Hyvä ystäväni aloitti seurustelun noin 2 vuotta sitten. Hän on minulle todella tärkeä ja tekisin mitä vain hänen puolestaan. Pystyimme viettämään aikaa yhdessä melkeinpä milloin vain ilman että tuli kauheasti mitään esteitä. Hänen alkaessa seurustella asiat kuitenkin muuttuivat. Ystäväni roikkui poikaystävässään aina kuin mahdollista ja tuntui kuin hän olisi unohtanut minut. Hän kirjaimellisesti asui kaikki viikonloput poikaystävänsä kotona, koska poikaystävä oli arkisin intissä. Me emme paljoa pystyneet näkemään toisiamme viikolla opiskelun ja harrastuksien takia ja aina kun molemmille olisi tavallaan sopinut nähdä viikonloppuna niin ystäväni roikkui poikaystävässään hänen ollessa lomilla.
Olin kamalan mustasukkainen ystävästäni aina välillä ja minun tekikin mieli sanoa siitä ystävälleni, mutta päätin pitää suuni kiinni ja tyytyä osaani. Haluan kuitenkin ystäväni olevan onnellinen ja ajattelin, että "Tottakai ensimmäinen seurustelusuhde on tällaista - roikutaan kaikki aika seurustelukumppanissa.". Olin myös aika ajoin loukkaantunut siitä, että minun ehdotettuani jotain yhteistä tekemistä, ystäväni sanoi melkeinpä aina suunnilleen näin, että "Poikaystäväni on tulossa lomille, emmekä ole nähneet pitkään aikaan, joten vietän aikaa hänen kanssaan.". Mutta entäpä minä! Saattoi kulua yli 3 viikkoa ettemme nähneet toisiamme ja ystäväni näki poikaystäväänsä kuitenkin poikkeuksia lukuunottamatta joka viikko. Ajattelin myös välillä, että poikaystäviä nyt saa melkeinpä koska vain, mutta hyvää, todellista ystävää on vaikea löytää. En kuitenkaan sanonut ikinä mitään, etten kuulostaisi itsekkäältä. Ja kun vihdoin pystyimme näkemään toisiamme niin keskustelu kääntyi melkein koko ajan ystäväni poikaystävään ja kuinka ystävälläni on häntä ikävä...
Nyt seurustelun alkamisesta on siis noin 2 vuotta ja olen edelleen aika ajoin mustasukkainen ystävästäni. Tai loukkaantunut. Olen ollut todella suopea ja ymmärtäväinen ystäväni poikaystävää kohtaan - toisin kuin ystäväni toiset kaverit - ja pyytänyt myös hänen poikaystäväänsä liittymään seuraan, jos olemme ajatellut ystäväni kanssa tehdä jotain yhdessä. Mutta he eivät ole ikinä pyytäneet minua liittymään seuraansa, vaikka mahdollisuuksia olisi suunnilleen joka viikko. Olen siitäkin ollut loukkaantunut. Enkö minä ystäväni mielestä ole tarpeeksi hyvä heidän seuraansa, mutta hänen poikaystävänsä on minun seuraani minun ehdotettua tehdä jotain yhdessä? Yritän ymmärtää näitä asioita vieläkin, mutta se on vaikeaa. Ystäväni on ainoa, jolle voin puhua suurinpiirtein mistä vain ja välillä minusta on tuntunut, että hän ei arvosta minua tarpeeksi tai että olen hänelle vain ikuinen kakkonen ja tulen aina huomioiduksi poikaystävän jälkeen. Minulla on ollut (ja on hieman vieläkin) itsetunto ongelmia ja pientä masennusta ja on tuntunut entistä kauheammalta, kun en ole saanut tarvittavaa tukea ystävältäni enkä kuuntelevaa korvaa.
