Nyt se on avattu, Cultur-Café, kuten tuossa Marian avaamassa ketjussa jo pyydettiin. Tervetuloa kaikki! Kulttuurin käsite on hyvin hyvin laaja, joten kaikensorttiset kulttuuri-ihmiset sisään astukoot. Ainoa varjopuoli täällä on ainoastaan se, että
tarjolla on ravintoa vain kulttuurinälkäisille ihmisille.
Ovensuuhun on kiinnitetty Suomen Seikspiön runo, tämä:
"Kylttyyri, kylttyyri, kylttyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri!
Mut mikä se on se kylttyyri?
Kas siinäpä pulma on jyyri!
Tervetuloa keskustelemaan = ravitsemaan ja ruokailemaan!
tarjolla on ravintoa vain kulttuurinälkäisille ihmisille.
Ovensuuhun on kiinnitetty Suomen Seikspiön runo, tämä:
"Kylttyyri, kylttyyri, kylttyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri!
Mut mikä se on se kylttyyri?
Kas siinäpä pulma on jyyri!
Tervetuloa keskustelemaan = ravitsemaan ja ruokailemaan!
Vastaukset 169
Vanhimmat
Ihanaa tulla tällaiseen gulttuuri-ilmapiiriin, kun oikein tuoksu tämän gulttuuri ympärillä. Vai saako täällä polttaa sikaria?
Minä otan kiitos yxi latte. Ja alexander-leivos.
Jään odottamaan runo-illan antia. Onko täällä piano?
Palstan yläreunassa on omaani paremmalla suomen kielellä kerrottu, että tämä on keskustekupalsta. Runot eivät ole keskusteluja!
Suomi24:ssä on olemassa oma palstansa kirjailijoille ja runoilijoille, menkää sinne kirjoittamaan. Kirjoitat sinä runoja itsekin, sanotte. Pitää paikkansa, ainakin yritän. Kirjoitan runoni jossain asiayhteydessä: äitienpäivänä, naistenpäivänä, jouluna jne. Voinhan lopettaakin!
Ja taas Ruuneperi rupeaa sheriffiksi, neuvoo, sanelee ja opettaa. Jonkunhan on täällä jöötä pidettävä - edes yritettävä
Mä mielipiteeni ilmoitin
kun palstalle taas kirjoitin.
On mulla hirmusti kokemusta
ja ellei muuta niin mieli musta.
Kohtahan kuolee palsta tämä
ei jaksa jatkaa se elämätä
mut' yritettäiskö vielä kerran¨
sanoja suoltaa hetken verran.
Olipa raikas yllätys piipahtaa uuteen kahvilaan, tilaankin saman tien aamiaisekseni ihan cafe a`lait ja croissantin vastapaistettuna. Ihanan rapeaa,,,kulttuuri, mitä se onkaan, se voi olla maisema, jonka esi-isät ovat raivanneet.
Kaikki peltoaukeat, talot ympärillä pihapuineen, ovat kulttuurimaisemaa.
Tuotteet joita pelloilla viljellään ovat jalostuksen tuotteita. Voi, että tuntuu kivalta tällainen kahvila!
Aurinko kultaa vastapäisen talon seinän punerrusta, siitä siirtyy silmiini lämmin hohde, harakkani hypellessä mustavalkoisena terhakkaana vihreällä nurmella. Jätän aamutervehdykseni myötä kahvilaalle onnen toivotukseni!
Joudun palaamaan harakkani oppivaisuuteen.
Aamuviileydessä nautin savukkeesta terassilla, ihaillen puhtaan sinistä taivasta, savukiehkuroiden hitaasti leijaillessa.
Enhän tiennyt harakkaveijarin taas seuraavan uteliaana puuhiani. Lähdettyäni sisälle, oli tuo mokoma avannut savukepakkaukseni ajatellen:--- minä kanssa! No, onneksi ei aie onnistunut rikkoa aski, päästäkseen nauttimaan tämän lajin nautinnoista :D Oppispa tuo keittämään aamukahvitkin ja sytyttämään savukkeeni!
Arwoisa vierailija, kahvilan yhtenä osakkaana (muut osakkaat löytyvät Yritys & Erehdys-sivuilta www.kultcofi.if) saanen ystävällisesti kertoa, että
kahvilan ovelle ei tarvita ketään portsaria/ovimiestä vahtimestaria, joten välttänette Tekin asiakkaiden neuvomista ja opastamista. Me kyllä kulttuuriväkenä osaamme käyttäytyä täysin korrektisti, mitä nyt joskus sattuu pieniä lipsahduksia, jos viini on päässyt liiallisesti päässä läikkymään. Tällöin kyllä joku meistä hienotunteisesti osaa asian hoitaa, ettei se pääse kahvilan ilmapiiriä saastuttamaan.
Hieno runonne pääsnee arkistoomme, muistojen kirjavaan joukkoon, Neuvonta- ja ennustusmatrikkeliin.
Kiitos erinomaisesta musiikista tuolla taustalla. Kuka lienee tuo pianisti?
Kysyitte (Teitillelen siksi, kun Tekin teitittelette - muuten täällä kyllä on tapana sinutella), kuka oli se pianisti. Tapasin hänet äsken Mannerheimintiellä, oli tulossa täältä soittamasta. Hän oli Pia Nisti, tunnetun puhaltajan Nikoti Nistin nykyinen elämäntoveri.
Vähän on väkeä tänään käynyt kahvilassa. Lienevätten mökeillään, kesämökkikulttuurinsa parissa.
Voi kauhistusta,
äkkiä sinne vala luomaan
iloa naurua, Sinunkin huomaan.
Elämä sentään on rattoisaa
kun sen vain oikein oivaltaa!
Oothan sä heppu vallan vänkä
siitä ei tingi edes jänkä.
Palstahan elää ja hyvin voi!
Nauru ja laulu täälläkin soi :D
Pakko sanoa on että
kuoleeko palsta Ruuneperittä
Hän onko niin tärkeä
onko ainoastaan järkeä
tällä Ruuneperillä
jos itseänsä aina nostaa
väet hänelle sen kostaa
siitä ainainen on riita
sano itsesi jo irti
ainainen on tämä virsi.
Kansalliskuvataiteilijamme Juho Rissanen oli Pariisissa opiskelemassa kuvataidetta. Istuessaan Champ Elyse`n
varrella olevassa ravintolassa, tuli kollegansa suomesta pöytään tervehtien" No mitenkäs se kieli alkaa nyt sujumaan?" Rissanen viittasi ohi kiirehtivään tarjolijattareen:" On tuo alakannu savvoo ymmärtämään"
Peruutin ajatukseni. Ei sopinut oikeastaan kulttuuripalstalle.
Olen kuitenkin kylttyyrin kannattaja mitä suurimmassa määrin.:)
samalla lailla toiselle palstalle mäkin sitten laitoin viestin
Oho, huomaan jättäneeni tänne puumerkkini kauan sittenm vaikka olen sen peruuttanut alemmudentunnossani.
Jään nyt sitten ovenrakoon edelleen ja haistelen kulutturellista ilmapiiriä. Sikaarilleko tuoksuu?
Ehdottaisin kulttuurikahvilan ohjelmistoon itse Tervoa, siinä olisi ruodittavaa, jota hän vekkulina poikana varmaan toivoisikin. Tietysti pitäisi se kirja vielä ehtiä lukea.
Sitten kipin kapin voisi kahvila jalkautua Picasso näyttelyyn, syyskuun 18. päivän jälkeen.
Saattoihan tämä mennä pieleenkin kahvilan antia ajatellen, mutta jäähän siinä vielä aikaa Pauligia hörppiä tai fiinimmästi ohuista posliinikupeista juoda. Ja niitä Ekbergin herkkuja haarukoida.
koko runo:
Kylttyyri! Kylttyyri! Kylttyyri!
Tuo huuto on Suomessa syyri.
Mutt mikä on se kylttyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.
Tuhatkarvainen on kylttyyri.
Se on Kiinassa Kiinan myyri,
mut Suomessa Suomen kylttyyri
tuon kaiken on karikatyyri.
.
Ja alkajaiseksi tänne kahvilan viehättävään ilmapiiriin! Avataanko luovuuden lukkiutuneita ovia! Annetetaan ilon tulla mukaan,
eräs parhaita keinoja saattaa olla, muistaa lapsuutemme seikkailumieltä.
Lapsuuteen sukeltaminen tuo ainakin yhden edun. Sieltä palatessamme olemme puhtaampia !
Iloiset terkut, pilvi*
Saanen kiinnittää seuraavanlaisen lappuseni kahvilamme seinälle:
KULTTUURI
Sana "kulttuuri" tulee latinan sanasta "cultura" (äännetään 'kulttuura', paino toiselle tavulla), joka tarkoittaa
- hoidettu, viljelty, jalostettu
- kehitys, jalostus
- sivistynyt, hienostunut
Nykysuomen sanakirja samoin kuin sen Vierassanojen etymologinen sanakirja selittävät seikkaperäisemmin sanan monivivahteisuutta, jota en nyt tässä käy kertoilemaan. Tärkeintä se, että ymmärrämme, kuinka laajasta asiasta puhutaan, kun kulttuurista puhutaan.
Iloista syyspäivää!
Rämäytänpä Duke Ellingtonia oikein sydämen halusta, kiitos tarjoilija---- jätä Iris Coffeeni pianon päälle!
Luotahan siihen pieneen ääneen, joka sanoo: Tämä saattaa onnistua ! Minäpä kokeilen....Diane Mariechild.
epäilemään/vähättelemään meidän muiden tänne tiensä kääntäneiden tiedollista ja taidollista pääomaa, kun Aapisen alkeita meille opetat?
Vai onko lappusesi tarkoitettu "ulkopuolisille"?
.
Ei ei, en suinkaan vähättele kenenkään tietoja tai sivistystasoa, pois se! Halusin vain itselleni selvittää, mitä tarkalleen tuo latinan sanakirjani kertookaan sanan merkityksistä. Ja siinäpä sitten laitoin sen samalla kahvilan seinälle. Mutta, okei,
ota se lappunen pois, jos se ehkä muitakin ärsyttää. Toisaalta, käyväthän lapset ja nuorisokin täällä joskus, isovanhempiensa mukana. Niin että harkitse nyt, ollako vai eikö olla, lappunen seinällä.
Hei, nyt keksin. Siirrä se tuonne lasten leikkinurkkaukseen. Monet meidän kulttuuriväen kullanmuruthan jo osaavat jo leikki-ikäisinä lukea.
Lea Laven - Rotunainen
kertosäe:
Mä olen rotunainen
Kenties erilainen
Kuin nuo sata muuta
Jotka tuntenut sä oot
Mä olen rotunainen
Ihan hyvänlainen
En soita sulle suuta
Enkä hankalakaan oo
En ole leidi, enkä missityyppinen
mä olen nainen vaan, sä vielä huomaat sen
en ole kultturelli, naturelli näin olen minä vaan
En ole leidi, enkä missityyppinen
En tunne teoksia Dostojevskien
Vaan ihan kummasti, mä herraseuraa saan.
Mä olen rotunainen
Kenties erilainen
Kuin nuo pari muuta
Jotka tuntenut sä oot
Mä olen rotunainen
Ihan hyvänlainen
Jos soitan vähän suuta
Muuten hankala en oo
En ole leidi, enkä missityyppinen
Mä tiedän Tsaikovskin, vaan teoksia en
En ole kultturelli, naturelli näin olen minä vaan
En ole leidi, enkä missityyppinen
En ole edes alle kaksikymppinen
Vaan ihan kummasti, mä miestä näinkin saan
Olisit vaikka ihan oman lauseen keksinyt...
Ja vielä kertosäe..että sillälailla
ei saa noin vain lainailla.
.
lainauksia, pääasia ettei ominaan esitä.
Hyvin sopii tuo Lea Lavenin laulu, terkkuja Rotunaiselle!
Tapani Ripatin pimeä puoli. Kehtasi Ylen kanavilla haukkua Lea Lavenia laulajaksi, jonka lauluesitykset kuuluisivat vain navettaan.
Mites se nyt männöö
"Ei mua hilpeet hidalgot vie minnekään,
se on kyllä nou thank you,
ei oo, ei oo, ei tuu
ei tipu lämpö enkä sano juu
jos et sä parempaan MILLÄÄN pysty, niin...
Ei oo. Ei tuu."
"Se piti helppona nakkina mua
ja hoki kulta mä rakastan sua...
Hän on musikaalinen ja laulaa puhtaasti,
mutta mä en diggaa sitä.
Mistä johtunee, etten vain yhtään pidä lauluistaan.
Äsken tuli Teemalta Paula Koivuniemen "Mustat silmät",
ja se menee suoraan sydämeen.
Sytytän kynttilät pianon sivuihin, ja istahdan illan rauhassa pianon ääreen.
Mielessäni soi Pjotr Tsaikovskin sävellyksestä--- Pähkinän särkijä---- mokkakahvitanssi,--- joka on sävelletty viululle, mutta melodian tapaileminen käy pianollakin. Olen pahoillani orkkujen vkäteni kömpelyydestä tällä hetkellä, mutta harjoittelin muutaman hetken, toimii sentään.
Tämän jälkeen taidankin juoda expresson vielä, koska en varmaan vielä saa unta, päivättorkut venähtivät puoleentoista tuntiin. Syysmuuton seuraus.
