käyttäytyvät monesti juuri noin minua kohtaan ja lasten isä todellakin pitää lapsiaan paljon pienempinä mitä ovat ja läsyttää heille. Meillä myös isona ongelmana se että lapset eivät minulle vapaaehtoiseesti puhu. Vaikka rehellisesti voin sanoa etten kyllä heitä pidä mitenkään erilaisessa asemassa kuin omia lapsia jotka myös vakituisesti asuvat meillä. Tietysti pienintä lasta joka on minun on kohdeltava hieman eritavalla hänen ikänsä puolesta, koska muut jo huomattavasti vanhempia. Olen minäkin miettinyt pääni puhki että mistä homma johtuu onko mieheni ex-puolison asenne minua kohtaan sellainen että hän tietoisesti/tietämättään toimii siten että ns. myrkyttää minut lasten mielessä vai toimiiko lasten isä siten että asiat vaan menee noin. Nimittäin ei kontaktia lapsiin voi vuositolkulla hakea jos he eivät itse edes hieman tule vastaan sen olen jo huomannut.
Pystyisitköhän olemaan hetken vaikka huomioimatta asiaa ja elää ihan normaalisti kun lapset tulevat teille ja jos ilkeä käytös sinua kohtaan alkaa oletkin hyvin kiinnostuneen oloinen ja alat kyselee että mistä esim. lapsi saanut jonkin laisen kuvan sinusta jne... ja jos tuollalailla yököttelee vauvalla olisi hyvä kysyä miksi yäk! pyydä heitä perustelemaan, koska silloin he saattavat huomata myös sen että olet aidosti huolissaan heidän käytöksestään. Tai sitten heillä vain ei ole käytöstapoja jotka meillä myös näyttää välillä puuttuvan ja olen niitä joutunut paljon opettamaan kun omat vanhemmat eivät näköjään ohjaa tarpeeksi. Ja muista sinä olet aikuinen ja päätät
Olen uusperheellinen äitipuoli, ollut sitä jo n. 15 vuotta, siitä lähtien kun miehen lapsi oli 3 v, nyt on jo melkein 18 v. Tytärpuoli käyttäytyi myös tietyssä iässä todella vaikeasti, ja näin jälkikäteen voin sanoa, että lapsen "huono" käytös johtui suurelta osin:
a) iästä (6 v. on monelle vaikea ikä muutenkin, uusperheessä elävälle lapselle se voi olla vielä vaikeampaa)
b) siitä että me aikuiset emme osanneet antaa lapselle turvallisia rajoja, vaan siirsimme omat ongelmamme lapseen, joka oireli vaikealla käytöksellä
Kirjoituksesi perusteella keskustelu lapsen äidin kanssa ei ehkä onnistu, mutta sitä kannattaa silti kokeilla, vedota lapsen parhaaseen, lapsi nimittäin itse eniten tuosta kärsii. Anna sinä ns. "periksi", pyydä isää ottamaan yhteyttä äitiin ja keskustelemaan siitä, että lapsi ei ole onnellinen vaan oireilee teillä kovasti, mustasukkaisuushan on selkeä oire siitä, että lapsi on epävarma omasta asemastaan, epävarma siitä mikä on hänen paikkansa teidän perheessä yms. Luultavasti se on kuitenkin tytön äiti, joka on epävarma noista asioista ja hän siirtää epävarmuuden lapseensa. Jospa äiti voisi tytön edun vuoksi yrittää uskoa, että hänen lapsensa ovat tärkeitä myös teidän perheessä, jospa tyttö sitten rauhoittuisi ja voisi taas olla ihan tavallinen lapsi. Ja jos keskutelu äidin kanssa ei onnistu, niin ehkä sen voisi tehdä jossain perheneuvolassa tms, ulkopuolisen mukana ollessa.
Jos sekään ei auta, ja muutenkin toki, niin suosittelen ainakin turvallisten ja selkeiden rajojen pitämistä. Niitä kokeillaan ehkä ensin rajustikin, mutta kun ne pitää, niin lapsesta näkyy, miten onnellinen ja helpottunut se on. Tai näin kävi meillä, teillä ne ehkä jo onkin (tätä suosittelen siis sen vuoksi, että meillä oli ongelmia niiden kanssa, ja se näkyi lapsen käytöksessä. ).
