Aion nyt vähän purkaa yksinäisyyttäni, mutta silti toiveikkaaseen sävyyn, en jaksa alkaa mitään masennusviestiä kirjoittamaan.
Eli löytyy multa kavereita, mutta ne onkin vaan tälläsia tuttuja eikä niitäkään ole paljoa, kun niitä on pelkästään koulusta. Joskus kaipaisi ystävää, sellasta jolle vois puhua mistä tahansa. Ei sellasia vaan löydy.
Sinänsä sitä varten onkin tyttöystävät, mutta jotenkin minun ja tyttöjen välillä on aina ollut jonkinlainen kuilu. En vaan kai osaa miellyttää tyttöjä. Luulis vaan että riittäis olla perusfiksu (ei mikään "amis", ei sillä että amikset ei vois olla fiksuja) ja kateltavan näkönen (varmastikin hieman väsyneen, ei-virkeän oloinen tosin, eikä piirteet ole täydelliset, mutta sanoisin kateltava), muttei näköjään pitäis olla, koska ketään ei sellaset tunnu kiinnostavan.
Mikään ei tunnu paremmalta kun harvat kerrat kun tytöt on tulleet juttelee mukavia. Tarkoitan siis ihan sillä tavalla että istuu vaikka samaan pöytään syömään ja juttelee mukavia silmiin katsoen. Näin on tapahtunut ehkä kaksi kertaa.
Itse olen ihastunut mielestäni todella hyvännäköiseen tyttöön, joka tuntuisi olevan kaikin puolin sellainen järkevä ja kiltti tyttö, ei sellainen "suosittu" vaan eturivin mukava tyttö. Pidän hänestä paljon, jokin hänessä vetää puoleensa, vaikka ei olla tunnettu kauaa ja ollaan juteltu tasan kerran ruokalassa muutamia sanoja. Ehkä tämä kaikki onkin vaan ahdistusta siitä etten häntä tule "saamaan". Hän kaikille mukava on puhellut ehkäpä luokkamme jokaisen jätkän kanssa esim. rapuissa ohimennen äskeisistä tapahtumista yms muttei vaan minun. En vaan tiedä millä osoittaa kiinnostukseni, varsinkin kun kokemus tyttöjen kanssa on 0.
Ei vaan tunnu kivalta tuntea itsensä nollaksi jonkun edessä josta välittää. Varsinkin kun sen on kokenut aiemminkin. Mutta voisinko minä olla missään ensimmäinen? Tämän tytön "ensimmäinen". Enhän ole missään muussakaan ikinä eka. Olis kiva "edes" tutustua. Tiedättehän, tapailla, viettää aikaa, jossain tavata toistensa vanhemmat, joskus muuttaa yhteen, perustaa perhe, kasvattaa lapsemme, ja viettää ansaittuja eläkepäiviä. Tietysti jokaisesta ihastuksesta ajattelee näin, mutta eikös se ole hyvä merkki?
Eli löytyy multa kavereita, mutta ne onkin vaan tälläsia tuttuja eikä niitäkään ole paljoa, kun niitä on pelkästään koulusta. Joskus kaipaisi ystävää, sellasta jolle vois puhua mistä tahansa. Ei sellasia vaan löydy.
Sinänsä sitä varten onkin tyttöystävät, mutta jotenkin minun ja tyttöjen välillä on aina ollut jonkinlainen kuilu. En vaan kai osaa miellyttää tyttöjä. Luulis vaan että riittäis olla perusfiksu (ei mikään "amis", ei sillä että amikset ei vois olla fiksuja) ja kateltavan näkönen (varmastikin hieman väsyneen, ei-virkeän oloinen tosin, eikä piirteet ole täydelliset, mutta sanoisin kateltava), muttei näköjään pitäis olla, koska ketään ei sellaset tunnu kiinnostavan.
Mikään ei tunnu paremmalta kun harvat kerrat kun tytöt on tulleet juttelee mukavia. Tarkoitan siis ihan sillä tavalla että istuu vaikka samaan pöytään syömään ja juttelee mukavia silmiin katsoen. Näin on tapahtunut ehkä kaksi kertaa.
Itse olen ihastunut mielestäni todella hyvännäköiseen tyttöön, joka tuntuisi olevan kaikin puolin sellainen järkevä ja kiltti tyttö, ei sellainen "suosittu" vaan eturivin mukava tyttö. Pidän hänestä paljon, jokin hänessä vetää puoleensa, vaikka ei olla tunnettu kauaa ja ollaan juteltu tasan kerran ruokalassa muutamia sanoja. Ehkä tämä kaikki onkin vaan ahdistusta siitä etten häntä tule "saamaan". Hän kaikille mukava on puhellut ehkäpä luokkamme jokaisen jätkän kanssa esim. rapuissa ohimennen äskeisistä tapahtumista yms muttei vaan minun. En vaan tiedä millä osoittaa kiinnostukseni, varsinkin kun kokemus tyttöjen kanssa on 0.