Nautinnollista iltaa itsekullekin!
päästän, ihan ku marsalkan hopeatorvet soisi.
tekijänoikeuslakikin. Lue netistä!
soita nyt samalla Porilaisten marssi, niin on jotakin kommeeta illan päätteeksi!
harpulla?
Joko nyt suureksi sukenit, äreäksi ärtelihit.
rikoit vaivainen valasi, söit kuin koira kunniasi,
kun sä syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit?
Ku käski pahalle työlle, kenp on kehnoille kehoitti?
Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljeäsi
vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?
Ei emosi ei isosi eikä vanhin veljeäsi,
ei nuorin sisariasi eikä muu sukusi suuri:
itse teit tihua työtä, katkoit kalman karvallista.
Pensselit veteen ja kahvilaan hetkeksi. Aurinkoista aamupäivää muillekin kävijöille :D
Siteeraan Vassily Kandinskya venäläistä abstraktin taiteen luojaa:
Taiteessa ei ole pakkoa,
taide on VAPAUTTA.
Kurkota vaikka kuuta
taivaalta. Vaikka et
sitä saisikaan, voit
saada tähtiä.
Les Brown
Kahvia kupponen edessäni, jäin miettimään Kandinskyn loistavia maalauksia, irti maasta, huimia syöksyjä avaruudessa, jo 1920 luvulta, jolloin ei vielä oltu irtaannuttu maan vetovoimasta edes.
Vassily Kandinsky on muuten ugrilaiseen sukuheimoon syntynyt Venäjällä, jossakin Ural-vuorten tällä puolen, kuului shamaanisukuun. Melkoinen näkijä. Kiitos kahvihetkestä. moikka
Onkos joku käynyt katsomassa tuota otsikon nimistä komediaa Hki:n kaupunginteatterissa? Asko Sarkolakin siinä näyttelee. Olis kiikarissa teatteriretki sinne täält tois pualt Suamee.
Oi ihanaa, minäkin tykkään kovasti hänen abstrakteista maalauksistaan, samoin veljeni Curt - olemmehan kaksoset, henkisesti ihan identtiset. Pakko antaa tähän linkki, josta vikkelästi pääsee katsomaan hänen töitään:
http://images.google.fi/images?source=ig&hl=fi&rlz=&q=vassily kandinsky&lr=lang_fi&um=1&ie=UTF-8&ei=o0evSp_4Cc3J-QaYg7msBg&sa=X&...
Muutenkin tykkään ylitse muiden juuri abstrakteista töistä, ne ovat joteskin paljon todempia kuin mikään esittävä taide.
Kiitokset tästä! Oon aina tykännyt Lea Lavenin äänestä, semmoinen matala, sensuelli ääni.
Ja taas muka palstapoliiseja täällä! Etteikö muka saa kirjoitella laulunsanoja, höh höh hööööö. Lapsellista tärkeilyä. Ei välitetä!
Ensi-iltahan on vasta ylihuomenna, emme siis ole voineet vielä salarakkaita nähdä muualla kuin lööpeissä :)
Juu, olen ostanut jo liput 19. joulukuuta näytökseen. Meitä tuolloin on muissa merkeissä koolla iloinen tyttöjoukko pikkujouluilemassa. haetaan teatterista mallia salarakkaan metsästykseen ;)
Täällä näytelmästä lisää: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=sala
sinfonioita! Olin juuri käynyt läpi Guggenheimin museon työt Kandinskyn osalta, kun toit linkin, kiitos!
Etsin maalausta Moving - vuodelta 1935, joka on itselleni merkityksellinen. Samankaltaisen näyn olen nähnyt, siksi kiinnostuin hänestä! ----Ihanat värit riemastuttavat venäläisen maiseman kuvauksissa! Wau.
Jotta emme unohtaisi yhteisön pyrkimyksiä, todettakoon, että maalaustaide avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä.
Arkielämä on opettanut meille, että maalaustaide järkeistää käsitystämme kyseisestä asiakokonaisuudesta, mihin tavallaan liittyy myös hyvinvoivan yhteiskunnan rinnalle muodostuneita epäkohtia.
suosikkilaulajaani tähän.
Kyllä vaan!
Katselin Kandinskyn töitä, ja jopa minule, joka itse en osaa maalata enkä piirtää kuin tikku-ukon,
tuotti iloa katsella joitakin taiteilijan maalausia.
Ainakin viisi oli sellaista, jotka panisin seinälleni.
Abstraktiset teokset eivät avaudu. Kun eivät, niin eivät, vaikka värien yhteensointuvuus monissa
Kandinskyn töissä olikin mielestäni hyvin onnistunut.
Taidetta en pysty arvostelemaa, saati analysoimaan, ja vielä vähemmän kokemaan nykytaiteen
tuottamaa ahaa-elämystä!
Kotonamme on paljon tauluja, eikä yksikään niistä tarvitse "tulkkaajaa", selvittämään mitä taulu esittää.
Kultturelli avaaja voi hyvin sanoa, että mene muualle, tämä on tarkoitetty sivistyneille ihmisille.
Menisin muutenkin.
tekemistä! Se on kuvakieltä, joka avautuu siihen perehtyneelle, vai olisiko niiden ominaisuuksien haltialle. En tiedä... Yritin linkittää Barbara Streisandin kappaletta Memoris, ei onnistunut, täytyy opetella vielä. Nyt soi minulla Sibeliuksen violin concerto Karelia Svite Pekka Kuusisto solistina.
Pari tuntia töitä vielä, ja sitten kaupungille asioimaan, hei taas
http://www.youtube.com/watch?v=GVwJNg4Wgq4
Ole hyvä Pilvi*, ja kivaa iltapäivää sinulle (hymy)
Tuolla ylempänä nimimerkki Curt Tuuri lupasi panna tämän kahvilan seinälle lapun, missä määritellään käsite kulttuuri.
- hoidettu, viljelty, jalostettu
- kehitys, jalostus
- sivistynyt, hienostunut.
Eli onhan sillä kulttuurilla sivistyksenkin kanssa tekemistä.
Kannattaisikohan sivistys käsitettä pohtia omana ilmentymänään.
ajattelin sitä kaikkein tärkeintä,---- sydämen sivistystä siinä yhteydessä:D
Nyt on lähdettävä bussille, kiitos seurasta kuullaan taas...
Tuota vähän pelkäsinkin kyselyä tehdessäni, että tokkopa ensi-iltaakaan vielä ollut. Liput sain 24.10 näytökseen. Hyvältä näyttää tuon linkin perusteella.
Missä on Tapani Ripatti nyt?
http://www.youtube.com/watch?v=qOi7tseEgPQ
Kiitos, olettepa kultaisia....vilkaisin koneelle kun on auki tässä työpöytäni äärellä, kuuntelin molemmat
iki-ihana Memoris, ja Hilman muistelot liikuttava omalla tavallaan.---- Nyt on aika tilata lounas.
Tarjoilija hei! Katatko minulle tuonne terasille Seafood salaatin, kun on niin aurinkoistakin :) Grillattua ananasta kai siihen myös löytyy? ei tällä kertaa v.viiniä, jäävesi riittää, laitatko laskun samalla, kiitos.
Tässäpä kirjaesittely, joka koskettanee suuria ikäluokkia.
Minulle se oli henk. kohtaisesti vaikeaa luettavaa omakohtaisten
kokemusten vuoksi.
Sodan traumat
Sota ei lopu koskaan
Lasten kertomuksia isistään
Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset, Ajatus-kirjat 2009
Olin kustantajani luona kesällä 2005. Kustannusjohtaja tuumi,
että nykyisin menevät dekkarit hyvin kaupaksi ja sota- sekä
eräkirjat. Sain aiheen mainita, että joskus pitäisi kirjoittaa kirja
suurten ikäluokkien henkisistä traumoista. Kustantajakin innostui
aiheesta, mutta aikeeksi se jäi. Nyt näin kuitenkin ilokseni tämän
teoksen, jossa aihepiiriin puututaan.
Sotilaat lähtivät nuorina miehinä lahtamaan ”ryssiä”. Heidän
todellisuutensa muuttui sotavuosina ja heidän henkinen puolensa
traumatisoitui. Tutkimuksissa sanottiin, että sotilaat ”ovat sopeutuneet hyvin elämään”. Totta on. Miehet puskivat töitä
kymmenen miehen edestä, mutta heidän sielunelämänsä oli
ammuttu hajalle. Siitä saivat kantaa kärsimykset ennen muuta
aviopuoliso ja lapset.
Kirjassa kerrotaan riipaisevia tarinoita juopoista isistä ja henkisesti pirstaloituneista miehistä, jotka käsittivät, että sodassa
opittu moraali ja miesten keskeiset arvot pätivät myös siviilissä.
Joku ajoi lapset alushoususillaan hankeen hakemaan apua naapurista, toinen viipyi ryyppyreissuillaan kuukausia ja kun
tuli kotiin, pisti arvojärjestyksen voimaan puukon ja leipäveitsen avulla.
Sotilaat jätettiin usein vaille henkistä huoltoa. Nykyisenä aikana perustetaan kriisiryhmiä herkästi pientenkin tapahtumien
vuoksi. Sotilaiden oletettiin tulevan toimeen ongelmineen. Kun
työ sujui, perhe-elämästä ei välitetty, asutustilan mökin sisältä
ei kumu kuulunut naapuriin.
Kirja antaa arvoa myös sotilaille. Heidän ongelmiaan yritetään
ymmärtää. Mutta painopiste näyttää silti olevan lasten ja lastenlasten kokemissa traumoissa. Sota ei lopu koskaan. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Varmaan tarpeellista luettavaa niille, jotka , tai joiden lapsuus ei saanut kehittyä normaalin turvallisella tavalla.
Koko Suomen kansa sai muodossa jos toisessa kokea nuo vuodet, ne puutteet ja vaikeudet. Luoja varjelkoon seuraavia sukupolvia joutumasta sotien jalkoihin!
Tällä hetkellä on maailmassa muita avuntarvitsijoita, pakolaisissakin,timaansa. jotka ovat menettäneet turvallisen kotimaansa.
Ei ole elämä mutkaton juttu. Opitaan ymmärtämään kirjallisuudenkin kautta.
Vaikkapa Gazan lapset eräällä maailman tiukimmin vartioidusta pakolaisleireistä.
Minulla on usein vielä traumaattisia unia ( monta kertaa viikossa) joissa lapsuuden traumat
tulevat esille. Psykiatrit sanovat, että toistuvat unet merkitsevät selvittämättömiä asioita.
Niinpä siis luulen, että on terveellistä keskustella näistäkin kokemuksista. Minun isälläni ei
ollut puukkoja tai leipäveitsiä, hänellä oli taskuase ja venäläinen tähti-pistooli. Niillä hän piti
kuria perheelle.
voi kuin ymmärtää heitä. Ne vuodet vaativat heiltä ihmsyyden sillä hetkellä, kun joutuivat konekiväärillä putsaamaan vihollisrivejä!
Saman tekisin minäkin naisena, jos he uhkaisivat kotia ja lapsiani. Mutta sitä hintaa en joutunut maksamaan,
isäni kyllä ja kaatui 41 heinäkuussa Karjalassa, juuri ennen välirauhaa. Kaipaan häntä vieläkin, kuoppaa leuassaan ja miehekästä olemustaan. Tyttärenpoikani on isäni näköinen, on sentään jotakin jäljellä hänestäkin ja itsenäinen Suomi. Saisinpa kerran halata isääni aikuisena.
Luint,
kirjaa Eino Leinon elämästä, ja tuon tähän runon, jonka hän kirjotti Hella rouvalle, yhdelle monista muusoistaan.
En pelkää enää.Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat kummut, sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina,
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle,
mä lausun voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!
Tähän on hyvä päättää päivä, Leino sai kokea paljon kipuilua aikalaisiltaan. Sittenkään ei hän sortunut.
Se liikkuu sittenkin, sen mukana pyörimme mekin, elämme kukin niinkuin itse elämämme luomme! Hyvää Yötä ja kauniinpaa huomenta taas.
Minullakin oli hyvät suhteet isään hänen vanhuuden päivillään.
Vanhoja ei muisteltu. Ajettiin kerrankin ravintolaan ja isällä
oli reinot jalassa. Mutta sisälle vaan päästiin kumarruksen
kera, kun sanoin, että veteraani tulee kahville.
Tässä muistui mieleen tarina neiti Sieväsestä, joka oli kutsuttu päivällisille. Flunssasastaan huolimatta hän ei halunnut kieltäytyä, vaan varasi kaksi nenäliinaa rintaliiveihinsä.
Illan aikana joutui hän käyttämään nenäliinaa, kunnes koitti hetki, jolloin hän kaiveli ja kaiveli poveaan.
Yksi ja toinen silmäpari seurasi tilannetta kunnes neiti Sievänen loi katseensa seurueeseen ja sanoi:
Kaksi niitä oli kyllä kotoa lähtiessä!
mihinkä Suomikin on joutunut ,ovat ihmisten itsensä aikaan saamia ja Luoja ei niihin puutu Pappikin siunaa siinä kaikki.
Eletään rauhassa ja ollaan hyviä toisillemme ,siinä on luojaa tarpeeksi.
pistän tähän jutun
Kirjailijat ja Raamattu
Kristinuskon aaltopituudet kirjallisuudessa
Raamatulla voi selittää mitä tahansa…
Torsti Lehtinen ( toim.): Kirjailijan Raamattu, Johnny Kniga 2009
Raamattu on kaiken olemassaolonsa ajan inspiroinut kirjailijoita ja vaikuttanut heidän tuotantoonsa. Joku on yhdistänyt lapsuutensa
maisemia Raamatun tapahtumiin, toinen teki rippiraamattuunsa
ahkerasti merkintöjä. Joku liittyi ortodoksiseen kirkkoon henkisen
tutkistelun tuloksena, jollekin Jeesuksen vuorisaarna avasi Raamatun sisällön.