Lisäksi omasta kokemuksesta voin kertoa, että vanhin lapsi tuntuu aina vanhalta, mutta sitten jälkeenpäin tajuaa, että onhan se silti vielä ihan lapsi.
mitään negatiivista asiaa,mihin miehen entinen puoliso ei ole syyllinen?
Sinäkin aloitit viestitsi hyvin lapsen ongelmaa pohdiskellen,mutta lopulta päädyit helpoimpaan tulokseen:paha äiti!
Voisiko asia vain olla niin yksinkertainen,että se lapsi tuntee mustasukkaisuutta ja isän ikävää,ihan ilman käskemättä?
Minun tyttäreni kärsi diagnosoidusta eroahdistuksesta aikoinaan pari vuotta,kiukkuili isälleen ja myös takertui häneen hysteerisesti.Samoin minuun,en edes vessaan voinut mennä ilmoittamatta.
Eikä kuvioissa ollut uutta "äitipuolta",joka olisi voinut nokkiinsa asiasta ottaa.
Välillä ihmisiltä unohtuu,että lapsillakin saa olla tunteita,ei vain aikuisilla.
kun en ehtinyt sitä lukea ja korjata. Ei entinen puoliso todellakaan ole aina syypää, itse asiassa useimmiten "vikaa" on ihan kaikissa aikuisissa, jos siis lapsi oirehtii pahasti. Mutta kun alkuperäinen kirjoittaja kirjoitti näin: "Lasten äiti ei kuitenkaan ole hyväksynyt entisen miehensä uutta liittoa ja minua tilapäisenä lasten kaitsijana", niin vastauksessani liikaa mietin tätä ja ehkä turhaan syyllisin äitiä asiasta. Olisin korjanntu asian, jos olisi ollut enemmän aikaa.
Ja lapsilla on varmasti ihan omiakin tunteita, mutta jos ne heijastuu käytösoireina, pitäisi aikuisten yrittää auttaa lasta niin, ettei niistä tunteista tulisi liikaa ongelmia. Vastuu on minusta aikuisten, lapsi ei aina itse osaa käsitellä tunteitaan. Esim. mustasukkaisuus on ihan luonnollinen, normaali ja hyväksyttävä tunne, ei siinä ole mitään pahaa. Mutta jos se johtaa tilanteeseen, jossa lapsi ei kykene rauhassa nauttimaan olostaan toisessa perheessään, niin ehkä olisi syytä miettiä, mitä asialle voisi tehdä.
Toki lapsen kanssa voi asiasta myös keskustella, sanoa että ymmärtää ja hyväksyy sen, että hän tuntee niin kuin tuntee. Mutta minusta lapsen kannalta on aina järkevää se, että vanhemmat keskenään keskustelevat asiasta ja miettivät, mitä voisi tehdä lapsen hyväksi (ja me äitipuolet voimme olla vähän sivussa, vaikka lapsen käytös meihinkin vaikuttaa). Tässä on oletuksena nimenomaan se, että sekä lapsen isä että äiti tahtovat lapsen parasta. Mutta joskus vaan on vaikea erottaa omia tunteitaan ja lapsen tunteita toisistaan, niin voi käydä kenelle vaan, ei pelkästään ex-puolisoille.
Mukavaa, että asiallisia vastauksia tuli näin pian. Pyysin sen vuoksi vastauksissa kertomaan omista kokemuksista (etenkin siitä, miten selvitä vaikeista tilanteista eteenpäin), koska mielestäni olemme omassa perheessämme jo aika pitkälle keskustelleet asioista aikuisten kesken sekä pohtineet tilannetta myös ammattiauttajien välityksellä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että tilanne polkee paikallaan tai on peräti menossa ikävämpään suuntaan. Vaikka jokainen perhe ja sen jäsenet ovatkin erilaisia, voisivat muutkin ehkä saada apua jonkun muun ratkaisevasta oivalluksesta.
Meidän tilanteessamme ainoastaan toinen lapsista oireilee mustasukkaisena vanhempien eroa ja uutta perhejärjestelyä. Toisaalta olen ymmärtänyt, että lapsen luonne on ollut jo ennen näitä hänen elämässään tapahtuneita muutoksia hyvin omistushaluinen ja hankala, jos näin saa asian ilmaista.
