Thubron, oma vanha

Thubron, viisi ensimmäistä lukua. Ihaileminen on vaikeata! Aloin eilen lukea britti Colin Thubronin matkakirjaa "Aasian unohdettu sydän", WSOY -96. Takakansi sanoi kirjoittajaa arvostetuksi kirjailijaksi ja matkakirjojen tekijäksi. Herra oli minulle tuikituntematon, vaikka olen kahlannut, ei kun hotkinut, läpi muita kirjoittajia, Therouxia esimerkiksi. Thubron teki matkansa -94, eli pian Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen, ja hänen keski-aasialaiset kohdemaansa Turkmenistan, Udzbekistan, Tadzikistan, olivat sen mukaisessa tilassa. Venäjän hän oli opetellut varta vasten sille matkalle. Viiden luvun perusteella kirjoittaja on maineensa väärti. Huomiot ja matkatarinointi soljuvat yhdessä, ja lukija saa nautittavan paketin tuntemattoman melkein-lähialueen ihmisistä ja asioista. Kateellisena kerron hänen tehneen sen ihailtavasti. Matkakirjojen viime tuleminen tv:n aikakautena on hämmästyttävä. Ehkä sen takana on kirjailijoiden kiinnostuminen uusista osa-alueista tai uudempi "lähtötietämys" historiasta, taloudesta ja vieraista maista. Nyt sitä on liikkeellä. Keski-aasialaiset olivat hämmentyneitä ja epävarmoja maidensa ja kansojensa tulevaisuudesta. Moni oli ollut paitsiossa, monet kirjailijat myös vankilassa. Yhteenotto islamilaisen fundamentalismin kanssa oli jo vuonna 94 ennustettavissa, pieniä koraanikouluja perusteltiin kaikkialle, eikä sitä venäläisvallan jälkeen voikaan ihmetellä. Muuan nainen sanoikin suoraan, että seuraavalla vierailullaan hän luultavasti tapaa heidät hunnutettuina. Vladimir Putin on parhaillaan samoissa maissa. Hänen suurimpia huolenaiheitaan on islamismin leviäminen! Asioita tapahtuu, ja aina niistä joku huomaa kertoa ennakolta, joko ennen vankilaa, tai sen jälkeen!


Thubron, seitsemän viimeistä lukua. Colin Thubronin ”Aasian unohdettu sydän”-kirjan historiallinen paikannimistö on sykähdyttävää: Buhara, Samarkand, Taskent, Kzyl (kultainen?) Orda, Aasian ja Euroopankin mahtikaupunkeja toinen toisensa perään! Avaarit, unkarilaiset, mongolit, tataarit ja muutkin ratsastivat sieltä maailmaa valloittamaan. Attila hunneineen pääsi aina Ranskaan asti. Samarkand oli Timur Lenkin pääkaupunki. Hän kaatoi Damaskoksen, Bagdadin ja Aleppon, muun muassa. Tämän alueen ulkopuolella jää Kazan, josta tataarit hallitsivat Moskovaa ja monia sen nykyisiä omistuksia. Nyt turkkilais-tataarilaisissa päissä on alkanut liikkua haaveita turaanien uudesta liitosta.

Aleksanteri suuri valloitti Aralin seudut aikoinaan. Nyt Aral-järvi on kuivumassa. Ilmastonmuutos sitä tekee, ja neuvostoinsinöörit jokien kääntämisineen ja vesitekniikkoineen antoivat arvokasta apua. Laajat alueet ovat jo suolautuneet piloille. Historiantutkimus siitä hyötyy, voisi maallikko ajatella, - kuivan hiekan ja kuivan suolan seos ei ehkä ole huono säilytysaine.

Televisiosta tuttu Silkkitie kulki tämän Aasian sydämen kautta, vieden ja tuoden kauppatavaroita, tapoja, uskontoja ja ihmisiä. Mitä kautta Marco Polo menikään Kiinan loistokkaaseen pääkaupunkiin, nykyiseen Sianiin? Samaa tietä kuin muutkin kauppiaat.

Islamilaiset yliopistot ovat toimineet täällä kauan levittäen sivistystä. Sitä on vaikea uskoa sen joka nyt näkee maailman uutispätkien kautta. ”Hulluja huutajia” ja muita häiriköitä nähdään ilta illan jälkeen, mutta mikä siinä on takana? Minä tarjoan tässä yhden unohdetun syyn muiden syiden joukkoon.

Idän, ja samalla islamilaisten, loukattu omanarvontunto on asia, josta tänään ei keskustella, koska sitä ei korkeillakaan länsimaisilla tahoilla ymmärretä, minkä joskus pommeilla neuvotaan. Toisen maailmansodan jälkeen niin Keski-Aasia kuin Lähi-itä olivat siirtomaina.

Ei tavattoman kauan sitten islamilaiset, (arabit/ berberit/ osmannit/ persialaiset) olivat eräs maailman johtavista kulttuureista runoilijoineen, Alhambroineen, tähti- ja lääketieteineen ja arkkitehtuureineen, jota eurooppalaiset jäljittelivät sen minkä pystyivät. Muhammed II valloitti Istanbulin 1453.

Lainaan tähän pari virkettä ”Ihmiskunnan ajantieto”-kirjasta vuoden 813 kohdalta. (Islamilaisessa maailmassa) ”Taide ja tiede menestyvät täydellisen vapauden suosimina, sillä järjestelmä on vapaamielinen uskonnollisissa kysymyksissä. Filosofista ja muuta tieteellistä kirjallisuutta käännetään arabian kielelle kreikasta, syyriasta, persiasta ja sanskriitista. Damaskokseen ja Bagdadiin rakennetaan tähtitieteellinen observatorio.” En viitsi tarkistaa milloin Joannis Kepler aloitti tähtitieteen aristotelelaisen opin kumoamisen. Tuskin aivan heti Bagdadin observatorion tulemisen jälkeen. Niin kaukana jäljessä Euroopassa oltiin.

Buharan ja Hivan kaani- ja sulttaankunnnat liitettiin Venäjään 1800-luvulla ja Neuvostoliittoon 1900-luvulla. Prof. Osmo Jussila ”Terijoen hallitus”-kirjassa osoittaa, että näiden feodaalisten maiden valtauksissa hiottua tekniikkaa käytettiin sitten vuoden 1939 yrityksessä Suomen kansan vapauttamiseksi valkobandiittien käsistä. Me kutsumme sitä Talvisodaksi.

Thubron tapaa paljon keski-aasialaista väkeä, uzbekkeja, tadzikkeja, seka-avioliitossa eläviä, jotka eivät tiedä keitä ovat, pois muuttamisesta haaveilevia venäläisiä, opiskelijoita, katkeria neuvostosankareita, päämäärättömiä nuoria, mullaheja, juoppoja, matkalaisia, perheitä kodeissaan, kaupunkeja ja loistavia temppeleitä unohduksen, eli hiekan, vallassa.

Kirja sekoitti hyvin lokeroitua maailmankuvaani. Siitä näemme, miten kliseisiksi käsitykset itse sitä huomaamatta muuttuvat, jos ovat joskus muuta olleetkaan. Keski-aasialaisten käsitykset Englannista, Euroopasta ja maailmasta olivat puutteelliset, mutta enpä minäkään heistä 94 paljon tiennyt. Palautan ”thubronin” kiireesti kirjastoon, että muutkin voisivat sen lainata.