Mulla oli viime yönä ensimmäinen oobe ikinä. Muita "outoja" juttuja mulla on ollutkin paljon mm. tietoisia unia ja uniparalyyseja. Tunsin kuinka sielu/mielie/mikävaan irtatui ruumiistani, nousten ylöspäin. Säikähdin toden teolla ja avasin väkisin silmiä. Sen jälkeen korvissa soi ja silmissä tärisi ja humpsahdin takas ruumiseeni. Eli kannataako oobea pelätä ja miten pääsen varmuudella takaisin kroppaani?
OOBE
minni S
5309
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mielenkiinnolla odotan minäkin vastauksia.
Minulla on useakin aivan samanlainen kokemus. Ensiksi tuntee aivan selvästi, ja tajuaa että on irtoamaisillaan ruumiistaan. Yleensä tämä on tapahtunut ns. unen ja valveen rajamailla- tilassa.
Mutta sitä vaan ei uskalla antaa mennä, vaan pelästyy.
Kun pelästyy, alkaa syöksyä kuin pimeään kuiluun, korvissa kuuluu kimeä kiljuva ääni.
Sitten sitä vaan putoaa takaisin ruumiiseensa.
Joskus kokemukseni myös jatkuu siten että nukahdan, vaikka olen jo unessa. Näen siis unta siitä että nukahdan. Tämä on ns. Lucid-uni eli tajuan itse koko ajan mitä tapahtuu.
Unessani keskustelen joittenkin henkien tai henkiolentojen kanssa. Kyselen heiltä kaikkea ja yritän muistaa mitä he sanovat. Mutta harvoin muistan sanaakaan, ja se harmittaa.
Omat kokemukseni OBE:n suhteen ovat osittaisia: kerran olen havahtunut kesken kehoon palaamisen, ja moniaita kertoja olen havainnut näkeväni huonekaluja keskellä yötä silmät suljettuna. Vaikken siis kovin hääppöistä kokemusta omaakaan, uskon vakaasti ettei OBE:ssa ole mitään pelättävää.
Miksikö? Emme juuri ikinä kuule juttuja siitä kuinka nuoret tai aikuiset ihmiset olisivat noin vain kuolleet unensa aikana. Elikä kyllä se ruumiiseen palautuminen on melkolailla 100 prosenttista! Vanhukset ovat sitten eri asia, mutta heistä suuri osa saattaa haluta jo pysyvästi pois muutenkin.
Jotkut sanovat että vauvat irtoilevat tuon tuostakin kehostaan (mm. kumppanini muistaa moisen ilmiön omalla kohdallaan). Toiset sanovat että me kaikki irtoamme joka ikinen yö kehostamme. Se on siis aivan luonnollinen ja "arkinen" juttu, vaikeaa on vain tehdä se siten että tietoisuus pysyy tallella.
Muistan selvästi kun olin about viisivuotias ja menin liian myöhään nukkumaan hillittömän vauhdikkaan leikkipäivän päätteeksi.
Joskus aamuyöstä nousin sitten istumaan sänkyni reunalle ja ihmeekseni huomasin itseni nukkumassa siinä vieressäni. Minua ei pelottanut lainkaan, olinpahan vain ihmeissäni että mitä nyt oikein tapahtuu. Nousin ylös ja kävelin huoneen toiseen päähän, mutta kun seinä tuli vastaan en jotenkin ollenkaan tajunnut mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Seisoin vain ja tuijotin seinää.
Äkkiä säpsähdin huutoon, kun äitini kiljaisi: "Hei poika taitaa kävellä unissaan!". Muistan miten tuo sängyssä maannut henkiruumiini (joka näki myös unta) säpsähti ja sukelsi kroppaani.
Heräsin todellakin seinän vierestä kauhusta kankeana ja molemmat vanhemmat hössöttivät siinä ympärilläni. Muistan etten pelästynyt itse sitä oobeilua vaan jotenkin sitä että vanhemmilleni olisi SELVINNYT mitä oikein oli tapahtunut. En tiedä miksi.
Ajatuskin siitä että muut tajuaisivat minun liikkuvan (tai nukkuvan itse asiassa) fyysisestä kehostani erillään oli puistattavan pelottava. Jotenkin...ööh...syntinen?
>Säikähdin toden teolla ja avasin väkisin silmiä.
Jees, olen itsekin yrittänyt tietoisesti harrastaa ko. toimintaa, vaihtelevalla menestyksellä. Nykyisin on muka aina liian vähän aikaa, tai on liian väsynyt, tai sitten alitajuisesti pelkää että se onnistuu :D
Meillä oli takavuosina bändikämppä jossa tuli sitten keikkojen jälkeen myös vietettyä öitä kun ei viitsinyt kavereiden nurkissakaan pyöriä, ja oma koti oli toisella paikkakunnalla.
Olin lueskellut aiheeseen liittyvää materiaalia ja huomannut, että pelkästään lukiessa ja keskittyessä homma lähti "vetämään" eli alkoi tulla rentoutuessa sellainen tietynlainen kummallinen olo.
Eräänä yönä siellä bändikämpällä makaillessani aloin sitten hengitys/chakra/mental-hands - "meditaation" (sitaateissa siksi, että koen olevani melkoinen tumpelo tässä asiassa, siksi joku muu osaa ennemmin meditoida kuin minä, toim. huom.)
ja vaivuin transsiin. Ajantaju katosi.
Elettiin keskitalvea, ja vanhan puutalon nurkat paukkuivat häiritsevästi pakkasesta vähän väliä. Jostain syystä unohdin koko asian määrittelemättömäksi ajaksi, mutta suggeroin itseni suorittamaan irtautumisen kun seuraavan kerran pamahtaa.
Sitten pamahti toden teolla. Keskeltä hiljaisuuden se lankun pamaus oli kuin kiväärin laukaus, nousin puoli-istuvaan asentoon kuin Bela Lugosi vanhoissa vampyyrirainoissa, ja tunsin kuinka sielu (paremman termin puutteessa) jatkoi pari-kolme metriä matkaa eteenpäin, ja palasi "räps" kumilankana takaisin.
Siinä meni tunti ja aski tupakkaa sitten sitä tilannetta yöllä ihmetellessä, ei jostain syystä väsyttänyt lainkaan.
Kokemus oli väkevä, ja se jostain syystä aiheutti sellaisen tiedostamattoman pelon ; mitäs jos tämä seuraavalla kerralla onnistuukin?
No, onnistuihan se sitten myöhemmin, vähemmän puritaanisilla metodeilla, mutta tämä pelko kesti pitkän aikaa.
>kannataako oobea pelätä ja miten pääsen varmuudella takaisin kroppaani?
Paniikkinappi on olemassa, ei tarvitse kuin kauhistua jotain, ja pam - olet taas perillä tomumajassasi.
Nyt jo odotan seuraavaa kertaa :) Vaikka on kuullut kaikesta, niin silti sitä aina säikähtää kun jotain taphtuu ensimmäisen kerran. Kiitokset kaikille ja nyt ulos aurinkoon!