Olen samaa mieltä siitä, että aikuisten tulee keskustella ensisijaisesti ongelmista keskenään. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi meillä mieheni ja minun keskustelut vain jatkuvat ja jatkuvat, mutta ratkaisuyritykset eivät käytännössä tuo tulosta; olen viettänyt aikaa tyytymättömän lapsen kanssa, ollut kiinnostunut hänen asioistaan, tsempannut, välillä lahjonut, antanut aikaa, osoittanut ja kertonut ettemme ole kilpailijoita ja että välitän ja huolehdin lapsesta hänen meillä ollessaan. Myös mieheni on antanut tälle lapselle ylimääräistä huomiota ja aikaa sekä myös suoraan lahjonut tätä, jotta lapsella olisi ilon aiheita. Itse mustasukkaisuudesta tai vaikeista eroasioista emme kuitenkaan lapsen kanssa ole puhuneet. Tuloksena tästä kaikesta on siis molemminpuolinen vetäytyminen, joka puolestaan antaa lapselle tilaisuuden tehdä kiusaa epäsuorasti.
On varmasti totta, että omistushaluista käytöstä ilmenee varmastu eron jälkeen ilman uutta perhejärjestelyäkin. Tässä tapauksessa tuo pitkään jatkunut käytös vain uhkaa koko uusperheen (lapsen tulevasta kehityksestä puhumattakaan) hyvinvointia. Ei ole niin, että vain yksi oirehtii, vaan muutkin saavat kärsiä ikävästä tunnelmasta. Meidän tapauksessamme valitettavasti on myös niin, että lasten oma äiti puhuu miehestäni ja minusta hyvin negatiiviseen sävyyn sekä pyrkii monin tavoin vaikeuttamaan yhteistä elämäämme. Tällä lienee vaikutusta myös lasten ajatteluun. En kuitenkaan jaksa tätä asian puolta pohtia sen enempää, sillä se ei tuo ratkaisua tilanteeseemme. Lasten äiti ja isä nimittäin eivät kommunikoi keskenään.
Siispä koen, että meidän tulisi oman kotimme piirissä saada jonkinlainen toimiva järjestely aikaiseksi niin, että kaikilla on turvallinen ja hyvä olla. Miten osoittaa pienelle lapselle, että tällä ei ole syytä kokea oloaan epävarmaksi ja mustasukkaiseksi ja ettei isän uusi puoliso saati uusi sisar ole tämän vihollisia? Ja kenen tehtävä se on - sen pahan "äitipuolen" vai lapsen vanhemman/vanhempien?
Pahoittelut sekavasta kirjoituksesta, ei ole aikaa oikolukuun. Olisi hienoa jos keskustelu jatkuisi. Mukavaa päivänjatkoa!
Nyt siis puhutaan 6-vuotiaasta, eikö niin.
Hän tietää kyllä millainen käytös on sallittua ja millainen ei.
Jospa tilanne onkin se, että te olette tsemppauksella, lahjonnalla ja muulla sellaisella saanut lapsen kiukuttelemaan. Jos lapsi oppii että kiukuttelemalla, vanhemmat ostavat hänet hiljaiseksi, on varma että kiukuttelu jatkuu.
Minusta voisitte hyvin ottaa syy-ja-seuraus-suhteen käytäntöön. Siis jos käytös on asiallista siitä seuraa jotain kivaa, vaikka uimahalliin menoa, jätskille menoa tai jotain muuta vastaavaa.
Jos taas kiukutellaan ja osoitetaan mieltä KENELLEKKÄÄN perheenjäsenelle, joku JO Ansaittu etuus katoaa. Omasta kokemuksesta voin kertoa että Toimii !
Tsemppiä !!!
keskustella lasten kanssa? Siis ihan rennosti istua alas ja puhua. Lapset taitavat ehkä olla mustiksia uudesta vauvasta, voi olla päällä jokin "vaihe" tai heidän äitinsä on asettanut heidät tilanteeseen, jossa kokevat etteivät saisi pitää sinusta tai koittaisit jotenkin varastaa heiltä isän. Ne on aika vaikeita tunteita lapsille suoraan puhua ja purkautuvat noin. Jos sä vähän auttaisit siinä? Sä vaikutat oikeasti välittävän lapsista, yrität ymmärtää ja haluat välinne paremmaksi. Kerrot, että olet huomannut että jo pitkään lapsia on painanut jokin ja se huolettaa sinua ja kysyt jos voisivat vaikka kertoa mikä on, jos sinä ja isä osaisitte asiassa auttaa. Voit kysyä, että kokevatko että ovat jääneet vähemmälle huomiolle uuden vauvan myötä? Tai ovatko kiukkuisia sinulle jostakin? Sitten pyrit häivyttämään niitä turhia pelkoja. Ja vauvalle nämä isosisaret ovat myös erittäin tärkeitä eikä hän tule yhtään varastamaan sen enempää huomiota kuten eivät nämä sisarukset toisiltakaan. Vauva-aikana vain lapset eivät osaa tehdä niin paljon asioita itse ja tarvitsevat paljon unta, ihan kuten hekin vauvoina. Ja jos tulee esille jotenkin puheissa, että lasten äiti on sanonut sitä tai tätä tai jotain pahaa sinusta, niin älä sinä sano pahaa hänestä. Sanot, että kai heidän äitinsä ei tykkää sinusta ja hänellä on siihen oikeus. Lapsilla on myös oikeus tykätä tai olla tykkäämättä eikä siihen voi pakottaa. Ja sinä tykkäät lapsista ja toivot että hekin tykkäävät sinusta etkä halua, että heillä on ikävää. Lapsille voi syntyä iso ahdistus siitä, jos heidät asetetaan valitsemaan puolia. Tuolla tavalla keventäisit heidän taakkaansa ja antaisit heille vapauden muodostaa omia mielipiteitä - oli ne sitten vastaan sinun tai heidän äidin mielipidettä.
Tsemppiä nyt sulle! En tiedä mitkä ovat ne perimmäiset syyt, mutta toivottavasti lapset voivat sitä valoittaa lapsien tasolle asetetulla keskustelulla. Jos mies ei osaa puhua, niin uskon sinun sen osaavan. Ja lapsethan suhtautuivat sinuun ennen hyvin positiivisesti, joten älä heitä kaikkea toivoa pois. :)
Niin ja vaikka keskustelu ei toisikaan hyviä tuloksia heti, niin uskon, että sellainen kiinnostus lapsesta tuntuu hänestä vain hyvältä. Että hänestä ollaan kiinnostuneita ja hänen tunteet merkkaa. Se voisi olla edes pieni askel ja osoitus siitä, että he voisivat sinulle avautua asiasta silloin kun pystyvät.
siihen, miten lapsen kanssa tehdä, mutta muistutan, että tärkeintä olisi, että sinä ja miehesi voisitte keskustella asista ja että te olisitte asiassa samalla puolella. Kumpikin tunnutte välittävän lapsen parhaasta, mutta koko perheen kannalta tärkeää on se, että teillä on asiat kunnossa. Jos voisitte jotenkin yhdesssä edes päästä sellaiseen "tulokseen", että ok, lapsella on vaikea kausi menossa, yritetään ymmärtää ja jaksaa, me olemme samalla puolella ja on tärkeää, että kumpikin ymmärämme ja tuemme toisiamme. Me aikuisetkin käyttäydymme joskus hölmösti, taannumme osittain lapsen tasolle kun olemme väsyneitä tai tarkkaamttomia - tällaisessa tilanteessa nimeonomaan olisi tärkeää, että se toinen vanhemmista jaksaa ymmärtää ja tukea eikä syyllistä toista siitä, mitä tämä mahdollisesti teki tai jätti tekemättä.
Meillä tämä ei toiminut ennen kuin olimme tosiaan eronneet. Meillä on myös yhteinen lapsi, joka oli eron aikaan 4 v, miehen lapsi oli 10 v. Mutta onnistuimme eron aikana kumpikin käsittelemään omia ongelmiamme, ja palasimme yhteen vajaan vuoden eron jälkeen, ja sen jälkeen tilanne on ollut paljon parempi. Lapsella on välillä ollut käytösongelmia (ei ihme ottaen huomioon monta asiaa, joita en tässä viitsi alkaa ruotia), mutta me olemme perheenä selvinneet niistä paremmin kuin aiemmin. Mielestäni se johtuu siitä, että emme syytä emmekä tuomitse toisiamme (emmekä lapsia), vaan yritämme ymmrätää, että kaikilla on joskus vaikeaa eikä kukaan jaksa aina käyttäytyä hyvin. On toki ollut välillä vaikeaakin, mutta olemme selvinneet ainakin toistaiseksi. Yli 8 v. olemme siis jo eron jälkeen yhdessä taas olleet.
Ja joskus tuntuu siltä, että nämä uusperheongelmat ja niiden onnistunut käsittely on auttanut myös muiden parisuhde- ja peheongelmien käsittelyssä. Elämä on aika mukavaa nykyään.
Hei, hankala tilanne. Voisin kuvitella, että suurin "syyllinen" on tuo pieni yhteinen vauvanne, kuusivuotias kun on joutunut antamaan vauvanpaikan ja pikkusisarukselleen ja nyt on tullut uusi tulokas uuden äidin kanssa.
Sinulla varmastikin menee melkolailla aikaa vauvan hoitamisessa etkä jaksa keskittyä kiukkuavaan isoon lapseen. Ehkä yhtään ihmettelekään.
Meilläkin oli alku hankalaa, vaikkei ollut edes yhteistä vauvaa. Lapsen äiti (ja taas tulee huutoa, mutta näin se vain on) ei hyväksynyt minua, isän uutta vaimoa alkuunkaan, vaikka itselläänkin oli jo uusi suhde. Lapsi vaistoaa nämä jutut kyllä.
Yritin antaa yhteistä aikaa lapselle ja isälle, mutta järjestin myös jotakin hauskaa puuhaa, josta itsekin innostuin. Lapsen hierarkiassa kaikki oli aina: 1) hän, 2) iskä 3) minä – minulle lankesi aina häviäjän ja viimeisen rooli. Kunnes sitten eräänä päivänä minä olinkin syrjäyttänyt isän pelissä, jossa pärjäsin hyvin. ;) Tähän meni kyllä vuosia.
Täällä kehotettiin myös juttelemaan lapsen kanssa ja kiinnostumaan hänen päivän tapahtumistaan ja asioistaan. Se on hyvä neuvo!
Voisit kenties yrittää jakaa vastuuta, antaa hänen hoitaa jonkin "vaativan" jutun vauvan hoidossa tai jossakin, tyyliin "kun sä olet jo niin iso ja taitava eikä tätä millään voi antaa sun pikkusisaruksesi hoitoon, kun se ei kyllä osaa".
Niin, ja muista kehua äitiä. ;) Ei tarvitse valehdella, kyllä kaikista löytyy kehun aineksia. Jos äiti sattuisi moittimaan sinua (kuten minulle kävi), lapsi kyllä tajuaa että sinä olet puhunut hänen äidistään aina vain hyvää. Hän menee ymmälleen ja arvaa, kumpi kerää potin!
Lapsi käyttää sellaista toimintamallia joka toimii. Jos lapsi oppii, että kiukuttelulla ja huonolla käytöksellä saa sen minkä haluaa, niin lapsi käyttää tätä toimintamallia. Tämä kuusivuotias on oppinut mallin hallita teitä kaikkia ja saada haluamansa huomion. Hän ohjaa ja pompottelee teitä kaiken aikaa. Teidän pitää yksinkertaisesti LOPETTAA TÄMÄ KÄYTÖS! Teidän ei pidä salli antaa lapsen jatkaa tätä käytöstä. Milläkö te lopetatte tämän käytöksen?
Kun lapsi käyttäytyy huonosti, niin laitatte hänet jäähylle vaikka toiseen huoneeseen tai eväätte häneltä jonkin edun esim. päivän television katselukielto. Lapselle täytyy tehdä selväksi voimakkaasti se, ettei hänen käytöstään hyväksytä ja sen ei sallita jatkuvan.
Tehkää perheeseenne säännöt, joiden mukaan toimitte. Tehkää nämä säännöt selviksi lapsille. Antakaa hyvää palautetta hyvin tehdyistä pienistäkin asioista. Näin vahvistatte positiivista mallia toimia. Älkää huomioiko kaikkea negatiivista käytöstä. Kun tytär tulee teidän väliin, älkää päästäkö häntä väliin. Halailkaa ja pussailkaa. Jos hän yrittää passauttaa, niin älkää passatko häntä! Niin yksinkertaista se on!