Kirjaan on otettu lukuisia kirjailijoita, jopa huippuluokkaa olevia, kuten Rosa Liksom ja Markku Envall. Kirja painottuu miesten mielipiteisiin, mutta mukana on myös naisia, kuten
Anne Hänninen, Liksom ja Liisa Laukkarinen.
Liksom on otsikoinut artikkelinsa ” Muistelmia lestadiolaisuudesta”. Hän syntyi kylään joka sijaitsi Tornionjokilaaksossa, lähellä Ruotsin rajaa. Joskus Liksom
karkasi seuroihin isoveljen kanssa. Hän kuunteli suurella asiantuntemuksella ja ilolla. Joskus oli mukana saarnamiehiä,
jotka olivat itsetyytyväisiä ja tylsiä, toisaalta maallikkosaarnaajien puheissa oli terävyyttä ja tehokkuutta. Lestadiolaisuus toi tiettyä
pohjoisen elämänlaatua myös hänen teoksiinsa.
Envall on löytänyt Raamatusta paljon ”hämmästyttävää ja ihmeellistä”, Anne Hänninen luki nuorena ilmestyskirjaa ja
koki ahdistusta. Raamatun enneunet, näyt ja ilmestykset
kiinnostivat häntä.
Raamattu on kokonaisuutena niin moniselitteinen, että väistämättä kirjailija luotaa eettisissä ja moraalisissa pohdinnoissaan myös Pyhää Kirjaa, vaikka ei tekisi sitä edes
tietoisesti. Sinänsä kirjan otsikointi on hivenen ohi ampuva ja
Raamatun totuuksien yhteys kirjallisuuteen itsestään selvää.
Raamattu on ja pysyy muistomerkkinä ihmisyyden kasvusta ihmisyyteen. Onhan siihen tallennettu koko ihmiskunnan menneisyys, toiveineen, korkeine eettisine ajatuksineen pelastajasta, joka tuli!
Tarvitsimme sitä/häntä, jotta emme olisi primitiivisen vainajanuskon/esineen palvonnan uhreja. Nyt jo voimme uskoa yhteiseen yhteyteen, toisissamme, ja jumaluus on meissä. Kun vain annamme sille sijaa:)
Mutta siinä on totuutta, että on myös pahoja voimia. Niille käännämme selkämme ja pidämme kiinni siitä hyvyydestä, jonka herramme Jeesus Kristus toi nähtäväksemme. Kiitos Sinulle, kun toit tämän illan päätteeksi tämän tarpeellisen ajatuksen meille.
Taukoaikoina luen tällä hetkellä psykologi Vesa Nevalaisen kirjaa Yksinäisyys. Tällä hetkellä osa Vapaaehtoinen yksinäisyys, jossa hän toteaa ihmisellä olevan tarve vetäytyä ajoittain yksinäisyyteen.
Kautta vuosisatojen on tuo ilmiö vaatinut ihmisiä hakeutumaan miettimään.
Vapaaehtoiseen yksinäisyyteen on lukuisia syitä. Kun elämässä tapahtuu yhtaikaa monta merkittävää asiaa, on joskus hyvä pysähtyä miettimään, mitä on meneillään, ja mitä on tekemässä.
Kannon päässä metsässä istuessa, tai veneessä perätuhdolla istuen, voivat ajatukset jäsentyä kirkkaammin.
Leskeyteni meneillään oleva vuosi hiljensi menojalkaa aikalailla, samoin on maalaus harrastukseni hyvin aikaa, ja yksinoloa vaativaa.
Kieltämättä viihdyn siinä, joskin vierailut ja kaupungilla pyöriminen on verissä Hesalaisena.
Paljon on luettavaa tässäkin kirjassa m.m. koulukiusatuista, jotka saattavat vetäytyä yksinäisyyteen, petyttyään ihmisiin, tulleet niin haavoitetuiksi, että kestää ennenkuin uskaltavat jälleen luottaa.
Kahvihetkeni olikin oikein nautinnollinen, kiitos, ja lukemisiin.
Joskus yksinäisyys on luovaa. Yksinäisyydessä tulee ideoita
jotka voi purkaa luovasti. Minun periaatteeni on, että
itselleen pitää olla kaveri ja siksi tulen hyvin toimeen
itseni kanssa. Jos on väleissä itsensä kanssa, voi siitä
ammentaa voimaa myös muille.
Niin on, kun tietää itsensä, eikä tahdo kenellekään pahaa, on sinut itsensä kanssa. Siihenkin on pitkä tie, vaan lopputulos on vaivan arvoinen. Maailmassa kun on niin paljon tutkittavaa, mitä ovat muut ajatelleet ennen meitä. Ihanaa on kohdata kaltaisiaan, ilman sitä voisi olla vaikeampaa elää.
Onneksi Gutemberg keksi painotuotteet. Terve Maria, ja hyvää vointia jatkossakin. Kiva kun tulit palstallemme! :D
Olisipa mennyt sivu suun tämäkin seikka, jos en olisi tänne kaffelle pistäytynyt. Olen kovasti ekumeeninen, suorastaan ääriekumeeninen, kiihkoonkin asti joskus, joten kiinnostaapa lukaista tuo opus. Kiitos kiitos vinkistä ja kommenteista.
Toisaalta, olen niin paljon aikoinani joutunut pohtimaan näitä uskon ja uskontojen asioita, että saattaa käydä niin, etten kirjan äärellä viihdykään. Katsotaan.
Tuo pianisti taustalla on kyllä i-ha-na. Ovat ottaneet tänne uuden, loistavan viihdemuusikon, kuulemma opiskelijapoika Nigeriasta. Joku pianokonsertto tuo on, en saa nyt kiinni, kenen.
Pianissimo! Fortissimo! Large! Andante!
Hei mikä päivä:) Uupunut mutta onnellinen.Kuinka iloisesti yllättynyt olin ettei ollut tungosta Ateneumissa.
Oli mahdollista kulkea ja syventyä juuri niihin maalauksiin jotka kiinnostivat.
Paljon ennen näkemättömiä ja kuvinakin nähdyt ovat toista luokkaa aitoina. Kuljimme kuin huumassa, ään.kahvitimme välillä ja puhetta riitti:D Aioin tehdä vielä uuden käynnin yksin, se on ollut aina paras tapa saada ilman puhetta miten toinen kokee, kuunnella omaa sisintään.
Otanpa kupin kahvia ja lasillisen Quantro likööriä, päivän päätteeksi, ikkunapöytä näkyy olevan tyhjä sinne. Hieman on surullinen olo---ystävä jolle eilen soitin on niin alavireinen ja outo, olen hieman huolestunut kun en tiedä mikä häntä vaivaa, jotenkin lukkiintuneen tuntuinen...No mitäpä minä enenpää voin, hm hyvää kahvia ja likööriä.
Taulujen kuvia vilisee vieläkin silmissäni.....:D
Etpä enää tuossa ikkunapöydässä istunut. Tulin kipin kapin tänne, kun kuulin että täällä olet. Olisi meillä juttua piisannut: Mistä eniten tykkäsit...Eihän Guernica voinut olla siellä...entä Avignonin naiset...
Minä tykkään hullun lailla Picasson töistä, ylipäätään abstraktista taiteesta. Se ei valehtele, ei kopioi, ei yritä esittää mitään konkreettista. Se on pelkkää muotojen ja värien sinfoniaa, parhaimmillaan jostain kaukaa, syvältä tajunnan takaa syntyvää tunnetta.
Asun täällä periferiassa, vasta myöhemmin pääsen Picassoni tykö. Nyt pitääkin mennä internetin gallerioihin ja selailla omia opuksiaan, niin pahin Picassonälkä hellittää.
Taidanpa ehdottaa kahvilan rouva Emännälle, että hän kehittäisi Picasso-leivoksen, kubistisen herkkupalan.
Avignonin naisia en nähnyt, menen vielä uudelleen, ja ihan yksin sillä kertaa. Nyt sinne alkaa ryysis, odottelen rauhassa.
Näin Katajanokalla Picasson keramiikkaa jokunen vuosi sitten, aivan uskomattoman ihania uniikkitöitä, niissä näkyi
mestarin suvereenisuus, muodot ja ne värit!
kertovat tuon kaiken ja paljon enemmänki. pää kolmantena jalkana oli phjanoteeraus, muutenkin tökeröjä kuvia.
ootte nyt jonkun aidon asian puutteessa, mummoraukat.
asiaa siitä pukkaa, ompa typerää tulla tänne leuhkimaan jos on tullut taidenäyttelyssä käytyä. Jokainen osaa sanoa että olipa uniikkia ja värikylläistä. Upeeta, mahtavaa!
harrastaa varmaankin jotain, vaikka juuri näyttelyitä, kuten taidenäyttely ja nythän on suuri mahdollisuus nähdä tuon kuuluisuuden töitä.
Jo s me muut puhutaan marjastuksesta voi se olla taiteiden ystävälle turhuutta, siispä suvaitsevuutta kehiin, ei se meitä pahenna.
Menisinpä minäkin vaan selkä on vieläkin sellainen jarru että paras pysyä kotosalla.
joka oli luottavainen, halasi vihaista koiraa, meni jokaisen luo innokkaan uteliaana, ja törmäili ihme raja-aitoihin, eikä oppinut millään. Ei, vaikka satutti itsensä monta kertaa, aina vain lähti luottaen niihin eväisiin, joita oli kertynyt matkan varrella.
Hyvinhän siinä kävikin, aina löytyi turvallisia matkalaisia saattamaan. Hassu lapsi varttui, kypsyi ja lisääntyi. Vahva pohja syntyi olemassaololleen.
Syysmyrsky kaatoi kotikuusikosta sen vankimman puun, mutta luottavainen hassu lapsi koki turvaa jäljelle jääneestä kuusikosta. Siellä aikansa eheytyi, eikä vielä uskaltautunut kauemmaksi.
Sitten oli aika tuon lähteä niine eväineen tutkimaan ympäröivää maailmaa.Hassu lapsi kulki vieraaseen metsään yhtä innokkaana kuin ennen, ihmetteli uudenlaisia puita ja nauraa hekottelikin ja viihtyi.
Vankan kallion kupeessa kasvoi sitkeä kataja, muotoutuneena kauniisti maastoon. Hassu lapsi koki heti sitä tutkailessaan sen ystävällisyyden. Siihen istui viereen kalliolle, ja nuuhki katajan hyvää tuoksua. Hassu lapsi halusi koskettaa ikivihreitä oksia, mutta sävähtäen satutti kätensä.
Hassu lapsi tyytyi istumaan vain vakaalla kalliolla auringossa ja kuunteli katajan kertomusta.
Kauan hassu lapsi istui siinä mukana, ja teki tuttavuutta tuon katajaisen kanssa, mutta ei löytänyt yhteistä kieltä.
Sitten koitti päivä, jolloin kataja sai tarpeekseen turhanpäiväisestä yrityksestä, ja moitti tuskastuneena hassua lasta niin, ettei tuo tienyt mitä oli tehnyt, ja mikä oli luvallista siellä vieraassa korvessa.
Hassu lapsi kulki edelleen, mutta jokin alkoi pyrki ulos sisimmästään, ja lopulta sai kyyneleiden tulvat, jälleen vapaana virrata. Niiden myötä puhdistui hassun lapsen sydän. Eksyksissä se vielä oli,
haki kotireittiään, takelteli silmät vesissä, yhtä hassuna ja ihmettelevänä, ja piteli pientä katajanoksaa kädessään. Lopulta työnsi sen poninhäntänsä tyveen, ja viimeinen minkä hassusta lapsesta näin, oli poninhäntä, katajanoksa ylimpänä keikkuen matkallaan kotiin.
Kertomus oli kyllä hieno.
Mitähän symboloi tuo kataja.
Olisko vanhuutta ja viisautta vai mitä.
Sinulla on lahjoja vaikka kirjailijaksi.
Niin jokin pieni ääni sanoo, että niin saattaa olla.
Vanhusten viikko
Vanhusten viikkoa vietetään 4. – 11. lokakuuta. Joillakin kouluilla on ollut tapana kutsua eläkeläisiä kertoilemaan vanhoista ajoista ja lukemaan satuja lapsille. Ehkä omassakin suvussasi on vanhuksia tai nuoria vanhuksia, kuten isoäitejä ja isoisiä tai pappoja ja mummeja. Vanhuksilla on paljon
kerrottavaa lapsille. Siksi olisikin tärkeää, että lapset saisivat vierailla vanhusten luona ja jutella heidän kanssaan.
Eräs koulupoika kirjoitti äitienpäivän aikaan runoa isoäidille. Hän pähkäili runon parissa kokonaisen koulutunnin ja tunnin lopussa hän toi
runon opettajalle. Näin siinä luki:
” Voi voi mummo raukkaa
ei hän enää laukkaa
mutta leipää kyllä haukkaa
että tekohampaat paukkaa.”
Opettaja tietysti kehui runon riimejä, vaikka runo muuten olikin vähän
sanoisinko erikoinen. Vanhukset olisivat varmaan nauraneet runolle makoiset naurut, sillä he ymmärtävät lasten kieltä. Eikö lienekin niin, että vanhuksilla ja lapsilla on joku taianomainen lanka, joka heidät yhdistää.
