Olen juuri tässä lähdössä lomilta armeijaan tosin iloisin ja tosin haikein mielin. Kaikissa armeijaan liittyvissä lapuissa sanotaan, että on kiva mennä vihreisiin, "jos siviili asiat ovat kunnossa". Uskon varmasti tuohon, mutta omalta osaltani ne eivät ole niinkään helpot.
Olen 20 vuotta ja noin 3 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin....
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne... Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Olen 20 vuotta ja noin 3 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin....
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne... Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minusta on ainakin tärkeintä että olet läsnä lapsen elämässä, vaikket lapsen äidin kanssa yhdessä olisikaan. Vastuunottaminen ei ole sitä että väkisin yrittää leikkiä perhettä, vaan sitä että huolehtii lapsestaan parhaansa mukaan. Vaikka asuisikin muualla.
Kuulostat fiksulta nuorelta mieheltä, toivon että oman lapsenikin isä olisi osannut ajatella noin viisaasti.
Nuorena vanhemmaksi tuleminen ei ole helppoa, varsinkin jos sitä ei ole suunniteltu. Kaverit menevät ja "elävät täysillä" ja itse on kiinni lapsessa. Mutta takaan että enemmän se antaa kuin ottaa. Sen huomaa niinä kertoina kun pääsee irrottautumaan hetkeksi vapaalle, niin se on mukavaa sen hetken, mutta kyllä vanhemmuus vie voiton sellaisesta.
Pienen vauvan kanssa tapaamiset ovat tietysti oma juttunsa, vauvaahan ei voi erottaa äidistään paria tuntia pidemmäksi ajaksi, ja vaikkei äiti imettäisikään, niin ei silti vauvaa voi äidistään erottaa pitkäksi aikaa. Toivottavasti voitte säilyttää välinne hyvinä ja voit käydä katsomassa lasta äitinsä luona usein, sillä on tärkeää että vauvalle muodostuu suhde isäänsä jo alusta asti, mikäli vain mahdollista.
Hyvä vanhemmuus ja hyvä isyys ei ole siitä kiinni, asuuko lapsen luona vai ei. Kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta asua molempien vanhempiensa luona. Tärkeintä on se mitä pään sisällä ajattelee ja miten paljon on valmis tekemään lapsen eteen.
Ensimmäisenä kannattaa hoitaa omat asiat kuntoon niin, että pystyt kantamaan vastuun myös lapsestasi.
Elämme muuttuvassa maailmassa jossa perinteisiä ydinperheitä on aina vain vähemmän ja muun muotoisia perheitä sitä mukaa enemmän.
Siitä ei kannata tuntea häpeää.
Hyväksi isäksi tuleminen ei ole päämäärä vaan matka joka jatkuu läpi elämän.
Minusta jo se, että kirjoitit tänne osoittaa että sinulla on täydet resurssit aloittaa tuo matka.
Muutama pointti:
-säilytä mahdollisimman hyvät välit lapsen äidin kanssa
-jokainen etäisä tietää miten raskasta on kun ei ole näkemässä ja kokemassa kaikkea lapsen elämään liittyvää, mutta vastaavasti ne hetket joissa on mukana ovat kultaakin kalliimpia ja paikkaavat kaikki ne pienet eron hetket ja menetykset
-jos lapselle lupaa jotain, niin siitä täytyy pitää kiinni
Kuulostat mielestäni hyvältä isältä, kun ajattelet tuolla lailla
Ehkä kannattaa avarataa käsitystä siitä, millaiseen muottiin elämän pitäisi mahtua. Vastuuntuntoinen omannäköinen elämä on paras.
Pysytelkää tosiaan kaveritasolla äidin kanssa, että voitte keskustella lapsen asioista kypsällä ja lapsen etua huomioivalla tavalla.
Sopikaa elatusasioista ja käytännön jutuista. Mikset voisi olla vaikka viikonloppuisä, ellette sovi tasaveroisesta yhteishuoltajuudesta. Pidä yhteyttä lapsen kanssa ja opettele alusta alkaen hoitamaan häntä, vaihtamaan vaippaa, lohduttamaan, syöttämään, vanhempana leikkimään hänen kanssaan. Juttele lapsen kanssa ja vietä aikaa niin, että hän tietää isän olevan olemassa, vaikkei asukaan samassa talossa.
Ja sit jos tapaat toisen naisen, niin älä uuden suhteen huumassa hylkää lasta vaan jatka tapaamisia jne entiseen malliin. Lapsi on viaton ja aikuisten pitää tuntea vastuuta. En usko että hän tuntee oloaan hylätyksi tai kärsii olosuhteista, jos välinne ovat hyvät sekä häneen että äitiin.
Rohkeutta vain! On iso shokki huomata yhtäkkiä tulevansa isäksi. Se on todella iso elämänmuutos joka tapauksessa vanhemmillekin ihmisille. Ota siis rauhallisesti ja muista, että vaikka lapsi tuleekin elämääsi, niin samalla oma yksityinen elämäsi myös jatkuu siinä rinnalla. Et menetä myöskään mitään radikaalia vapautta, vaikka olisit yhteishuoltajakin, omaa aikaa jää yllin kyllin!