Meidän perhe

Ajattelin nyt kirjoitella oman versioni suurperheen moraalisesta puolesta ym.kun aikani lueskelin noita kohtalaisen ilkeitäkin kirjoituksia palstalla laidasta laitaan...

Meillä on 7 lasta enkähän niitä ole varsinaisesti "hamstrannut" tai huonon/olemattoman ehkäisyn takia saanut. Sain ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana, sitä ennen olin kokenyt yhden keskenmenon. Tuolloin käytin hormonaalista tukea raskaaksi tulemiseen. Ensimmäisen lapsen jälkeen tutkimuksia tehtiin ja tuolloin todettiin, että tarvitsen lääkkeellistä tukea munasolujen kypsymiseen. Tuon kyseisen lääkkeen avulla sitten sainkin esikoisen jälkeen kaksi lasta melko "helpolla". Siinä vaiheessa lapsiluku tuntuikin sopivalta. Ehkäisyä käytimme kyllä vaikka raskautuminen olikin epätodennäköistä luomuna. Kuitenkin luonto sitten päätti toisin ja tulin raskaaksi ilman lääkitystä ja tuo oli se yksi ainoa kerta kun ehkäisyä ei käytetty. Shokki oli melkoinen kun raskaustesti oli positiivinen, mutta en uskonut että olisin abortin kanssa kyennyt elämään, joten toivotimme vauvan tervetulleeksi.

Muutama vuosi tuon 4. lapsen jälkeen mieheni ilmoitti, että haluaa eron ja elää omaa elämäänsä ilman rajoitteita. Sain hänet perheneuvolaan mukaan vielä yrittämään josko yhteinen elämä olisi voinut jatkua. Mutta ei, näin ei käynyt ja niin minä sitten muutin 4 lapseni kanssa omaan kotiin ja aloitin ns. uuden elämän.

Tapasin nykyisen mieheni suhteellisen nopeasti ja yhtä nopeasti menimme kihloihin ja naimisiin. Lapsista olimme keskustelleet jo paljon siitäkin syystä, että jos halusi elää suhteessa minun kanssani niin samaan pakettiin kuului sitten myös 4 lasta. Ihan kuka tahansa mies ei olisi edes tuohon elämään halunnut mukaan. Hän kuitenkin halusi ja kytevänä toiveena hänellä oli myös biologisesti omien lapsien saaminen. Jätimme ehkäisyn lopulta pois, joskin pian sen jälkeen mieheni kävi tutkimuksissa koska ei aiemassa suhteessan ollut lapsia yrityksestä huolimatta saanut. Tuloksena olikin melko ankeaa kerrottavaa eli ilman lapsettomuushoitoja ei onnistuisi lasten saaminen. Pohdimme ja teimme päätöksen yrittää, niin kallista kun tuo olikin. Eka kerta ei tuottanut tulosta eikä lääkäri kovin kummoisia lupaillut jatkossakaan. Toisen kerran kuitenkin yritimme ja vaikka lähtökohdat olivatkin surkeat, niin saimme kun saimmekin kaksoset. Ja niin oli lapsiluku jälleen täynnä. Elimme 6 lapsen arkea reilusti vuoden päivät kunnes huomasin olevani raskaana. Ehkäisyä emme olleet käyttäneet koska tutkimusten mukaan emme lapsia luomuna olisi saaneet. Jälleen oli shokki tajuta, että elämä ei aina mene niinkuin on suunniteltu. Ja jälleen tiesin, etten pystyisi aborttia tekemään, joten uusi vauva oli tervetullut kotiimme.

Nyt 36-vuotiaana olen siis 7 lapsen äiti. Lapseni olen saanut vaihderikkaiden käänteiden myötä, enkä koe että olisin jättänyt ehkäisystä huolehtimatta ta lisääntynyt harkitsemattomasti. Miehelleni on nyt tehty sterilisaatio, joten lapsiluku on nyt lopullisesti täynnä. Olen toista kertaa naimisissa ja onnellinen. Meillä ei ole sitä uskonnollista vakaumusta vaikka sitä lääkäritkin ovat kyselleet. Meillä ei myöskään ole eläimiä, osin allergian takia, mutta osin myös siksi että koemme ettei aikamme riittäisi enää lasten ohella lemmikeistä huolehtimiseen.

Mieheni on vieraan palveluksessa tavallisena palkansaajana normaalituloilla. Itse olen äitiyspäivärahalla ja joulun tienoilla jään hoitovapaalle. Vakituinen työpaikkakin on odottamassa eli kotiäitiys ei jatku eläkeikään saakka. Lapsilisät tulevat lisäksi ja kahdesta lapsesta ns. vammaisen hoitotuki, ovat ns. erityislapsia. Asumme omakotitalossa, jossa lapset joutuvat jakamaan huoneita siten että max 2 lasta on yhdessä. Kaiketi se on sitten nykymenon mukaan ahtaudesta kärsimistä.. Herroiksi meillä ei todellakaan eletä lapsilisillä tai äitiyspäivärahoilla, tällaistakin väitettä aika usein näkee ja kuulee. Verojakin maksamme tuloistamme.

Isommilla lapsilla on omaan ikäänsä ja kykyynsä nähden kotihommia, roskapussin viemisestä pikkuisten perään katsomiseen esim. kauppareissun ajan. Onko se sitten lasten heitteillejättöä ja isompien eristämistä ikätovereistaan, mene ja tiedä...

Lapsilla on yhteinen tietokone ja pelikonsoli, onko se sitten köyhyydessä elämistä kun ei kaikilla ole omaa. Pari isompaa harrastavat, muut eivät vielä ole niin innostuneet. Ruokaa ja vaatteita kuluu paljon. Vaatteita kierrätetään sen mukaan mitä kestävät, uusia ostetaan alennuksesta ja käytettyjä kirppareilta. Ruoka tehdään lähes kokonaan itse, valmiita eineksiä käytetään harvoin. Poikkeuksena juniori, jolle ostan "huonona ja laiskana" äitinä purkkiruokaa kaupasta.

Kotimme pursuaa tavaraa ja varmaan sitä kaaostakin on havaittavissa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin huolehdimme kodistamme parhaan kykymme mukaan emmekä elä "sikalassa"

Jaksaminen ja hermot ovat välillä koetuksella, meillä suututaan ja raivotaan, saatetaan jopa kirosanoja päästää suustamme. Mutta meillä myös pyydetään anteeksi ja halataan. Ja joka päivä syömme iltaisin koko perhe yhdessä ja samalla pohdimme maailman menoa laidasta laitaan.

Tässä ehkä hiukan sekavastikin kerrotussa tekstissä halusin tuoda oman näkökulmani esille niihin lukemattomiin väitteisiin ja uskomuksiin siitä kuinka suurperheet rasittavat yhteiskuntaa, syövät verorahoja, laiskottelevat kotona, elävät herroiksi valtavilla tuilla ja jättävät ne huonosti kasvatetut lapsensa vielä heitteille. Ei se aina ihan niin mene...