Jos isällä ja äidillä on kiireitä töiden vuoksi, riittää mummilla ja papalla
kyllä aikaa, sillä he ovat usein eläkkeellä ja pitävät erityisellä tavalla juuri
pienistä lapsista.
Astrid Lindgren kertoi Eemelistä kertovassa tarinassa, miten ennen
vanhaan vanhukset asuivat köyhäintalossa, jossa olot olivat melkoisen
vaatimattomat. Itse asiassa joskus oli puutetta ruuastakin. Mutta Eemelipä
kuljetti vanhukset reellä kotiinsa, sillä aikaa, kun isä ja äiti olivat naapurikylässä. Eemeli meni ruokavarastoon ja kantoi esille jouluherkut,
jotka oli tarkoitettu sukulaisille. Vanhukset olivat aivan haltioissaan moisista pidoista ja kiittelivät Eemeliä vedet silmissä.
Ottaisitko sinä tavoitteeksi, että käyt papan ja mummin luona ainakin
kerran vanhusten viikon aikana.
-Kuin hento alttoviulu
tuskin kuuluu- värisevä.
Sellon- kuin lämmin vesi
hyväillen pohjavirtaa.
Viulu soi hiljaa varoen-
soljuen ääni kantaa.
Sellon sointi on suruisa
soittajan sielu nyyhkii.
Koska taas kirkkaana
riemulla, jouseni sävelet
kantaa?
Kohoten kaartaen sinehen
liitäen iloitellen.
Nyt ne ei voi,- jouseni mun
minä suruisna alas lasken.
kiitos genna! Toivotaan taas jousen iloista lentoa!
Tuasj on tässä täös kylömä häppälasi.
Sahtiputel nyökee:----terve tultuasj !
Nuita vuottaem, minnuu luottaen,
teällä jossaej janoessaa
vanaha Vihtahousu lippoo huulijjaa.
Hörppäsen siististi nämät ja lähen joutusaan, vuan oli se mukavata poeketa, terveiset Antti
eräs viehättävä tarina. Alkujaan Hollannista maahamme muuttanut taidegalleristi, Petrus Buscher
kertoi lähtevänsä kotimaahansa, juhlistaakseen äitinsä 90 vuotispäivää.
Hän oli vuokrannut kauniin veneen,mukavine topattuine tyynyineen, ja niin äitikulta pukeutuneena parhaimpiinsa istui veneeseen. Siinä kauniissa aurinkoisessa säässä, Petrus souteli hiljakseen, ja niin saivat äiti ja poika nauttia yhdessäolostaanja keskustella. Tämä Petruksen äiti on huomattavasti Hollannin leskikuningattaren Julianan näköinen, ja kuinka ollakkaan rannalla liikkui ryhmä amerikkalaisia turisteja.
He vilkuttelivat ja katselivat tarkkaan venettä ja äitikin vilkutti iloisena takaisin. Vasta kun sieltä alkoi kuulua
Hollannin kansallislaulun säveltä, Petrus tajusi heidän tervehtivän leskikuningatarta! Petrus korjasi ryhtiään, ja souti arvokkaan näköisenä edelleen. Äiti oli onnellinen ja tervehti vielä kääntyen.
Äiti kotona vielä muille lapsilleen ihasteli, kuinka turistit lauloivat juuri syntymäpäivänäni minulle.
Ikimuistettava oli Petruksellekin tuo souturetki, sillä se jäi viimeiseksi tapaamiseksi, äidin nukkuessa pois talven aikana.
Vi har kommit från Burgund och från Gaien
från Drabant och från det gröna Norrmandi.
Vi har aldrig sett de länderna igen,
sen vi trummade för Kungens kompani.
Högt där Alpen lyfte kammen klang det Kom!
Med kung Karl och oriflammen emot Rom.
Och den blåa luften bar våra vimplar och standard
tills av liljorna Toscana stod i blom.
Kaarle kahdennentoista Ruotsin---- Hans Kungliga Höghetens--- sotilaiden upea laulu. Monta mieltä voidaan olla sotaisan kuninkaan valloittamisen halusta:mutta sävellyskin on todella nautittava!
Oljpa kaanis, persoonakohtanen runo Savammoan Antilta. Kiitän paljjo.
seurata Karita Mattilan seuraavaa esiintymistä Metropolitaniassa Toscan roolissa!
Se on vaativimpia rooleja Karita Mattilalle, koska siinä ovat esiintyneet maailman huippusopraanot. Seuraan mielenkiinnolla Karitamme uraa,---- joskin Soile Isokosken äänen väri on minusta vielä kauniinpi. Sen lämpö, ja aito tunteikkuus puhuttelee minua.
on orientutttava itsekin oman itseni tuntemiseen. Tällä kertaa otan klassisen Dionysoksen tarkasteltavakseni.
Olen aina tuntenut vetoa Kreikan mytologiaan. Tällä kertaa kohdistuu uteliaisuuteni filosofiseen ajatukseen Dionysiksestä uudistumisen jumaluutena. Tuon runsauden, jopa Baccuksen, viinin ja hedelmällisyyden symbolina tunnetun Dionysiksen roolia, on jopa verrattu Kristukseen juuri sen uudistumiskyvyn vuoksi.
Vaikeaa on ottaa kantaa siihen, Dionysis muutti myös veden viiniksi, ja näinhän me jo tiedämmekin, että kaiken uuden pohjalla on vanha uskomus! Jalostuuko se aikaa myöten? Sopivaksi sille yhteisölle joka siitä ammentaa?
Myös tuo patsas äitijumaluus, joka euroopassa on löydetty, pullea--- ilman päätä ja käsivarsia, jalkoja----kuvaa hyvin sitä tärkeintä, hedelmällisyyttä! Se on myös pohjana neitsyt Maria-kultissa, joka on nähtävissä Marian palvonnassa.
Itse en ole Mariaa koskaan palvonut, en myöskään mitään jumaluutta, paitsi Isää,---- Pyhä Henki on kuitenkin sellainen jota kunnioitan. Osittaen näen sen myös ihmisen henkenä, siksi sitä myös kunnioitan.
Tässä olen nyt vapaasti ja onnellisena uskaltanut ajatuksiani kulttuuripalstalle kirjoittaa. Moikka taas :)
Viime kesänä kävimme 2 kertaa Savonlinnan Oopperajuhlien kenraaliharjoitusta katsomassa ja kuulemassa.
1.7 oli Madam Butterflyn kenraali ja muutaman päivän kuluttua Turandot.
En välitä oopperasta, mutta saimme liput kenraaliharjoituksiin, sillä läheinen sukulisemme laulaa Oopperajuhlakuorossa.
Onhan siinä se atmosfääri omaa luokkaansa, sekä esityksen valtavan upeat lavasteet.
Korkeakulttuuri ei ole minun makuuni, ei ooppera, eikä sinfoniakonsertit.
Operettimusiikissa kulkee raja. Sitä ja musikaaleja kuuntelen ja katselen, mutta tavallinen teatteri, elokuvat ja kevyt iskelmämusiikki ovat ne minun juttuni.
Körttivirret pateettisuudessaan vaikuttavat. Niissähän on se mielenkiintoinen "töksähtävä" loppu lauseitten välissä.
Kerrohamn meillekin kuinka suuntaudut oman itsesi tuntemiseen Dionysoksen kautta!
Joo, olen niin tiedonhaluinen, että mytologiasta löydän menneisyyden tulkintaa. Minua kiinnostaa ihmiset ennen minua, mitä ovat ajatelleet. Tietenkin oma itse on meillä lähinnä. Haluan,--- niin kauan kuin ajattelukykyäni riittää, oppia tuntemaanelämää ja ihmisiä.
Minusta se rikastuttaa elämääni ja paljon on omassa Kalevalassammekin meidän omaa mytologiaa.
Se ei silti pois-sulje, etteikö vanhat kulttuurit sisällä tietoa, jota voi soveltaa myös nykyaikaan. Ihanan paljon löytyy jokaiselle jotakin maailmassamme.
Sinulle nyt---- Hyvän Yön toivotus ja muillekin mahdollisille lukijoille.
tuli illan päätteeksi oivallus, ettei ole tullut ketään, joka olisi tämän yli 2000 vuotta sitten syntyneen pelastajan kaltaista. Siinä yksinkertaisessa
totuudessa, minkä Hän jätti meille---- on hyvä elää.
"Missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua: ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää."
Jos raamatussa on jotain vaikeasti ymmärrettävää, niin juuri tuo Salomonin, Daavidin pojan kyyninen asenne kaikkeen.
"Mitä on ollut, sitä vastakin on ; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla."
Sitten hän sanoo kaiken turhuudeksi ja tuulen tavoitteluksi. Ohoh!
En kyseenalaista Salomonin ajatuksia, sillä hän koki todella noin.
Tuhannen vaimon haaremi, ja jalkavaimot lisäksi. Valtavat maalliset rikkaudet ja viisaus, jota Saaban kuningatarkin saapui kuulemaan ja ihmettelemään, eivät tuoneet vanhalle kuninkaalle mielenrauhaa ja onnea.
Tuosta voimmekin, kuten sanoit, saada oivalluksen : Kaiken maallisen järjen ja filosofian ylitse on se yksinkertainen: Tie, Totuus ja Elämä. Siihen uskoen ja luottaen on turvallista elää.
Ottaen huomioon oman tilanteensa, voi vain todeta, että antiikin filosofia mallintaa kokonaiskuvaa käyttäen hyödykseen esimerkiksi hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä.
Mistähän tuo ulkoa opittu leimasin on! Sen kun länttäsee perään, niin pääsee halpommalla :D
toisen ääripään sadasosa sekunnit!
Kiitos hyvästä vastaanotosta Cultur Cafe - hankkeeseen.
Mielenkiintoisia keskusteluja.
Uurastaja B. Virtanen
Uurastaja B. Virtanen
Kuka söi evääni?
Työpaikkakomiikkaa ja – tragediaa
Ilkka Heilä: B.Virtane, 20 vuotta ja vieläkin väsyttää,
Arktinen Banaani 2009
Konttorin työmyyrä B.Virtanen on ehtinyt seikkailla lehdissä ja 20 vuotta. Näyttää siltä, että konttoripäällikkö ja ahkera kouluttaja Lennart Nilkén keksii kaikki visaisimmat projektit Virtasen kontolle ja kun tulee aika juhlia onnistunutta projektia, annetaan
Virtaselle vapaata. Shamppanjapullojen poksahtelu vain kuuluu
taustalta, kun Virtanen poistuu kotiin päin vaimon simputettavaksi.
Konttorin pomo vierailee joskus työhuoneessa ja silloin kymppi
ja orjapiiskuri Murikka sanoo Virtaselle, että sinä voit mennäkin
kahvihuoneeseen. Kas kun Murikalla ei taida olla edes työpöytää.
Hän hengittelee Virtasen niskaan ja kajauttaa joskus mahtavalla
rintaäänellä sotahuutonsa V-I-R-T-A-N-E-E-E-N!
Ilkka Heilä on humoristi, joka löytää työpaikan jännitteet strippeihinsä. Erityisesti häntä kiinnostavat Nilkénin koulutukset
ja kehitysprojektit. Niille kun ei löyty muuta paikkaa kuin paperinleikkuri. Konttori näyttäytyy Heilälle paikkana, jossa
isompi simputtaa pienempäänsä ja simputuksen huipulla on konttorirotta Virtanen.
Jos nyt alkaisi ruotimaan Heilän esitystapaa, hän kaluaa aika
tavalla samoja aihepiirejä. Mutta senpä vuoksi strippejä kiinnitellään työpaikkojen ilmoitustauluille ja niille hihitellään
pomoilta salaa kahvihuoneessa.
Virtasen kotielämäkin on joskus väsyttävää. Vaimo on varsinainen nalkuttaja ja pikaruokakokki. Poika taas lintsaa koulusta minkä ehtii ja joskus, silloin kun pitää näyttää todistus,
on tapahtunut ihmeellinen katoaminen. Joku on tuhonnut todistuksen polttamalla.
Heilä tarjoaa vertaistukea työn uuvuttamille ja sorretuille
virtasille, toivottavasti vielä pitkään. Jouko Varonen
Niin tuiki tavallista tänä päivänä, mutta kunnia kaikille Virtasille ja joka paikan höyläreille, heidän on arvo arvaamaton. Tavallaan sääli, että yksinkertaista jymäytetään. Elämä on raatoa.
Kyllä toivoisi näiden Virtasten tietävän oman arvonsa, ja varmaan tietävätkin ja nukkuvat rehellisen ihmisen hyvin ansaittua unta.
ps. Silti saattaa olla huvittavaa lukea eri näkökohtia, en epäile yhtään. Riippuen ihmisestä itsestään.
Aivan pakko oli tulla raapustamaan muutama sananen ,
sillä eipä ole toisilla keskustelufoorumeilla samanlaista
ravitsemusliikettä näkynytkään.
Toivotaan pitkää ikää ja antoisia, ilontäyteisiä musteen jälkiä ;)
Nyt Karin Alvtegen kirja Tuntematon saa minusta seuraa ,
joista kuusikymmentä ensimmäistä sivua antaa kirjasta
hyvin koukuttavan kohteen.
Nousi kuoma jaloillensa
kumarsi itään, kumarsi länteen,
etelään ja pohjoiseenkin.
Yliselle Taatollekin
karhu syvimpään kumarsi.
Meren veelle, maan veelle
käsillänsä vilkutteli,
kietoi kädet ympärilleen
itseä hetkisen kumarsi,
mahtavat kämmenet levitti
keräsi elon olevaiset,
pyöri karhu kumarrellen,
joka suunnan yhytti
lähtöä tehden Otso viimein
kaikelle väelle kumarsi.
Nuo pienet lintuset, voisivatko ne olla jonkin viestin tuojia? Olen muutaman kerran hämmästynyt kuinka, juuri silloin kun ajatukseni ovat olleet suruisia, pyrähtää siihen pikkulintunen. Viime syyskesänä se oli jopa hämmästyttävää, kun oli jo niin pimeäkin.
Koin sen tulleen minua lohduttamaan. Ehkä ne aistivat meidän tunnelmiamme, täälläkin työhuonessa se taas tapahtui. Ajattelin asioita ja ikkunalaudalle pyrähti taas pikku ystävä, niinkuin se olisi mukana niissä ajatuksissani.
Hyvältä se tuntuu joka tapauksessa, rakastan niitä pieniä, ja aloitankin ruokinnan ensiviikon alussa.
Jospa ne tuovat viestiä jostakin toisesta todellisuudesta :)
Pitkän lenkin jälkeen, tulen kahville tänne, kirja mukanani. Otan kahvia ja palan juustokakkua. Ikkunapöydän ääreen istumaan ja nauttimaan.
Kylläpä siellä tuuli, olin Aurora Karamanzin puistossa ja oli upea humina lehtien lennellessä maahan. Sieniäkin näkyi, mutta kun siellä ulkoilutetaan koiria en välittänyt poimia.
Kirjani on Aino Sibeliuksen kirjeitä-Järnefelt suvun jäsenille, ja myös miehelleen.
1880 luku on meneillään tässä ,ja on hyvin romanttista, lukea Aino rouvan tunteellisia rakkauskirjeitä Jannelleen.
Laaja kirjeenvaiho Aino Sibeliuksella on ollutkin, käsittäen Aino Acteñin Ida Aalberg'in
Minna Cant'in, Pekka Halosen käsittäen oman sukunsa jäsenet, myös miehensä suvun.
Tuossa sen ajan hengessä on jotakin hyvin viehättävää, kovasti on Aino rouva huolestunut vilustumistaudeista. Keuhkotaudin vaara silloin oli suuri. Paljon on hänellä puuhaa, seuratessaan lapsineen miestään ulkomaille. Viehättävä edustaja on Aino Sibelius.
Kerrohan, sinäkö itse sepitit, vai? Tosi hieno, symboliikka kai avautui minullekin. Tai no, jokainenhan saa taiteen kokea omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kiitos tästä.
Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia, useita ja suorastaan järkyttävän selkeitä viestejä siitä, että linnut(kin) ovat sanansaattajia, viestejä jostain...Ehkäpä kerron joskus myöhemmin. Nyt ei ole taas aikaa, pistäydyin vain pikku moccasella ja riennän eteenpäin. Sisko tuossa hoputti kännykällään, pitää mennä suomentamaan joku Goethen aatelmarypäs, hänen lapsenlapsensa tarvitsee sen kuulemma johonkin koulun esseeseen.
Niin, käykäämme täällä silloin tällöin, ettei vaan konkurssia pääse tulemaan. Auf wiedersehn!
Yön varjot peittää maan
vain hento valon aavistus
heijastuu ikkunaan.
Niin yksin olen tässä-
on jokin mennyt kesäkö.
Kaipaan loistetta iltatähden
vain hiljaisuus ja rauhattomuus
jo antaudu yön hellään helmaan
huomenna taas on päivä uus.
Nuku luottaen unelmaan.
tänne taas istahdan hetkeksi ja tilaan illan päätteeksi gintonicin. Nautin uusintana esitettävästä tv-tversiosta
antikvario K i v i & K i l p i, jossa Oiva Lohander esiintyy antikvaarion vanhana työntekijänä ja personnallisuutena, asiakkaiden siteeratessa otteita kirjallisuudesta, ja Ernst Holstin takuuvarmasti tietäen teoksen. Koko miljö on niin tuttua, Hagelstamin, Katariinankadun suurtorin laidalla ja Kruunuhaan antikvaarit tulivat tutuiksi, mieheni keräillessä taidekirjoja.
Nyt onkin työhuone täynnä lattiasta kattoon :D Kuvataidetta kautta maailman, vanhoja venäläisistä mestareista kertovia kirjoja, joiden teksti ei avaudu minulle. Onneksi kuvat sentään.
Tuo näyttelijä dramaturgi, ohjaaja Oiva Lohtander on suosikkinäyttelijöitäni. Niin inhimillinen ja vähäeleinen, mutta nautittava juuri siinä. Malja hänelle! Hyvää Yötä ja kauniita unia !
näy olevan sijaa höpökeskutelulle, mikä sinänsä on positiivinen asia. Valitan, ettei minulla ole mitään *kulturellia" sanottavaa, mutta luen näitä mielelläni!
Jotain voin kyllä kirjoittaa:
Maailman mahtien kanssa nyt kiidän,
haaveeni herkimmät sieluuni liitän.
Leinoahan se.
Ko mä heräsi just,kaffetta ryystän ja mä laita ny piänet terveisein teitillen tääll hianos caffelsa,jote täss tääny on
Ooooh määäääki oon heränny, nynny!
Olen aikaisemmin täällä kertonut harakanpoikasesta, joka ilmeisesti, jos ei leimaantunut, niin ainakin ystävystyi kanssani kesämökilläni. No niin, muutaman viikon poissaoloni, oli karsinut tuon ystävyyden, vai lyhyen muistinko ansiosta ?
Nyt olin pelkkä tunkeilija " hänen" reviirillään ! Meteli oli huomattava, kun lähestyin marjapensaitani, oikoakseni tukipuut. Nauroin tuolle luontokappaleelle, sen silmin- ja korvin nähden hermostuessa.
Kumma juttu, kesällä se tunsi hyvin aikatauluni, enkä voi kieltää, ettenkö hiukan haikeutta tuntenut kun entinen kumppanuus oli kuin poispyyhitty !
Toki se voi parhaiten itsenäisenä ja reippaana hm. harakkana. Aikanaan tuttavillani oli Lapissa elättinä talven yli kuukkeli, joka oli viisas lintu kuulemma. Sen kohtalo oli surullinen. Se raukka oli lentänyt suuren leivinuunin kuumaan pesään ja sinne menehtynyt.
Onneksi tuo pinta "jalostuminen" oli harakallani lyhytaikainen.
Kuinka tuskallista on tajuta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokin, jonka kohtalo on kuin se kivi, jonka vaikutuksen piiriin joutuu, keinumaan aalloilla keinumaan, eikä haluakaan muuta kuin keinua.
Vaan eipä se haittaa, hetken keinuttaa, mutta tietoisuus säilyy mistä tuo johtuu.....ihanaa on keinua, ehkä luonnonlait näin ovat päättäneet.
Haluaa keinua koko yön, se tuntuu tosi hyvälle. Keinuntaan.....keinuntaan...ja uneen ihanaan
Me vaellamme täällä kauniissa maassa
ja me vaellamme pimeässä laaksossa.
Harvat ovat ilomme, monet murheemme.
Moni on poistunut luotamme
niinkuin jokainen poistuu kerran.
Moni meistä kaipaa läheistään,
moni lähintään.
Moni kohottaa huultensa pyynnön
ja sydämmensään lyö rukouksen.
Anna heille rauha
anna hänelle rauha.
Samaa pyydämme itsellemme,
samaa tälle ja tuolle puolelle virran.
Jokaiselle, joka vaeltaa kanssanne,
jonka sydän lyö
tai joka nyt vaikenee.
Tai jonka sydän juuri nyt alkaa sykintänsä.
Lassi Nummi Requiem 1990 Otava
Aloitan syyskauden em musikaalilla Turun kaupunginteatterissa tänä iltana.
I'm singin' in the rain
Just singin' in the rain
What a glorious feeling
I'm happy again!
Sadepisarat laulavat Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Vauhdikkaasta koreografiasta vastaa "tanssii tähtien kanssa" Mikko Ahti, lavastus ja puvusto on kuulema prameaa 20-lukua.
Koetan olla vertaamatta esitystä ikimuistoiseen elokuvaan Gene Kellyineen. Teatterilavalla on omat rajoituksensa verrattuna elokuvaan.
Ei unohdu Eeva Kaarina Volasen Kansallisteatterissa , pienellä näyttämöllä yksin läpiviedyllä Helene Scherfbeckin elämää kuvaavalla roolisuorituksella.
Siinä koki katsoja intensiivisesti tuon näyttelijättären eläytymisen, ja vuorovaikutus katsomon kanssa, oli aivan konkreettista. Unohtumaton esitys.
Laulavat sadepisarat, on niin ihana muisto myös, ennenkaikkea musiikin ja tanssin ansiosta ! :D
Olivatpa saaneet nautittavan esityksen aikaan. Paljon oli satsattu musiikkiin ja tanssiin. Lavasteilla, valoilla ja väreillä luotiin hollywoodtunnelmaa. Puvusto oli näyttävää 20-lukua. Onko se nyt videotekniikkaa vai mitä se, kun saadaan ne kuvat heijastettua. Mm tilanne, jossa vanha avoauto seisoi pyörivällä lavalla, näytti ihan kuin se olisi ajanut katuja pitkin, kun video oli taustakuvana.
"Tanssi tähtien kanssa"-Mikko Ahde oli tehnyt hienon koreografian tanssijoille, mutta ikävä tuli Gene Kellyä katsoessa pääosan esittäjän sadetanssia sateenvarjoineen yökadulla.
Oi kuinka sai wanha eilen illalla nauttia hra Bernsteinin hengen antia Ylen Teemalta. Hievahtamatta istuin, ensin musikaalin äärellä, sitten tämän neron työskentelystä kertovaa dokumenttia seuraten. Miten miellyttäviä olivatkaan dokumentin maailmankuulut solistit, Kanawa ja Carruso, ja mikä vitaalisuus, lämpö ja herkkyys välittyi yli 7-kymppisestä säveltäjästä.
Kyllä maksan mukisematta nämä TV-maksut. Milloin mitäkin Kulttuuria, kulttuuria ja kylttyyria saadaan nauttia, omia eväitä mussutellen, eikä vessaankaan tartte jonottaa. Olen onnellinen tänään! Kuinka me olemmekaan rikkaita, miksi emme näe - halua nähdä - tätä kaikkea kaunista mitä ympärillämme on, kaikkialla.
täysien täkäpäiden ajasta ! Kiitollisin mielin.
ja jaamme, sen minkä voimme :)
Tarkoitin tietenkin tätä miestä enkä mitään Carusoa: http://www.youtube.com/watch?v=ypLmXmwRDa4
Ja pitäiskö Kanawan sijaan kirjoittaa sukunimi näin: Te Kanawa? Mikä tuo Te meinannee, osaako joku kielipää kertoa?
sehän se vie voiton kaikesta tässäkin laulussa.
Katselin taidekirjaa Martta Wendelinin kuvataiteesta, ja jäin miettimään. Tuon aikakauden yhdistetty Topelianinen ja Karelianinen vaikutus oli niin selvänä Wendelinin kuvituksessa. Symbolismi oli vielä voimakkaammin mukana Rudolf Koivun maalauksissa, kuten monien aikalaistenkin.
Arvid Lydecken (1884-1960) oli lastenkirjailija, jonka teoksia Wendelin kuvitti, sen lisäksi muistan monet
Kotiliesi lehden kansikuvat, joissa usen nuori neito,oli kansanpuvussaan romanttisessa maalaismaisemassa.
Tai askareissa puhtoisessa tuvassa, jonka ikkunasta näkyi järvenselkä.Postikorttien maalarina myös tunnettu.
Se mikä leimasi Martta Wendelinin "käsialaa" oli ajan puhdas moraalinen henki, joka näkyy niin kauniisti hänen tuotannostaan.
Eli Zachris Topeliuksen sanoin: " Kaikki kaunis, mitä on maailmassa, on nähtävä viattomilla silmillä, muuten se haihtuu ja häviää tyhjäksi. "
Oletko
oletko laulellut
omatekoisia runoja
lapselle
oletko joskus
hurahtanut
katsomaan maailmaa
satusilmin
poimimaan
värikkäitä lehtiä
luonnosta
kalenterin väliin
tutkimaan
ötökkää lattialla
kun joku pitää
kuivaa juhlapuhetta
itkemään sitä
että maailmassa
on niin vähän
klovneja
ja kylähulluja
että äidit
katkaisevat
nuorimmaistensa
puhetulvan
ja tuike silmissä sammuu
oletko tuntenut
hyvää mieltä
jumalanlampaan vierailusta
puutarhassa
valkoisesta hämähäkistä
kukassa
oletko jättänyt puutarhan
kasvamaan kedon kukkia
unohtanut ruohonleikkurin
saanut seuraksi värikkäitä
perhosia ja ahkeria kimalaisia
puuhakkaan hyönteisleegion
oletko yksinäisyydessä
täynnä luovuutta
ja elämän riemua
ideoita
niin että alimmat happanevat
oletko
tämä on testi
vastaa mieluummin kyllä
niin minä nauran kanssasi
elämän rikkaudelle
Olen!
Olen ihan kaikkea tuota
ja varsinkin
kylähullujen perään
olen itkenyt -
minne he kaikki ovat kadonneet -
ja kauhean paljon
on happamia ideoita
uusien alla
pölähtämässä
taivaan tuuliin
Olen olen olen!
Ja toivon mukaan
olen vielä kauan
oleva.
Minäkin nauran kanssasi
onnesta minä nauran
kun kaltaisiani kohtaan
ja saan sielulleni ravintoa
heitän yli laidan jämähtäneet kaavat
katson meitä ja joskus itken
onnestakin liikutun
elämän kauneudesta
myös sen raadollisuudesta
siipeni eheytyivät jälleen
ja hunaja maistuu suussani
kun tumman taivaan alla
kohtasimme.Hymyillen.
arkipä'iväistä asiaa
Pieru on puheitta paras
Opas pierubongareille
Tunnistatko hiipivän kauhun?
Crai S. Bower/ Travis Millard: Pieru, suom. Juho Gröndahl,
Nemo 2009
Elinympäristömme kätkee paljon kiehtovia suolistokaasuja. Niitä voi bongata sekä kaupungissa, että maalla. Usein pidämme niitä vain haitallisina lipsahduksina, mutta totuus on, että luonto on lähellä elämää ja luontoon kuuluvat myös päästöt.
Olen kuullut kerrottavan, että lehmän suolistokaasut olisivat jopa haitta maapallon luonnolle. Totuushan on, että isossa pötsissä muhivat melkoiset annokset suolistokaasuja.
Kirjan tekijä on vannoutunut ympäristön sulosointujen friikki.
Hän tuumii, että tutkimuskohdetta on kartoitettu vasta alustavasti,
mutta silti kirjaan on liitetty jopa äänirasia, jossa on mahdollisuus tutustua kymmenkuntaan päästöön lähinnä äänen avulla. Toisaalta olisi tietysti voinut kirjaan sisällyttää myös hajuaistille
jotain kiinnostavaa.
No, moni varmaan tuumii, että moisesta aiheesta ei olisi ihan
kirjaa tarvinnut tehdä, mutta valpas kriitikko toki huomaa aiheen
jokapäiväisyyden. Mitä olisi esim. suomalainen kesäteatteriesitys
ilman kunnon törähdyksiä, jotka saavat kansan kyynelehtimään naurusta?
Kirja on varsin hauskasti kuvitettu. Eri pierulajeille on annettu nimiä, kuten ” Koston enkeli”, ” Savupommi”, ” ” Karkuri”,
” Sisäinen sankari”, ” Hienopieru”, ” Viipyilevä vieras”, jne…
Analyysissa on kiinnitetty huomiota päästön tuntomerkkeihin,
ääneen, levinneisyyteen, kantamaan, jne. Lisäksi on mukana kuvaus päästön lajista ja piirteistä. Kirja mikä kirja. Luulen, että
sille löytyy lukijoita, niin tutusta ilmiöstä on kysymys. Kuvituksesta annan perusasteikolla 10 .
On ollut hernesoppa- tai papupatapäivä joillakin, sillä niin tuoksahtavat täällä Karkurit, Koston enkelit, Savupommit. Itse yritän hillitä tässä Viipyilevää vierastani, seuralaiseni on saanut niskalenkin Sisäisestä sankaristaan. Tämä kahvikulta kyllä lisää ponnistelujamme hillitä karkuun pyrkiviä poksauksiamme. Kyllä on suloista, kun näistäkin päästöistä voidaan näin korrektisti jutella!
Ei minua kyllä teatterissa nämä päästörepliikit huvita, mutta nyt kyllä nauratti makeasti nämä eri päästölajien nimet. Kiitos tästä kirjavinkistä! Taidanpa kirjan ostaa ja näkösälle hyllyyni asettaa.
Erämies muistelee
Eräkirjailijan runot
Kaloja paljon, kuolleita kaloja
Raimo Bärman: Rannalta rannalle, runoja, FinnEpos 2009
Alan olla/ muistoista niin rikas/ että väliin/ pakahduttaa.
Raimo Bärman tunnetaan mm. eräkirjoistaan ja pohjoisen Lapin kveenikirjoista. Mies tuntee omikseen niin Saimaan selät kuin
Lapin lohijoet. Se kuusitoistakiloinen Tenosta on saanut oman
runonsa, samoin kuin kalakaveri lanko-Aarno. Bärman muistelee
kaiholla nuoruuden aikoja ja luotaa katseita mm. luonnon hyväksikäyttöön ja entisajan miljöisiin, joissa ei ollut saasteita
tai monitoimikoneita.
Pidin Bärmanin kokoelmasta, joka ei paradoksilla tai analyysilla juhli, mutta on jäyhää puhetta pitkällä aikaperspektiivillä. Bärman
muistuttaa luonnon muutoksista ja hauraan eläimistön reaktioista
nykyisen ajan kurimuksessa:
” Ihmettelevät miksei/ enää ole perhosia/ kuten ennenvanhaan.
Mikseivät ihmettele/ missä kukkaniityt,/ kedot,/ hevoshaat. Missä niittäjät,/polut, / tervakukkapientareet. Missä heinäpeltotilkut,/ niityt, mummonmökit somat/ siellä perhosetkin ovat.”
Bärmanin kuvakieli soljuu syksyisistä kuvista nuoruuden muistoihin, kalaretkiin ja lohen ottoon. Joskus viivähtää mieli
siinäkin, että punalihainen palasella kertoo elämän päättymisestä,
niin kuin jalokala, niin myös ihminen, omalla ajallaan molemmat.
Luulisin, että runoille löytyy kohderyhmä meistä 50 – luvun
nuorista, jotka eivät tunteneet huolen häivää öljytankkereista tai
vaikkapa maailman tuhovoimista. Monen mieli palaa lapsuuteen
runojen myötä, tuohon ihanaan, huolettomaan aikaan.
Et viipynyt pitkään tuolla vakiopöydässäsi, mutta kiva oli nähdä kanta-asiakasta taas. Sii juu leitö.
Elämään kuuluvat suuret kysymykset.
Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Löydänkö paikkani elämässä?
Kenelle voin puhua peloistani? Tuhoaako ihmiskunta itsensä? Millainen tulevaisuus minulla on? Onko Jumala todella olemassa? Miksi epäilenniin monia asioita?
Lopulta näiden kysymysten takana on vain yksi kysymys
Kantavatko elämän siivet minua?
Tähän kysymykseen kiteytyy moni muukin kysymys. Voi olla että olen epäonnistunut monta kertaa ja joutunut pohtimaan, miten omat siipeni kantavat.
Elämän yksi suurimpia asioita on mahdollisuus aloittaa uudelleen.
Minäkin saan aloittaa uudestaan. Kaikki menneet on puhdistettu. Vaikka takanani olisin millaisia kokemuksia ja epäonnistumisia tahansa, saan aloittaa uudestaan.
Saan jatkaa matkaani.
Edessäsn puhaltavat uudet tuulet. Elämän tuulet kantavat minua sittenkin.
"Sinun turvasi on ikiaikojen jumala, sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret", vakuuttaa Jumalan sana. Elämään kuuluu uudelleen aloittamisen mahdollisuus.
Jumalan maisemat odottavat minua.
Vavahduttava Pablo Picasson Guernica on kuin symboli pahuuden ja hyvyyden taistelussa !
Sen kuvakieli on järkyttävä raadollisuudessaan, kuvatessaan mitä tapahtui Quernikan pienelle 6000 asukkaan kaupungille, kun sotilasvoimat esittivät tuhoavat voimansa.1670 ihmistä kuoli , tuhatmäärin loukkaantui
silpoutui, ja se on nähtävissä taulussa. Minkäänlaista viihdyttävyyttä ei taiteilija tavoitellut.
Vimmaisesti se on maalattu, suut auenneina, kauhun ilmentyessä niin ihmisten kuin eläinten kasvoilla!
Sittenkin on Picasso saanut toivon sanomaa tauluun, käsi, joka ojentaa kynttilää, elävää tulta, jonka jo Kristus heitti maailmaan! Samoin tietoisena taiteen voimasta nousta raakuuksien yläpuolelle, on raadellun hevosen ammottavasta kylkihaavasta noussut pieni Pegasos hevonen.
Nuo symbolit kertovat jälkeen jääville luovan taiteilijan halun jättää toivon, kauheuksista huolimatta ihmisille.
Ihmiskunnassa on aina meneillään taistelu pimeiden voimien ja hyvien voimien välillä, niin yksilötasolla kuin hallitsijoissakin. Itsestämme riippuu, minkä valitsemme, ja kannamme myös seuraukset itse.
Ka. Rehevä kylähulluuskin nähdään jo kulttuurina. On kai kylähullupäivätkin jossain. Toisinkin päin - Rautakankikin oli ennen huima työkalu...sitä sateeseen jätetty!
Nykyään kaikkosmerkkisiä kankeja saa roudata peräkärryllisen, että romiksella siitä maksettais keppanaan tarvittava centtimäärä. Että.
Arvi on kielimies
Arvi Lindin kielivinkkejä
Puhekieli muuntuu jatkuvasti
Arvi Lind/Kaarina Karttunen: Arvin kieliopas, Tammi 2009
Legendaarinen uutisankkuri Arvi Lind, joka tunnettiin tv-aikoinaan hienostuneesta tyylistään ja virheettömästä kielestään, antoi usein ohjeita työtovereilleen pakinoiden muodossa. Sitä
työtä hän jatkoi myös eläkkeelle päästyään ja niinpä kustantamolla saatiin idea koota kirja näistä Arvin sanaselityksistä. Kirjaa on ollut työstämässä myös suomen kielen maisteri Kaarina Karttunen,
joka on toiminut mm. YLE:ssä kielellisen ilmaisun opettajana.
Kun Lindin vinkkejä lueskelee, näyttää siltä, että suomen kieli
elää jatkuvassa käymistilassa. Muutoksia ja uusia käytäntöjä tulee tuhkatiheään. Niinpä eri ammattipiirien kielenkäytöstä saattaa tulla uusia ilmaisuja ja vanhat, hyväksi havaitut sanonnat väistyvät vähitellen modernimpien ja tyylikkäämpien tieltä.
Pienempiäkin muutoksia toki on ollut. Niinpä säätieteilijät ovat
omaksuneet sadekuuron tilalle kuurosateen ja urheilutoimittajat
pohjakunnon tilalle kuntopohjan, vain pari esimerkkiä mainitakseni.
Joskus hyvältäkin uutisten lukijalta lipsahtaa kielivirheitä. Kun
sanotaan, että joku asia on tapahtunut viikoittain, saattaa kielivirhe paholainen muuttaa siitä iin pois ja kuuluville lipsahtaa viikottain.
Sama virhe tunkee säätiedotuksiin, kun puhutaan sadekuuroista ja
kuuroittaisuudesta ja säätieteilijältä lipsahtaa kuurottain.
Esimerkkejä virheellisistä käytännöistä on paljon. Kirjaa lukiessa asia voi tuntua joskus pilkun viilaukselta, mutta Arvin
seurassa turha kaavamaisuus häviää. Toimitustyötä on jouduttu tekemään näissäkin jutuissa, mikä kertoo siitä, että kieli elää jatkuvasti ja uudet käytännöt valtaavat alaa.
Miihkali irvailee estoitta
Pilastrippejä perheidyllistä
Heinari on klassikko
Heikki-Pekka Miettinen: Miihkali, Zum-Teufel 2009
Pahkasian palstoilla ilmestynyt Miihkali on kohonnut sarjakuvaklassikoksi. Ja totta onkin, että kirjan tekijä,
ystävien kesken ”Heinari”, on tarkkasilmäinen lapsiperheen
ongelmakenttien havainnoija. Joskus tietysti mielikuvitus saa vallan ja teemat rönsyilevät vallattomasti.
Luokkaretkellä Miihkali voi nauttia estoitta jos nyt otetaan
huomioon, että rattopuisto, kakarakennel, funmaa ja jätskitehdas ovat jostakin syystä suljettuja ja kohteista jää jäljelle vain komponenttitehdas, jossa PR-setä piirtelee tuotantokäyriä
fläppitaululle. Lapsia sen sijaan kiinnostavat linja-autokuskin
rasvaiset puheet opettajalle, nti Nerviölle.
Isän kokousmatka ulkomaille on tietysti esittelemisen arvoinen,
kuten myös Svante-enon vierailu Miihkalin kotona. Kun sen sijaan vieraillaan Miihkalin äidin sukulaisten luona, löytää Miihkali
vintiltä mielenkiintoisen valokuva-albumin, joka on laitettu tapettimallikansiin. Siinäpä iloa riittää koko sakille, varsinkin isälle.
Miihkali syntyi 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Sarjakuvasankari oli ”Heinarin” vataisku perinteiselle holhoavalle lastenkirjallisuudelle. Miihkalin piti jäädä yhden sivun pituiseksi vitsiksi Pahkasiassa, mutta sehän lähti liitoon. Tässä kokoelmassa
ovat lähes kaikki Miihkalin seikkailut Pahkasian sivuilta ja vähän
muualtakin. ”Heinarin” ideat ovat todella kutkuttavia. Miihkalin
kokemukset lienevät tuttuja perheissä, aina lastenvahdin palkkaamisesta henkilöstöpäällikön voitelemiseen tai pottatuotoksen ihailusta isän firman pikkujoutunnelmiin.