Ei vaan tunnu kivalta tuntea itsensä nollaksi jonkun edessä josta välittää. Varsinkin kun sen on kokenut aiemminkin. Mutta voisinko minä olla missään ensimmäinen? Tämän tytön "ensimmäinen". Enhän ole missään muussakaan ikinä eka. Olis kiva "edes" tutustua. Tiedättehän, tapailla, viettää aikaa, jossain tavata toistensa vanhemmat, joskus muuttaa yhteen, perustaa perhe, kasvattaa lapsemme, ja viettää ansaittuja eläkepäiviä. Tietysti jokaisesta ihastuksesta ajattelee näin, mutta eikös se ole hyvä merkki?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kuka sä oot? .. pelottavaa. Toi tekstit olis kuin TÄYDELLISESTI mun suusta. Ei mun oikeestaa tarvinnu ees lukee tota ku arvasin mitä seuraavaks tulee. Et kuule arvaakkaan miten samanlaisessa jamassa oon.
Ei mun oikeestaa tarvi kertoo enempää omasta kokemuksestani, voit lukee sen omasta tekstistäs.
Huh.. luin ton vielä uudestaan, siis ei jumalauta :D Mikä kaksoisolento sä oot? Siis kaikki noi "paikat" ruokala, raput.. kaikki olis tullu mun tekstii. Toi sun ajattelu tapa tossa lopussa, että mihin päätyisitte..
Kivan kun ehtisit kirjottaa mun tekstin tänne jo valmiiks :D Jos sulle vaan sopii niin mä kopsaan tän tekstin omalle koneelle. Tästä tulee virkistävä olo. Teksti joka on niinku mun kirjottama mutta mä en oo kirjottanu sitä? Omituista.
"Kiva" sinänsä että en ole ainoa. Yllättävä kommentti :D
Kun vain saisin sen yhden tilaisuuden näyttää hänelle kuka ja millainen olen. Nämä kavereiksi kutsuttavat tuttuni on sellasia että voivat vaan hypätä porukkaan ja jutella niitänäitä, mutta ite en vaan jotenkin näin ole tottunut tekemään, enkä haluaisi vaikuttaa tunkeilevalta. Enkä vain osaisi luontevasti jutella. Kun tarkoitukseni ei ole pelimiesmäisesti "iskeä" ahdistellen.
Ihastukseni on vain liian söpö ja herttaisen kiltti, ainutlaatuisella tavalla. Ja olen täysin ihastunut häneen. Mikään ei vain voita istua takarivin pulpetilla yksin ja katsella hänen hiuksiaan, ja unelmoida meistä hehkuvan takan äärellä...
Hänen takiaan haluan itsekin olla parempi.
olisipa noita poikia enemmän jotka tykkää kilteistä tytöistä. Ite oon siinä asiassa "kiltti" että en polta tai juo mutta en oo nössö vaan en vaan halua juoda ja polttaa. Siksi pojat välttelee varmaan mielessään "tolta ei saa tupakkaa..."
Harmittaa että pojat aina juoksee "suosittujen" perässä. Ja sit epäsuositut ei tee minkään näköstä alotetta (kuulun tähän porukkaan) tai no en oos epäsuosittu. Mua ei vaan huomata. Ja oon NIIN ihastunu yhteen poikaan :'(
Sama jatkuu ja toistaa itseään. Tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta.
Sentään olen saanut olla pari kertaa tässä maailman onnellisin ihminen, kun sain jutella hieman hänen kanssaan yksissä bileissä. Ja oli niin ihana olo. Kuitenkin koulussa varsinkin nyt uuden jakson alkaessa en käytännössä edes näe häntä, sen verran on kurssivalinnat ristissä. Toisaalta eipä hänelle muutenkaan juteltua tulisi eikä olekaan tullut juteltua koulussa...
Kuitenkin tuntuu että masennustila väijyy taustalla odottaen heikkoa hetkeäni, jotta voisi iskeä.
En tiedä yhtään mitä tehdä, syksy tulee ja jos asiat jatkuu samanlailla (ei kunnon kavereita yms.), niin kyllä tästä voi alkaa pitkäkin masennus. Tuntee itsensä niin turhaksi...
seurakunnis?
Niis järjestetään paljon ohjelmaa nuorille.
Mä olen löytäny paljon ystäviä niistä.
Ja syysaikoina niissä on paljon porukkaa ja ihan erilaista lämpöä tulee.
Rakkautta ei ole. Ystävyys on valhe. Vain kärsimys on olemassa.
Kärsimys ei ole jos ei ole ystävyyttä ja rakkautta.
Näitä ei olisi edes käsitteinä.