Haetko lapsilta heidän hyväksyntää olemalla heille mieliksi? Lapset aistivat, jos aikuinen on epävarma ja kalastelee heidän rakkauttaa. He käyttävät varmasti sitä hyväkseen varsinkin tällaisessa tilanteessa. Ole turvallinen, rakastava ja varma aikuinen lapsille, niin tulet huomaamaan heissä muutoksen. Pura vaikeat tunteesi miehesi kanssa. Älä heijasta heitä lapsiin.
Lapsi kokee sinut uhkana. Hän pelkää isänsä menettämistä. Isä palkitsee lapsen huonon käytöksen toimimalla lapsen mielen mukaan. Kun isä ei puutu lapsen huonoon käytökseen sinua kohtaan, niin lapsi saa viestin, että sinua saa kohdella huonosti. Miehesi tulee välittömästi osoittaa lapselle, ettei salli kohdella sinua huonosti.
Exä voi puhua pahaa sinusta. Siihen sinä et voi vaikuttaa ja sitä on turha miettiä. Sinä ja miehesi luotte perheenne säännöt ja toimintamallit. Rakkaudella ja hyvällä voit kääntää tämän tilanteen eduksesi. Lasten ongelmat ovat aina lähes pelkästään perheen aikuisten ongelmia.
...tarinaa nyt lapsen näkökulmasta. Eli ensin on hyväksynyt sinut ja kaikki on toiminut, eli ihan normaalia lapsen uteliaisuutta ja halua tutustua isän uuteen tyttöystävään. Sitten on iskenyt kriisi päälle kun lapsi on ymmärtänyt että olet tullut jäädäksesi ja samaan aikaan hänelle on viimeistään raskauden alettua valjennut että paluuta ydinperheeseen ja alkuperäiseen kokoonpanoon ei ole. Tässä vaiheessa hän on alkanut kokemaan sinut uhkana ja mustasukkaisuus isästä lisääntynyt, samalla on varmaan ollut pelkoja miten suuren kakunpalan isästä se uusi lapsi vie. Kokenut jo kerran tuon pikkusisaruksen saamisen ja tietää, mitä se tarkoittaa. Yhteinen lapsi syntyy ja tämä sisar viettää nyt sitten enemmän aikaa siellä iskän kanssa kun kuusivuotias, joka etälapsi, eli nyt on sitten mustasukkaisuutta jo sinulle siitä, että jaat aikaa iskän kanssa ja sitten vielä tuo uusi sisar joka myös saa iskältä enemmän aikaa. Eli vaikka sinusta nyt tuntuu että kaksi vuotta moista oireilua on pitkä aika niin ei se ole sitä lapsen kannalta joka on tavallaan nyt edennyt yhdestä kriisistä seuraavaan. Syy oireiluun ei ole sama kun alunperin enää, vaan nyt oireillaan jo sitä uutta sisarusta, joka koetaan uhaksi. Eli jaksa vielä yrittää ja kannusta miestäsi puhumaan lapselle avoimesti tilanteesta. Olen melko varma siitä, että aika tuo sen helpotuksen ja muista ajatella asiaa ihan lapsen silmien kautta. Ymmärrän hyvin että näet tilanteen teidän aikuisten kannalta ja että oireilua on jatkunut kaksi vuotta putkeen mutta kun huomioidaan se, että lapsen kannalta niitä kriisejä on useampia näiden kahden vuoden aikana niin on helpompi ymmärtää että niistä toipuminen yksi kerrallaan vie aikaa, ja valmistaudu myös siihen, että tuo nelivuotiaskin jossain vaiheessa tulee protestoimaan uutta sisarusta vastaan sillä lapset ovat hyvinkin itsekeskeisiä olentoja, mutta ihania sellaisia;-)
Kun asioita miettii tältä kannalta niin näkee myös sen, että aina ei tarinoista löydy sitä ilkeää manipuolivaa exää taustalta. Lasten käytöksen muutokseen kun voi vaikuttaa ihan uusperheessä tapahtuvat asiatkin, eikä vain manipuloiva exä. Yhtälailla siellä lasten kotona voi tapahtua sellaisia elämänmuutoksia jotka vaikuttavat sitten siihen lapsen käytökseen. Empatiaa ja kykyä nähdä asiat lasten silmin, sitä me tarvitaan niin nyxät kun exätkin. Ja ennekaikkea, annetaan niille lapsille aikaa sopeutua muutoksiin tuomitsematta heitä hankaliksi tai ilkeiksi.