Äidit ja isät/isoäitien jutut-palstalla pohditaan eronneiden lapsien lapsuutta, miten he käsittelivät erilaiset kotinsa, tunsivatko he olevansa "heittopusseja".
Eroamisikäiset vastaajat ovat sitä mieltä, että lapset ovat sopeutuvaisia, ei heitä haittaa vaikka perheet hajoavat, kun taas isoäidit tuntuvat olevan kovinkin huolissaan lapsien kohtalosta.
Te olette juuri siinä iässä, että lapsuuden murheet ovat takanapäin, mutta muistissa hyvin vielä.
Millaista heittopussina olo oli?
Onko liitossa pysyttävä lasten vuoksi, sillä jokaisella on vain yhdet oikeat vanhemmat. Onko vanhemmilla oikeus kadota lapsen elämästä, koska liitto ei kestänyt?
Eroamisikäiset vastaajat ovat sitä mieltä, että lapset ovat sopeutuvaisia, ei heitä haittaa vaikka perheet hajoavat, kun taas isoäidit tuntuvat olevan kovinkin huolissaan lapsien kohtalosta.
Te olette juuri siinä iässä, että lapsuuden murheet ovat takanapäin, mutta muistissa hyvin vielä.
Millaista heittopussina olo oli?
Onko liitossa pysyttävä lasten vuoksi, sillä jokaisella on vain yhdet oikeat vanhemmat. Onko vanhemmilla oikeus kadota lapsen elämästä, koska liitto ei kestänyt?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Omat vanhempani erosivat minun ollessani kaksi vuotias. En lapsena edes osannut kuvitella muunlaista tilannetta, kuin sen, missä elin. Asuin äitini kanssa ja joka toinen viikonloppu olin isän luona. En tuntenut oloani mitenkään heittopussiksi. Välit säilyivät hyvänä myös isän puolen sukulaisiin.
Näin jälkikäteen ajateltuna, olen välillä vähän surullinen siitä, ettei minulla ole muistoja koko perheenä tehdyistä asioista. On vain muistoja äidin tai isän kanssa vietetyistä hetkistä. Toisaalta taas olen äärettömän onnellinen siitä, että olen saanut elää onnellisen lapsuuden, ilman, että minun olisi pitänyt nähdä väkivaltaa tai herätä öisin hirveisiin riitoihin, mitä tiedän 9 vuotta vanhemman veljeni kokeneen.
Jos yhdessä elo ei vanhemmilta onnistu ilman riitoja ja painostavaa ilmapiiriä, uskon että lasten kannalta on parempi, että he eroavat. Ratkaseva asia kuitenkin on se, miten vanhemmat voivat eron jälkeen olla tekemisissä keskenään ja pystyvätkö he antaa toisilleen mahdollisuuden olla tekemisissä lastensa elämässä. Itselleni olisi ainakin ollut tärkeää, että kaikesta huolimatta molemmat vanhempani olisivat voineet olla rippi- ja ylioppilasjuhlissa jne.
Vanhemmat eros kun olin 4 eli siitä on 25 vuotta. Isään on edelleen kaukaiset välit, se elää ihan omassa maailmassaan ja ajattelee vain rahaa. Hänen kanssaan ei väliin voi keskustella mistään, eikä häneen useinkaan saa yhteyttä. Himopeluri mikä himopeluri. Ryyppyputkiakin on esiintynyt, aikavälillä 4-16 vuotta sitten.
Minä ja 2 veljeä asuimme äidin luona. Ilman äitiäni en olisi nyt tässä. Hänelle suuri kunnia ja kiitos kaikesta. Äitiin on minulla on hyvin läheiset välit ja hän on tärkein ihminen maailmassa. Velipoikaa en kovin usein näe.
Hän asuu muualla ja on paljon töissä. Itsekin olen työharjoittelussa eikä vapaa-aikaa juurikaan ole. Toinen veljeni kuoli tapaturmaisesti v. 1996.
Vanhempieni erottua v. 1985 isosetäni ( lapsirakkaista lapsirakkain) kuoli ja myös mummoni seuraavana syksynä nukkui pois. Nämä 3 tapausta tekivät minusta ylivilkkaan häirikön ja kukaan ei halunnut tajuta että tunteet ne on Eikallakin. UMPIUSKOVAISET sukulaiset syrjivät meidän perhettä tänäkin päivänä, koska eivät hyväksy eronneita. Itse elävät huonoissa avioliitoissa, koska eivät uskalla erota.
Isäni on aina ollut kaukainen ja tulee varmasti olemaan aina sitä. Eipä nämä tästä miksikään muutu. Elikkä sana perhe on minulle hyvin vieras käsite. Itselläni ei perhettä eikä lapsia ole, enkä haluakaan. Pidän kyllä lapsista, mutta: LAPSET ON NIIN KAUAN KIVOJA KUN NE EI OO OMIA. Vaimo olisi kyllä tervetullut, sitten kun aika tulee oikeaan hetkeen.
Ai onko vanhemmilla oikeus kadota lapsen elämästä? No ei todellakaan oo! Huoltajuus pois semmosilta ja
linnaan kiven sisään pitkäks aikaa, LAPSEN/ LASTEN HYLKÄÄMINEN ON RANGAISTAVA RIKOS! Sähkötuoliin tai kaasukammioon semmoset "vanhemmat" HETI PAIKALLA!