Lastenkirjat eivät kyllä todellakaan kerro totuutta.
ja nykyaikana saattaa olla hauskasti rajoja rikkovia. Kyllä lapset tietävät, ettei siinä tapahtumat liity todellisuuteen, mutta vapauttavina kokevat tiukkojen rajojen "hölläävän.
Se riemastuttaa, ja on suotavaa niin aikuisillekin.Siellä, missä mielikuvitus saa siivet, on vapautta :D
Kysyn ensin, mutta runoilen ennenkuin saan vastauksen. Tai siitä huolimatta, ihan miten vaan.
Kas, tässä:
Nimetön harjoitelma
Kun ihminen etsii itseään
ja tarkasti tutkii sisintään,
on siinä tehtävää kerrakseen,
sitä kukaan tuskin saa päätökseen.
Irti jos pääsisi kaikista kaavoista,
pääsisi irti myös vanhoista haavoista.
Anteeksi antais ja itsekin saisi.
Muita ja itseään vain rakastaisi...
Inspiraatio loppui tähän.
Pidin todella runostasi, ei kukaan kiellä ilmentämästä sisintään. Tuohon runoon voi jopa yhtyä !
Hyvää jatkoa elämääsi.
Melkoinen runo.
Kyllä sulla on lahjoja.
Alat vain hiomaan runojasi.
Tuo sana jonka kaikki tuntevat
joka täyttää sydämen lämmöllä
joka sulattaa pois kaiken jään
jonka vaikutuksen näemme
ihmisen kasvoilla silmissä
elinehto se on meille
se parantaa ja luo uutta
antaa anteeksi ja hellii meitä
se on voima joka uudistaa
uudistaa sydämemme
jakamaan rakastamaan
ja uskoo aina huomiseen
auttaa löytämään hyvyyden
myötätunnon ja säälinkin
se meitä kantaa ja eheyttää
rakkaus.
Bärmanin mietteitä kirkosta
” Olen jotenkin vapaampi nyt”
Ihminen on liian pieni kulkemaan yksin
Annikki Bärman: Usko vai epäusko, FinnEpos 2009
Annikki Bärman on pitkän linjan kirjailija, tunnettu myös
dekkarintekijänä. Entinen lappeenrantalainen tunnetaankin taitavana sanankäyttäjänä. Nyt, kun ikääkin alkoi karttua, kypsyi ajattelu uskosta ja epäuskosta kirjaksi.
Bärman luotaa kirjassaan uskon aaltopituuksia, sekä maalliselta, että hengelliseltä kannalta. Hän on vähän pettynyt seurakunnan toimintaan. Ehkä pettymys purkautuu joskus hivenen triviaaleina syytöksinä, mutta
kun kirjaa tutkii pidemmälle, huomaa, että ajatukset on
kypsytelty tarkkaan luodaten jopa lapsuuden kokemuksista.
Bärman näkee kirkkoon kuulumisen ulkokohtaisena rituaalina, jolla ei ole suurtakaan merkitystä ihmisen maallisen tai hengellisen huollon kannalta. Toki moni
on pistänyt koko ikänsä markkoja jonoon, että menneiden sukupolvien luoma perinne jatkuu. Bärman
näkee kuitenkin, että esim. Jumalan kaikkivaltius on vain sanahelinää ja maailmassa on myös pahoja voimia, kuten
raha, valta ja maallinen mammona, jotka usein nousevat
etualalle ihmisten mielissä.
Bärman esittää myös kiperiä huomioita:
- Mitä oikeutta ihmisillä on väittää toisin ajattelevia vääräuskoisiksi ( käsi sydämelle ortodoksit)?
- Mikä on se ainoa oikea uskonto?
- En usko, että ihminen on Jumalan kopio.
Kirja kannattaa lukea, joskaan se ei ole erityisen syvästi spekulatiivinen kannanotto uskonasioihin, mutta kriittinen ja ajatuksia ravisteleva kuitenkin. Huomiotta jää esim. uskontojen psyykkisesti hoitava ulottuvuus.
Kiitos kahvista, tosi hyvää. Jäi vaivaamaan, että kenen on tuo iso taulu fiikuksen vasemmalla puolella? signeeraus siitä puuttuu. Tunnistaako joku sen?
työltä, saattaa olla taulun takana signeeraus.
Korvat soi, kun tyttärentytär harjoittelee konserttimatkaa varten Pietariin. Oulunkylän Jazz ja Musiikkiopiston kuoro lähtee enskuun alussa esiintymään konsulaatissa.
Hyräilin mukana, kun opin jo melodian, ja sain ankaran pyynnön olla hiljaa. Siirryin työhuoneeseen koneen ääreen. Onneksi tuli kutsu tytölle tupareille, pari tuntia on rauhoitettu aika,nyt hyräilen itsekseni.
Sehän se, Weckmanin 'Regn'. Laitanpa näkösälle niillekin, jotka eivät kahvilaan pääse:
http://kotisivu.dnainternet.net/janwec/Harmajaoct06.htm
Kiitos pilvi*
Tämmöinen kirja tuli luettua:
Kaari Utrio on tyylitaituri
1830 – luvun kartanoelämää
Epookkikomedia vailla vertaa
Kaari Utrio: Vaitelias perillinen, Tammi 2009
Kaari Utrio tunnetaan tuotteliaana kauno- ja tietokirjallisuuden tekijänä. Usein hänellä on myös,
kuten tässä 1830 – luvulle sijoittuvassa tarinassa, tapana kuvata aikakauden oloja naisnäkökulmasta. Nyt ollaan
ruukkien ja kartanoiden aikakaudella ja tietysti kirjaan
sisältyy paljon ongelmanasetteluita, joista lukeva yleisö
on kiinnostunut. Ruukin kartanon uuden perijän persoona on ongelmista näyttävin. Ja tietysti kartanolla on myös rahavaikeuksia, joiden suhteen perijältä odotetaan viisautta ja taloudellista tietotaitoa:
” Mitkä nyt ovat kapteenin suunnitelmat? Kannattaako ruukin toimintaa yleensä jatkaa?
… Tottahan toki. Pinnallisia puutteita, huonokuntoiset
rakennukset … Matkustan Pietariin, Riikaan ja Rääveliin
solmimaan kauppasuhteita…”
Kirjan eräs naishahmo on mamselli Ebba Bökman, papin tytär, jolle tarjotaan kartanon miniän paikkaa.
Mutta ongelmia löytyy tässäkin asiassa.
Utrion kieli on mukaansa tempaavaa. Itselleni tulivat mieleen mm. Laila Hietamiehen maneerit hänen kuvatessaan 1800 – luvun elämää Suomessa ja Venäjällä.
Utriolla on sana hallussaan ja hän saa kerrontaansa todentunnun yksityiskohtien ja ajan tapojen kuvauksella,
dramatiikalla ja huumorilla. Lukuromaanien sarjassa Utrio on Hietamiehen luokkaa, tai ainakin hyvä kakkonen.
http://www.youtube.com/watch?v=NHV0ByoaKF0
Lempisäveltäjäni Chopin, ;D mukavaa iltaa
Laitampa huomenna 'äänen' päälle koneeseen ja kuuntelen Chopinin pianoteoksen. Onhan tämä hirmuinen häpeä. Tuolla hyllyssä on kymmeniä musiikin mestariteoksia kertaakaan kuuntelematta.
Niit tuli postin kautta, kunnes lopetin. Joku sellain musiikkiyritys niitä myi.
Niinpä, kiitos kun huomautit.
Olen tallentanut kaikki cd levyni koneen musiikkitiedostoon sieltä ne on helposti otettavissa kuunteluun.
Nytkin kuuluu Chopin samalla kun kirjoitan tätä.
Mutta häpeä on että liian harvoin tulee kuunneltua, vaikka niin helppoa kaikki on nykyisin.
Miihkali irvailee estoitta
Pilastrippejä perheidyllistä
Heinari on klassikko
Heikki-Pekka Miettinen: Miihkali, Zum-Teufel 2009
Pahkasian palstoilla ilmestynyt Miihkali on kohonnut sarjakuvaklassikoksi. Ja totta onkin, että kirjan tekijä,
ystävien kesken ”Heinari”, on tarkkasilmäinen lapsiperheen
ongelmakenttien havainnoija. Joskus tietysti mielikuvitus saa vallan ja teemat rönsyilevät vallattomasti.
Luokkaretkellä Miihkali voi nauttia estoitta jos nyt otetaan
huomioon, että rattopuisto, kakarakennel, funmaa ja jätskitehdas ovat jostakin syystä suljettuja ja kohteista jää jäljelle vain komponenttitehdas, jossa PR-setä piirtelee tuotantokäyriä
fläppitaululle. Lapsia sen sijaan kiinnostavat linja-autokuskin
rasvaiset puheet opettajalle, nti Nerviölle.
Isän kokousmatka ulkomaille on tietysti esittelemisen arvoinen,
kuten myös Svante-enon vierailu Miihkalin kotona. Kun sen sijaan vieraillaan Miihkalin äidin sukulaisten luona, löytää Miihkali
vintiltä mielenkiintoisen valokuva-albumin, joka on laitettu tapettimallikansiin. Siinäpä iloa riittää koko sakille, varsinkin isälle.
Miihkali syntyi 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Sarjakuvasankari oli ”Heinarin” vataisku perinteiselle holhoavalle lastenkirjallisuudelle. Miihkalin piti jäädä yhden sivun pituiseksi vitsiksi Pahkasiassa, mutta sehän lähti liitoon. Tässä kokoelmassa
ovat lähes kaikki Miihkalin seikkailut Pahkasian sivuilta ja vähän
muualtakin. ”Heinarin” ideat ovat todella kutkuttavia. Miihkalin
kokemukset lienevät tuttuja perheissä, aina lastenvahdin palkkaamisesta henkilöstöpäällikön voitelemiseen tai pottatuotoksen ihailusta isän firman pikkujoutunnelmiin.
Parasta antia ihmisille.
Keskusteltuani lapsenlapseni kanssa musiikista, jolloin ihmettelin, ettei klassisen musiikin opiskelu häntä kiehdo enään, herätti ajatuksia.
Tyttö on valinnut jo ajat sitten Soul musiikin omakseen, ja kertoi myös keskustelleensa opettajansa kanssa,että klassinen lauluopiskelu, saattaa pilata tuon Gospeelistä haarautuneen soul musiikin emotionaalisuuden.
Gospeelhan on Afroameriikan mustan orjaväestön hengellistä musiikkia, ylistys ja ilosanomaa, evankeliumia.
Sen kiehtova rytmi ja todella tunteisiin vetoava melodiakulku on aitoa ja alkuperäistä. Minun oli vaikea hyväksyä, etteikö klassinen musiikki laajentaisi äänialaa. Mutta ei ! Tyttö vakuutti tietävänsä ettei se sovi soul musiikkiin.
Miettiessäni tuota , tuli mieleeni klassinen baletti, ankaran tiukkoinen sääntöineen, melkein painovoimaa uhmaavine hyppyineen, ja äärimmilleen trimmattuine suorituksineen.
Aikanaan toi Isadora Duncan modernin tanssin vapauttavana ja kauniina, luonnollisuuden ollessa sen viehättävämpiä piirteitä.
Tuskin afroameriikkalaisilla on ollut muuta pohjaa, kuin oman kulttuurinsa musikaalisuus, ja rytmi lähtökohtanaan. Siinä sen aitous piileekin.
Ettäkö näin: "...,että klassinen lauluopiskelu, saattaa pilata tuon Gospeelistä haarautuneen soul musiikin emotionaalisuuden."
Emotionaalisuutta pilaavat kai vain omat tunnepitoiset "vääristymät" ja sen syythän nyt ovat todella kimuranttiset. Nyt kyllä puhun suulla suuremmalla, kovastikin vieraalla maaperälläni, joten saatanpa möläytellä tässä ihan pöhlöjä.
Minun suhteeni musiikkiin on luja ja lämmin. Välistä tuntuu, että vain musiikin kautta minun syvimmät tunteeni lähtevät läikkymään, heräävät eloon. Ja jalka vipattaa kun rokki soi, marssituttaa kun torvet raikaavat.
Kiitos kahvista ja taustamusiikista! Oliko tuo sama pianisti täällä aiemmin syksyllä?
katsoin myös, ettei klassisen laulun opiskelu voisi haitata yhden negrospiritualismin ilmentämistä.
Tyttöpä näytti eri esiintyjiä, ja pyysi vertailemaan, valitsin kaksi korvaani miellyttävät. No, he olivat niitä "aitoja", muut olivat klassisen musiikin opiskelleitä. Sen kuulee kuulema heti, en alkanut enempää kyselemään. Varmaan määrätty kouliintuminen luo oman leimansa opiskelijoihin.
Molemmat hyviä---tuo soul musiikkihan on hyvin soljuvaa ja omakohtaista improvisointia.
Kaikessa kansaomaisessa musiikissa on oma leimansa, Intian, Kiinan, samoin nuo Susmorsiamen esiintuomat fadot, ne kyllä ovat aitoja tuntoja. Ne eivät kyllä avaudu korvalleni nautittaviksi.
on laaja tutkielma Mika Waltarin kirjallisuudesta. Papin perheeseen syntynyt Waltari opiskeli itsekin teologiaa, mutta ei seurannut kuitenkaan isänsä jälkiä.
Kuitenkin hänen kirjallisessa tuotanossaan uskonto ja etsintä on pohjavireenä. Felix Onnellisessa ja Valtakunnan salaisuudessa viimein kirjailija kävi läpi oman kriisinsä.