Ystäväni kertoo minulle kuitenkin kaikki asiansa minulle ensimmäisenä ja uskoutuu minulle asiassa kuin asiassa. Ja puhunut minulle niin poikaystävänsä hyvistä kuin huonoista puolista (jota hän ei muille kavereilleen voi tehdä). Tällaisina hetkinä, kun hän on uskoutunut minulle niin olen saanut itseeni itseluottamusta, että merkitsen hänelle kuitenkin vielä jotain. Mutta samalla en tiedä mitä ajatella minun ja hänen suhteensä lisäksi heidän seurustelusuhteensä todellisesta vakavuudesta. Olen välillä saanut ristiriitaisia signaaleja siitä, kuinka vakava loppujen lopuksi heidän suhteensa on. Mm. välillä tuntuu, että ystäväni kuolisi ilman häntä ja vaikka olen kuinka kysellyt, rakastaako ystäväni häntä, en ole saanut vastausta. Vaikka suhdetta on kestänyt jo 2 vuotta. Vaikka hän kertoo minulle kaiken ja kaiken kaikesta.
Pitäiskö minun kertoa hänelle tunteistani - mustasukkaisuuksia ja loukkaantumisia myöten - sillä riskillä, että hän ottaa herneet nenään ja ajattelee minun olevan itsekäs, vaiko antaa asioiden olla ja yrittää tulla kaikkien näitten muutosten kanssa toimeen? En halua menettää häntä, koska olemme olleet ystäviä kuitenkin monta monta vuotta ja minulle hän on samalla tärkeysviivalla perheeni kanssa. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Olin kamalan mustasukkainen ystävästäni aina välillä ja minun tekikin mieli sanoa siitä ystävälleni, mutta päätin pitää suuni kiinni ja tyytyä osaani. Haluan kuitenkin ystäväni olevan onnellinen ja ajattelin, että "Tottakai ensimmäinen seurustelusuhde on tällaista - roikutaan kaikki aika seurustelukumppanissa.". Olin myös aika ajoin loukkaantunut siitä, että minun ehdotettuani jotain yhteistä tekemistä, ystäväni sanoi melkeinpä aina suunnilleen näin, että "Poikaystäväni on tulossa lomille, emmekä ole nähneet pitkään aikaan, joten vietän aikaa hänen kanssaan.". Mutta entäpä minä! Saattoi kulua yli 3 viikkoa ettemme nähneet toisiamme ja ystäväni näki poikaystäväänsä kuitenkin poikkeuksia lukuunottamatta joka viikko. Ajattelin myös välillä, että poikaystäviä nyt saa melkeinpä koska vain, mutta hyvää, todellista ystävää on vaikea löytää. En kuitenkaan sanonut ikinä mitään, etten kuulostaisi itsekkäältä. Ja kun vihdoin pystyimme näkemään toisiamme niin keskustelu kääntyi melkein koko ajan ystäväni poikaystävään ja kuinka ystävälläni on häntä ikävä...
Nyt seurustelun alkamisesta on siis noin 2 vuotta ja olen edelleen aika ajoin mustasukkainen ystävästäni. Tai loukkaantunut. Olen ollut todella suopea ja ymmärtäväinen ystäväni poikaystävää kohtaan - toisin kuin ystäväni toiset kaverit - ja pyytänyt myös hänen poikaystäväänsä liittymään seuraan, jos olemme ajatellut ystäväni kanssa tehdä jotain yhdessä. Mutta he eivät ole ikinä pyytäneet minua liittymään seuraansa, vaikka mahdollisuuksia olisi suunnilleen joka viikko. Olen siitäkin ollut loukkaantunut. Enkö minä ystäväni mielestä ole tarpeeksi hyvä heidän seuraansa, mutta hänen poikaystävänsä on minun seuraani minun ehdotettua tehdä jotain yhdessä? Yritän ymmärtää näitä asioita vieläkin, mutta se on vaikeaa. Ystäväni on ainoa, jolle voin puhua suurinpiirtein mistä vain ja välillä minusta on tuntunut, että hän ei arvosta minua tarpeeksi tai että olen hänelle vain ikuinen kakkonen ja tulen aina huomioiduksi poikaystävän jälkeen. Minulla on ollut (ja on hieman vieläkin) itsetunto ongelmia ja pientä masennusta ja on tuntunut entistä kauheammalta, kun en ole saanut tarvittavaa tukea ystävältäni enkä kuuntelevaa korvaa.
Ystäväni kertoo minulle kuitenkin kaikki asiansa minulle ensimmäisenä ja uskoutuu minulle asiassa kuin asiassa. Ja puhunut minulle niin poikaystävänsä hyvistä kuin huonoista puolista (jota hän ei muille kavereilleen voi tehdä). Tällaisina hetkinä, kun hän on uskoutunut minulle niin olen saanut itseeni itseluottamusta, että merkitsen hänelle kuitenkin vielä jotain. Mutta samalla en tiedä mitä ajatella minun ja hänen suhteensä lisäksi heidän seurustelusuhteensä todellisesta vakavuudesta. Olen välillä saanut ristiriitaisia signaaleja siitä, kuinka vakava loppujen lopuksi heidän suhteensa on. Mm. välillä tuntuu, että ystäväni kuolisi ilman häntä ja vaikka olen kuinka kysellyt, rakastaako ystäväni häntä, en ole saanut vastausta. Vaikka suhdetta on kestänyt jo 2 vuotta. Vaikka hän kertoo minulle kaiken ja kaiken kaikesta.
Pitäiskö minun kertoa hänelle tunteistani - mustasukkaisuuksia ja loukkaantumisia myöten - sillä riskillä, että hän ottaa herneet nenään ja ajattelee minun olevan itsekäs, vaiko antaa asioiden olla ja yrittää tulla kaikkien näitten muutosten kanssa toimeen? En halua menettää häntä, koska olemme olleet ystäviä kuitenkin monta monta vuotta ja minulle hän on samalla tärkeysviivalla perheeni kanssa. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
rakentavasti, ei syyttävästi! Seuraavan kerran kun olet ystäväsi kanssa kahden niin ota asia puheeksi. Kerro miltä sinusta tuntuu. Älä lähde "sinä aina sitä ja tätä..." -linjalle, silloin ystäväsi kokee sen syyllistämisenä ja voi hyvinkin suuttua. Kerro vain omista tuntemuksista ja siitä miten haluaisivat asioiden olevan. Ja ehkä sinun on myös hyväksyttävä se tosiasia, että aikuistuessa ystävyys muuttuu. Enää ei ole välttämättä vain yhtä parasta ystävää jonka kanssa vietetään kaikki vapaa-aika. Kannattaa siis laajentaa kaveripiiriään tai syventää aikaisempia kaverisuhteita mahdollisesti ystävyydeksi.
Noniin, itse en vastaavaa tilannetta kylläkään ole kokenut, kun minulla ei koskaan ole ollut vain yhtä parasta ystävää, on ollut aina muutama ihminen jolle jakaa asioita. Mutta kuitenkin nyt on vähän aikaa ollut yksi, jonka kanssa puhumme aivan kaikesta. Ja tämä tyttö seurustelee ja kertaa aivan kaiken heidän suhteestaankin minulle, koska ei muille ystävilleen kuulemma pysty samalla tavalla puhumaan. Toivon, että saatte välinne selvitettyä ja toivon myös, että löydät uusia ystäviä. Teidän tosiaan kannattaa kasvotusten puhua noista asioista. Jos et ole ystävällesi sanonut sitä, miten sinua häiritsee, että ystäväsi viettää kaiken aikansa poikaystävänsä kanssa, hän ei ehkä edes ole sitä huomannut. Hän ei ehkä edes tiedä, miten paha ol osinulla sen vuoksi on. On erittäin tärkeätä, että puhutte.