Kärsimys on eroa näistä.
Tosin annamme helposti liikaa valtaa jo kärsimys-sanalle.
Se ei ole ikuista.
Rakkaus toi sinut tähän maailmaan.
Vanhempasi rakastavat sinua.
Elinikäinen ystävyys on olemassa.
Kaikista niistä miljoonista mahdollisuuksista, vanempasi tapasivat ja tuloksena olit sinä ja vain sinä.
Olet ainoa omaa laatuasi.
Niinkuin jokainen.
Eikä tämä ole juuri rakkautta?
Että saa olla täällä.
Jumala on Rakkaus.
Sori, mutta mulla on oikeasti paha olo, epävarma henkinen tila. Eikä siihen auta uskominen asioihin joita ei voida miksikään todistaa. Päinvastoin.
En tunne että omaisin tässä maailmassa mitään, yhtään mitään. Kavereita ei ole, vain tuttuja jotka nekin ovat kaikki jääneet todella kaukaisiksi.
Ootko vanhempies kaa keskustellu?
Vapaa-ajalle on paljon erilaisia harrastuksia joihin vaan mennään mukaan.
Mä tiedän ettei se helpolta näytä mutta sitä se silti on.
Mä en oo ollu mikään ystävien ympäröimä ihminen.
Mutta kun menin tapahtumiin, seurakuntien nuorten iltoihin myös, niin itsetunto kasvoi.
Omissa nurkissa olo ei tuonut mitään uutta.
Vaikka epävarmoin askelein etenee niin se on silti eteenpäin menoa.
Ei ole niille mitään puhuttavaa. Ei ne voi mua auttaa.
Heillä voi olla hyviä vastauksia.
Ei ne voi auttaa. Mitä mä edes niille puhuisin/kysyisin?
Puhuminen on asia, josta on tosi paljon hyötyy.
Ja vanhemmat on tätäkin varten.
On kyllä aika pelottavaa miten usein nää samat jutut tulee kaikille... Harmi kyllä ittelläni on ihan sama ongelma ollu jo pitkää ja en oikee asialle mitää osaa tehdä. Vamhemmille yritin puhua mutta ei siitä apua ole ollut ja muutamalle hyvälle ystävälle avautunut ja ne kyllä tuntuu ymmärtävän melko hyvin, mut mitäs apuu siitäkään loppujen lopuks on? Usein tulee kyllä sellanen fiilis että ehkä kuitenki kuolleena on helpompi ku ei tarvis enää mitää ajatella mut kaverit on siitä saanu pois onneks. Ja kaiken lisäks eihän siinä olis edes mitään haastetta? :D Mutta kertokaa joku kunhan keksitte meijän ongelmaa kunnon ratkaisu...
En edes nykyään näe häntä käytännössä ollenkaan. Enää en kuitenkaan ole "pilvissä" ja ajatukset ei pyöri pelkästään hänessä, oikeastaan tämän surkean tilanteen takia ei ollenkaan.
Luultavasti homma (tai siis mikä homma, ei ole mitään hommaa...) on mennyttä. Ei tässä voi kuin toivoa ihmettä, esimerkiksi jos jostain syystä satuttais joutumaan "kaksin" samalle kurssille. No, ei tule tapahtumaan...
^Oikeasti sanon tämän suoraan, jotta kaikki tajuaa. Mikään ei tule muuttumaan omassa elämässä ellei sen eteen tee jotain. Sinun siis pitää mennä puhumaan sille tytölle, vaikka ruokalassa tai niissä portaissa ja pyytää vaikka kahville tms. Tai etsiä hänen puhelinnumero ja laittaa tekstiviesti, jotta tyttö ehtii vähän miettimään vastausta.
Sinun siis pitää tehdä jotain! Itse näin tyttönä pyysin treffeille yhtä poikaa, mutta eipä lähtenyt, mutta ei kieltänytkään suoraan, mutta siitä voi päätellä, ettei varmaankaan halua. Mutta entä sitten kun ei lähtenyt. Nyt tiedän, että olen kysynyt eikä jää harmittamaan, että miksi en kysynyt.
Miksi pelkäät kysyä? Siksikö, että tulet torjutuksi? Entä sitten jos tulet? Elämä jatkuu ja tiedät ainakin, että olet kysynyt, ja olet vaikuttanut itse tilanteeseen niin paljon kuin olet pystynyt. Ja kaikkien päivää piristää treffi kutsu vaikka sitten ei haluaisi lähteäkään:)
Tee jotain, ja ellet tee voit vaan syyttää siitä itseäsi. Elämä on rankkaa meille jotka eivät ole sanavalmiita ja niin kovin sosiaalisia.
Noin se vaa menee. Kannattaa kysyä ja jos et kysy ni joku päivä tyttös on jonku muun kanssa.