Waltari kirjoittaa seuraavasti 1954 Jalo Sihtolalle:
Tulin itsekseni ajatelleeksi, että uskonto on ehkä ihmisen intiimein ja yksityisin asia.Kysymys yksityisen tunnustuksen ja julkisen tulkinnan suhteista hiersi mieltä.
Se, että kirjoittaja oli onnistunut sanomaan aiheesta jotakin Felix Onnellisessa merkitsi hänelle ilmeisen paljon.
Hän oli tunnustanut yliluonnollisen olemassaolon ja uskonsa siihen kahdessa romaanissaan ja tunsi selvää helpotusta. Hän oli kauan jo vuosikymmenet suunnitellut, mutta aina pelännyt ryhtyä Jeesuksen ylösnousemusihmeen kuvaukseen.
Felix Onnellisen jälkeen hän katsoi viimein uskaltavansa.Hän selvensi edelleen ajatuksiaan Sihtolalle:
Itse asiassa hengen, sielun todellisuuden epäileminen on naiviimpaa, kuin sen olemassaolon tunnustaminen.
Mutta kaikki tämä emme tiedä----ja järkähtämätön uskon portti on auki vain yksinkertaisille.
Kätkäläinen koheltaa
Simo Hämäläisen klassikko elokuvana
Martti Kainulainen kätkäläisenä
Kätkäläinen, DVD, ohjaus: ohjaus: Markku Onttonen,
pääosissa: Martti Kainulainen, Maritta Viitamäki, Maija-Liisa Majanlahti, levitys: Finnkino 2009
Kätkäläinen on Simo Hämäläisen klassikkokirja joka
sai filmatisointinsa vuonna 1980. Näyttää siltä, että rooli
istuu hauskuttaja Martti Kainulaiselle hyvin. Kätkäläinen
on tietynlainen anarkisti, varustaa lakkasuon räjähteillä ja
pelottelee poimijoita haulikolla.
Tarina etenee hidastempoisesti, mutta juonen kulkua
palvellen. Niinpä tulee esitellyksi mm. juoni kauppias, joka tuulettelee mummoilta metsät vanhainkotipaikkaa vastaan ja yrittää saada Kätkäläisenkin myymään tiluksensa pilkkahintaan. Kätkäläisen naapuri on harras uskovainen ja antaa lakkasuon Kätkäläiselle ilmaiseksi.
Kätkäläisellä ja naapurilla on myös tyttäret, joiden poikaseikkailuja seuraillaan vähän pinnallisesti. Maija-Liisa Majanlahti, nuoruudessaan Joensuussa koulua käynyt pitkän linjan näyttelijä ei pääse oikein vauhtiin
elokuvassa, koska Kätkäläinen varastaa shown tosin oikeutetusti.
Lukukokemuksena Kätkäläinen on parempi kuin tässä elokuvasovituksessa, mutta puolensa on filmilläkin. Kainulainen nimittäin osaa asiansa, juonikkaan korven
eläjän roolin.
Kätkävaaran maisemissa liikkuu vielä vesakon myrkyttäjä, kylän yhteinen vihollinen, jolla on lisenssit
ja luvat lentomyrkytykseen.
Elokuva lyö laudalta nykyviihteen irvokkaat edustajat mennen tullen.
käydään kiivasta polemiikkiä jälleen. Kun tuo pakkoruotsi on niin kova pala.
Kulttuurimielessä unohdetaan tai ei tiedosteta, kuinka paljon on Suomikuvaa kirkastaneet aikalaiset:
Runeberg, Topelius, Snellman, Lönnroth, Mörne, Lydecken, Gallen, Järnefäldt Westermark Edelfeldt Danielsson Scherfbäck mm. Listaan vielä Sibeliuksen , jotka ovat tehneet Suomea tunnetuksi taiteellaan.
Myös venäläiset emigrantit ovat varsinkin musiikin alalla jättäneet meille oman perintönsä, joka yhä rikastuttaa musiikkielämäämme. Ja on huomattava, nämä ihmiset rakastivat tätä maata ja kansaa. Joskus ei voi kuin ihmetellä sitä ymmärtämättömyyttä.
On niin paljon nyt muuta elämän kuvioissani, ettei "sirkushuveille" (Panem et circenses) ole aikaa täällä. Hyvä kun sinä pidät kahvilan ovea auki. Käyn kyllä päivittäin nuuhkaisemassa kahvilan henkisiä anteja, mutta pöytään en ole ehtinyt istahtaa.
Ostin Mauno Saaren kirjan runoilijastamme, taitaa olla mie-len-kiin-toi-nen matka edessä.
Synnyinmaan laulu
säv. C. Hansen
On maista kaikista sittenkin
tää synnyinmaa kaikkein rakkahin.
Vie minne tiesi sen tuttu liesi
on lämpöisin.
Voi kuin on kaunihit järvet sen
ja kosket kuohuissa pauhaten.
Sen pilven väikky ja lähteen läikky
ja taivas sen.
Ja vaarat korkeat kuusikot,
ja koivut metsät ja kalliot,
sen pohjan palot ja tähtein valot
ja kuutamot.
Mä lemmin kieltä ja kansaa sen,
ja heikot voimani uhraten
teen työtä siellä mä into miellä
ja riemuiten.
Sotilaselämä oli rankkaa
Kirja nuorista sotilaista
Sotakuvat kertovat
Gustav Hägglund/ John Lagerbohm/ Matti Simula:
Me olimme nuoria sotilaita, Otava 2009
Rintamalla otettiin myös valokuvia, vaikka olosuhteet olivat useinkin melkoisen rankkoja ja kameraa ei ensimmäiseksi tullut ajateltua. Yleensä sotakirjoissa on
TK-miesten ottamia kuvia, mutta nyt on saatu kattava
määrä kuvia tavallisten rintamamiesten tallentamina.
Useista kuvista huokuu sodan dramatiikka ja homman
raskaus. Toki korsuaikana, asemasotavaiheessa, oli mahdollista myös panostaa hyvinvointiin ja niinpä korsuista yritettiin tehdä mahdollisimman viihtyisiä.
Mieleeni jäi onnellinen kuva sodasta palaavista miehistä, joista lähinnä kuvaa olevalla oli morsian
käsipuolessa. Ilmeet kertoivat omaa kieltään siitä, että
sodan kauhut olivat lähellä, mutta tulevaisuuteen uskottiin.
Kirjassa on myös verbaali puolensa, joka esittelee
tositarinoita sodan ajalta, joskus kuviin tukeutuen.
Lukukokemus on joskus raskas, mutta joskus hiipii toivon kipinä mukaan. Sellaiset tekstit ovat omiaan kohottamaan lukijan tunnelmia.
Sodan kauheus näkyy lukuisissa sodan uhreja kuvaavissa otoksissa. Niitä olisi voinut karsiakin, mutta tietysti silloin olisi osa todellisuudesta jäänyt pois. Moni palasi ja moni jäi. Kirja on laadukas, ehkä hivenen tummasävyinen kannanotto sodan kurimukseen.
isäni muistoksi. Kiva kun tuot kirjaesittelyjä kahvilaan.
joka usein pistäytyi Katajanokan ateljeessamme, soitti ovipuhelinta ja kysyi: Onks tiikerikakkua jäljellä?
Monet illat suomensi mieheni hänelle venäläisiä klssikoita, ja teelaseista juodessamme: Ai nyt otankin hyvää teetä samalla, sitruunaviipaleen kera niinkuin silloin ja hunajaa.
Kihara tukka pörröisenä hän nautti teetä ja keksejä tai tiikerikakkua ja keskustelu kävi vilkkaana. Sitten hän saattoi kadota viikkokausiksi, jonnekin keskisuomeen, palatakseen jälleen ovipuhelimeen: Voinks tulla teelle?
Pianistina Jyrki oli loistava, kiihkeä ja monipuolinen. Muutama kuukausi sitten soitti ja kysyi olisko meillä varastotilaa tauluilleen. Valitettavasti varasto on täynnä meilläkin.
Viimeisin runokokelma on ilmestynyt tänä vuonna Pariisi, johon en ole vielä tutustunut. Tuo runoilijahahmo
hellyyttää vieläkin, kuin aina nälkäinen pikkupoika:D
Kirjamessuilla löytyi hauskimmaksi sanaksi "lämpimämpi". Mikä mahtaisikaan olla Cultur-Cafén hauskin sana, jokin tuotteeseemme liittyvä? Etsikäämme sitä. Itse en keksi nyt ehdottaa yhtään mitään, takki tyhjä.
Manun fundeerauksia
Henkiystävä spekuloi Koivistoa
Millainen henkilö oli Koivisto?
Seppo Lindblom: Manun matkassa, Otava 2009
Näyttää siltä, että Lindblom, joka toimi mm. Koiviston
poliittisena sihteerinä muiden huippuvirkojen lisäksi,
on ottanut kirjan teon lähinnä ystävyyden aaltopituudelta.
Koivistoa hän luonnehtii fundeeraavaksi henkilöksi, jonka aikana, toisin kuin Kekkosen, hallitukset istuivat
täyden ajan. Hän näkee Koiviston presidenttiyden siirtäneen presidentin yksinvaltaa demokraattisempaan
suuntaan. Koivisto oli matalan profiilin presidentti ja
loi pohjan myös presidentin arvovallan hupenemiselle.
Lindblom kartoittaa kirjassaan myös omaa taivaltaan
politiikan huipulla eikä jätä mainitsematta myöskään
haitallisia tilanteita, kuten oikeusjuttua tärkeän tiedon
vuotamisesta, josta rapsahti päiväsakkoja ja luonnehdinta, että rike ei ollut raskauttava. Ehkä Kekkosen myötämielisyys asiassa auttoi Lindblomia,
ainakin henkisesti.
Lindblom kertoo myös kokemuksia niiltä ajoilta, jolloin hän pääministeri Koiviston poliittisena sihteerinä
joutui maailman mahtavienkin pöytiin. Niinpä Koiviston
matka Venäjälle 1968 on jäänyt kirjan tekijälle mieleen,
etenkin sen vuoksi, että Koivisto sai myös negatiivista
palautetta vierailusta. Tuore tapahtuma Tsekkoslovakian
miehitys varjosti nimittäin vierailua. Koivisto hoiti homman eleettömästi ja veturikaupatkin tehtiin.
Lindblomin kirjaa Koivistosta vertailee mielessään myös Juhani Suomen Kekkoskirjoihin. Kirjan tekijöillä
kun on molemmilla kohteeseensa henkilökohtaisia sympatioita, jotka jättävät varjoonsa purevimman kritiikin.
>jolloin hän pääministeri Koiviston poliittisena sihteerinä
joutui maailman mahtavienkin pöytiin. Niinpä Koiviston<
Niin, ei kai hän "joutunut" mahtavien pöytiin? Käyttääkö hän tätä sanaa? Löydätkö sinä tämän kohdan kirjasta, itse en viitsi alkaa sitä metsästää.
sana voisi olla " sisin todellisuus" Sääli, ettei enää saa lukea ilman häiriöitä tätäkään pulppuavaa kerrontaa.
Muista, että pelko on ihmisen pahin vihollinen, ole siis avoin ja vapaudu! Sinä olet hyvä, juuri sellaisena kuin olet.
Olet pahin pelon aiheuttaja, myös pahin oman kaavasi vaatija, mene pois, monien vuosien häiriköintisi jälkeen luultavasti turha toivo.
Minnekkähän jäivät Curt Tuuri ja Maria jotka avasivat Cultur Cafen aikanaan. Luovuus pulppuaa osallistujilla, hupaista ja kevyttä on tarjonta.
Luovuuttako muka, enimmäkseen kopsattuja juttuja. Lähes kokonaan parin moninikin keskinäistä leuhkimista koko ketju. Hyvin pinnallista rääpimistä.
Monta jo poistunutta viehättävää osallistujaa on vielä tässä pitkässä ketjussa mukana.
Tietenkään ei palstan nykytilanne sallisi muuta, kuin kahden ikämiehen leukailuja. Osallistujien kato jatkuu.
Tuo Curt ja Maria on yksi ja sama nainen, joka on tunnettu monista nikeistään ja itsensä kanssa keskustelusta. Vähän väliä sanoo poistuvansa, mutta nytkin palstalla ruikkii.
Miten rumaa on vihjailla nimettömänä , jos tarkoitat Pilvi nimimerkkiä, nykyistä sini-sirkkua, en ole ollut Curt tai Maria.
Ei tuollainen epäily ole tullut edes mieleeni, muuten pidin kyllä tuosta ajanjaksosta.
Miten voidaan arvioida, kuka tai ketkä piilevät nimmareiden takana. Minulle se ei ole koskaan kirkastunut. Eihän nimimerkki ole se kiinnostava, vaan mielipide, jonka hän kirjoittaa.
Mitä useampi osallistuu keskusteluun, sitä mielenkiintoisemmaksi se tulee, vaikkapa sitten kirjoittelisi itse monella nimmarilla, mutta etsisi eri näkökulmia asiasta!
Mutta olisin hyvilläni, jos tällainen asiaa eri puolilta vatkaava ketju syntyisi vielä tälläkin vuosikymmenellä. On niin masentavaa, kun mikä tahansa aihe sotkeutuu matuihin, politiikkaan ja toisten mielipiteiden vähättelyyn.
Kuka tässä on sinusta puhunutkaan ? Onko vähemmän rumaa kun monella nikillä kirjoittaa samaan aikaan ?