Vielä ennen yläasteen päättymistä luulin, että en tule koskaan ihastumaan keneenkään. Kuitenkin sen lopussa ihastuin yhteen sanoinkuvaamattoman hyvännäköiseen tyttöön. Olin myös koko lukioaikani ihastunut tähän tyttöön (kävimme saman lukionkin). Ongelma kuitenkin oli se, en uskaltanu kertoo sille mitään, tyydyin ainoastaan katselemaan kaukaa (kait jotenkin vaan käsitin, että hän ei tykkäis musta). Siinä se sitten meni, elämäni tilaisuus, jota ei toista kertaa elämässäni tuu, siitä olen aika varma. Kyllä se tyttö tosin kerran pyys mua tanssimaan (suostuin tottakai), mutta eipä siinä mitään sen kummempaa. Lukion jälkeen en sitten ole enää nähnyt häntä.
Olen kyllä hänen jälkeensä monia muitakin kivoja tyttöjä, mutta ne muut tytöt jäävät siihen kaveri -tasolle, kun tämä mun ihastukseni oli jotain aivan eri tasoa. Ei auta, siinä se meni, en näe häntä enää ikinä.
Noin siinä sitten kävi, ja ainoastaan silloisen ujouteni takia. Jos näkisin hänet nykyään, niin kertoisin kaiken hänelle suoraan, sillä varusmiespalvelus antoi mulle hurjasti lisää rohkeutta ja itseluottamusta. Nykyään se ei olisi enää mikään ongelma mulle. Ainoa ongelma on se, että se on jo liian myöhäistä.

Vastaukset 2
Vanhimmat
...kyllä sinä vielä jonkun toisen löydät. Tuo tilanne on niin tutun kuuloinen, että voin sanoa ihan kokemuksesta. Silloin kun sitä uutta ei vain vielä ole näköpiirissä, tuntuu kuin vanhaa ihastusta ei voisi unohtaa ikinä. Ihmismieli vain toimii sillä lailla.
Lykkyä tykö.
Kyllä kai kumminki tiedät sen tytön nimen jne.. Koskaan ei ole liian myöhäistä, niin kai se sanontaki menee. Jos se oikeasti oli noin suuri rakkaus, mikset ottaisi nyt yhteyttä ja yrittäisi uudelleen tutustua. (: