Mä en kestä enää. Tätä vauvakuumetta.
Oon 2,5-vuotiaan tytön kotiäiti ja toista lasta on yritetty melkein kaksi vuotta. Tähän väliin on mahtunut 3 keskenmenoa (tuulimunat rv13, rv8 ja rv7).
Mun paras "äitikaveri" alkoi ottaa toista lastaan samaan aikaan kun aloin odottaa ensimmäistä tuulimunaa. Vauva syntyi samalla viikolla kun toista tuulimunaa kaavittiin pihalle. Nyt kun oon alkanu selvitä viimeisestä tuulimunasta, paras ystäväni kertoi odottavansa toista lastaan rv12 (iloinen vahinko).
Heillä molemmilla on 1-2 -vuotiaat tytöt (ja toisella poikavauva), oman tyttöni "leikkikavereita".
En vaan jaksa enää. Tiedän, ettei muiden onni ole multa pois, mutta kyllä se vaan tässä tapauksessa pahalta tuntuu, varsinkin kun olen haaveillut useammasta lapsesta, joita saisin hoitaa kotona. Tämä äitikaverini on ilmoittanut lähtevänsä töihin kun vauva on puolivuotias, toinen kaverini taas lähti opiskelemaan ja esikoinen on jo hoidossa.
Mistä mua oikein rankaistaan, kun me ei saada toista lasta? Esikoinen saatiin alkuun heti.
Olen niin pahoillani tyttäreni puolesta, joka jo kaipaisi kaveria kotiin. Leikkikaveria emme enää hänelle kotiin saa, nyt vain toivon, että saisi pikkusisaruksen joka syntyisi seuraavalla vuosikymmenellä. En haluaisi laittaa tyttöäni tarhaan, mutta alan jo pahoin pelätä, että näin käy ellen tule lähikuukausina raskaaksi. Kyllä hän jo kaipaisi seuraa ja tiedän, että hoidossakin voi olla mukavaa, varsinkin kun ei ole enää taapero.
Mutta mitäs minä sitten?? Ei tän ihan näin pitäny mennä, siks pää hajoaakin. Jos minkä, niin sen olen tässä oppinut että asiat ei TODELLAKAAN mene niin kuin itse aina haluais. Ja sen, että vaikka kaikki on hyvin niin aina mä vaan valitan ja se johtuu vain tästä vauva-haaveesta, en haluaisi olla vauvakuumeinen ollenkaan. En vaan kestä enää tätä rääkkäämistä, nyt kun parhaat kaveritkin elää juuri sitä hetkeä mitä mäkin haluaisin elää, niin oma mies joutuu kuunteleen tätä mun ruikutusta kaiken aikaa. Ja mikä hulluinta, mies jaksaa oikeasti kuunnella ja ymmärtää mua, vaikka ei tää helppoa sillekään ole. Oma äitini on myös ollut suurena tukena tän kaiken keskellä. Ja siitä en halua ees alottaa, miten tää varmaan vaikuttaa meidän tyttöön kun äiti on millon missäkin osastolla tyhjennyksessä ja kaavinnassa ja itkee vessassa monta päivää.
Ja tonne Lapsettomuus-puolelle en edes uskalla kirjottaa, kun meillä kerran on jo lapsi (ja kuitenkin alle 3-vuotias) ja ikääkin on vasta 23 vuotta. Meidän raskautuminen on kuitenkin käynyt suht helposti (vaikka tuulimunia olivatkin) ja vasta jos seuraava raskaus on tuulimuna, asialle aletaan tehdä jotain. Joku saattaa siis ajatella, että onpa omahyvästä itkeä nyt tässä tilanteessa, mutta nää kaks vuotta on kyllä ollu hirveän raskaita.
Olen jo harkinnut koko vauvahaaveen hylkäämistä toistaiseksi, olen niin väsynyt tähän. Ja kuitenkin haluaisin niin kovasti toisen lapsen. Olen niin kateellinen kavereiden vauvoista, että en kehtaa tähän edes kirjoittaa mitä olen heistä ajatellut. Siis kavereistani, en vauvoista tietenkään.
Rakastan kuitenkin lastani ja miestäni yli kaiken, tyttöni on mulle kaikki kaikessa ja voisin hänen takiaan tyytyä siihen ajatukseen, että meillä on vain yksi lapsi ja jos me joskus toinen saadaan niin sitten saadaan, mutta tää kuumeilu loppuu nyt.
Huh. Anteeksi tää kaikki vuodatus, mutta kylläpä helpotti.
Oon 2,5-vuotiaan tytön kotiäiti ja toista lasta on yritetty melkein kaksi vuotta. Tähän väliin on mahtunut 3 keskenmenoa (tuulimunat rv13, rv8 ja rv7).
Mun paras "äitikaveri" alkoi ottaa toista lastaan samaan aikaan kun aloin odottaa ensimmäistä tuulimunaa. Vauva syntyi samalla viikolla kun toista tuulimunaa kaavittiin pihalle. Nyt kun oon alkanu selvitä viimeisestä tuulimunasta, paras ystäväni kertoi odottavansa toista lastaan rv12 (iloinen vahinko).
Heillä molemmilla on 1-2 -vuotiaat tytöt (ja toisella poikavauva), oman tyttöni "leikkikavereita".
En vaan jaksa enää. Tiedän, ettei muiden onni ole multa pois, mutta kyllä se vaan tässä tapauksessa pahalta tuntuu, varsinkin kun olen haaveillut useammasta lapsesta, joita saisin hoitaa kotona. Tämä äitikaverini on ilmoittanut lähtevänsä töihin kun vauva on puolivuotias, toinen kaverini taas lähti opiskelemaan ja esikoinen on jo hoidossa.
Mistä mua oikein rankaistaan, kun me ei saada toista lasta? Esikoinen saatiin alkuun heti.
Olen niin pahoillani tyttäreni puolesta, joka jo kaipaisi kaveria kotiin. Leikkikaveria emme enää hänelle kotiin saa, nyt vain toivon, että saisi pikkusisaruksen joka syntyisi seuraavalla vuosikymmenellä. En haluaisi laittaa tyttöäni tarhaan, mutta alan jo pahoin pelätä, että näin käy ellen tule lähikuukausina raskaaksi. Kyllä hän jo kaipaisi seuraa ja tiedän, että hoidossakin voi olla mukavaa, varsinkin kun ei ole enää taapero.
Mutta mitäs minä sitten?? Ei tän ihan näin pitäny mennä, siks pää hajoaakin. Jos minkä, niin sen olen tässä oppinut että asiat ei TODELLAKAAN mene niin kuin itse aina haluais. Ja sen, että vaikka kaikki on hyvin niin aina mä vaan valitan ja se johtuu vain tästä vauva-haaveesta, en haluaisi olla vauvakuumeinen ollenkaan. En vaan kestä enää tätä rääkkäämistä, nyt kun parhaat kaveritkin elää juuri sitä hetkeä mitä mäkin haluaisin elää, niin oma mies joutuu kuunteleen tätä mun ruikutusta kaiken aikaa. Ja mikä hulluinta, mies jaksaa oikeasti kuunnella ja ymmärtää mua, vaikka ei tää helppoa sillekään ole. Oma äitini on myös ollut suurena tukena tän kaiken keskellä. Ja siitä en halua ees alottaa, miten tää varmaan vaikuttaa meidän tyttöön kun äiti on millon missäkin osastolla tyhjennyksessä ja kaavinnassa ja itkee vessassa monta päivää.
Ja tonne Lapsettomuus-puolelle en edes uskalla kirjottaa, kun meillä kerran on jo lapsi (ja kuitenkin alle 3-vuotias) ja ikääkin on vasta 23 vuotta. Meidän raskautuminen on kuitenkin käynyt suht helposti (vaikka tuulimunia olivatkin) ja vasta jos seuraava raskaus on tuulimuna, asialle aletaan tehdä jotain. Joku saattaa siis ajatella, että onpa omahyvästä itkeä nyt tässä tilanteessa, mutta nää kaks vuotta on kyllä ollu hirveän raskaita.
Olen jo harkinnut koko vauvahaaveen hylkäämistä toistaiseksi, olen niin väsynyt tähän. Ja kuitenkin haluaisin niin kovasti toisen lapsen. Olen niin kateellinen kavereiden vauvoista, että en kehtaa tähän edes kirjoittaa mitä olen heistä ajatellut. Siis kavereistani, en vauvoista tietenkään.
Rakastan kuitenkin lastani ja miestäni yli kaiken, tyttöni on mulle kaikki kaikessa ja voisin hänen takiaan tyytyä siihen ajatukseen, että meillä on vain yksi lapsi ja jos me joskus toinen saadaan niin sitten saadaan, mutta tää kuumeilu loppuu nyt.
Huh. Anteeksi tää kaikki vuodatus, mutta kylläpä helpotti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinuna olisin onnellinen että on edes yksi lapsi, täällä kuitenkin on satoja naisia jotka
eivät voi sitä yhtäkään saada. Itse olisin todella onnellinen jos olisi mahdollista se yksikään
saada, kyllä niitä kavereita muualtakin löytyy =)
Mutta onnea yrittämiseen, ei se varmasti helppoa ole ja monet itkut on itketty!
Varmasti tuntuu pahalta, uskon sen!!
Ei auta muuta kuin toivoa, että seuraava pysyy matkassa - eikä siis ole tuulimuna.
Minulta on yksi tuulimuna kaavittu pois 2 vuoden yrittämisen aikana. Ei ole helppoa täälläkään, sillä ei ole varmaa, tuleeko lapsia ollenkaan :(
Ole iloinen edes yhdestä lapsestasi, ja jos vielä seuraava on tuulimuna, niin pääsette tutkituttamaan, mikä on vikana!
Jaksamisia!!