Olin pienenä n. 4-9v hyvin avoin ihminen, tosin hieman erikoinenkin, kun puutuin paljon toisten asioihin ja puhuin omiani.
Jostain syystä kuitenkin tulin kiusatuksi sen takia, että änkesin liikaa mukaan toisten touhuihin. Muutuin sisäänpäin kääntyneeksi ja pidin omaa pientä kaveri piiriä.
Olen siitä asti ollut hirmuisen ujo, en uskalla jutella tytöille sen takia, että pelkään heidän alkavan kiusata minua jos änkeän mukaan, vaikka kaikkien merkkien mukaan he olisivat haltioissaan jos juttelisin heille. Mitehän tästäkin ryhdistäytyä?
Toisekseen olen uutena 9lk, pojat toivottivat aluksi aika lämpimästi mukaan porukkaan ja morjensteli ja taputteli. He sanoivat, että voin olla heidän pöydässä ja aloin pyörimään heidän kanssaan ja yleensä pyrin keskustelemaan asioista, mutta jotenkin en vain osaa. Sitten se kaikki lämpöisyys mua kohtaan on täysin kadonnut ja he eivät tunnu huomaavan enää minua ja jos minulla on jotain asiaa niin en tule kuulluksi ja heistä näkee, että he kaikki ovat bestiksiä ikuisesti. Olen toki hieman hiljainen, mutta juttelen kyllä paljon. Lisäksi tuntuu koko ajan siltä, että tunkeilen heidän piireihinsä väkisin (vissiin lapsuus iän traumoista) ja välillä jätän menemättä heidän mukaansa, jotten kokisi tunkeilevani. En tiedä mitä tämänkään suhteen pitäisi tehdä. Yksin oleminen on kamalaa, kun he ovat periaatteessa ainut seurani, mutta en halua kokea sitä samaa mitä lapsena.
Jostain syystä kuitenkin tulin kiusatuksi sen takia, että änkesin liikaa mukaan toisten touhuihin. Muutuin sisäänpäin kääntyneeksi ja pidin omaa pientä kaveri piiriä.
Olen siitä asti ollut hirmuisen ujo, en uskalla jutella tytöille sen takia, että pelkään heidän alkavan kiusata minua jos änkeän mukaan, vaikka kaikkien merkkien mukaan he olisivat haltioissaan jos juttelisin heille. Mitehän tästäkin ryhdistäytyä?
Toisekseen olen uutena 9lk, pojat toivottivat aluksi aika lämpimästi mukaan porukkaan ja morjensteli ja taputteli. He sanoivat, että voin olla heidän pöydässä ja aloin pyörimään heidän kanssaan ja yleensä pyrin keskustelemaan asioista, mutta jotenkin en vain osaa. Sitten se kaikki lämpöisyys mua kohtaan on täysin kadonnut ja he eivät tunnu huomaavan enää minua ja jos minulla on jotain asiaa niin en tule kuulluksi ja heistä näkee, että he kaikki ovat bestiksiä ikuisesti. Olen toki hieman hiljainen, mutta juttelen kyllä paljon. Lisäksi tuntuu koko ajan siltä, että tunkeilen heidän piireihinsä väkisin (vissiin lapsuus iän traumoista) ja välillä jätän menemättä heidän mukaansa, jotten kokisi tunkeilevani. En tiedä mitä tämänkään suhteen pitäisi tehdä. Yksin oleminen on kamalaa, kun he ovat periaatteessa ainut seurani, mutta en halua kokea sitä samaa mitä lapsena.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyt kansa ja sen ihmiset. Haluan olla kiltti.
Osapuolet: Sinä eli sä ja sun luokkalaiset pojat, kundit, jätkät, duuds anything you want.
Kuvittele et oisit yks niistä. Nyt kuvittele joku niistä sun tilanteesee ja mieti olisko se outoa että se uus oppilas yrittäis tulla porukkaa juttelee ja ettimää kavereita. Entä oisko se susta outoa, et se uus oppilas jäis nyhjöttää itestää johonki nurkkaa? Mitä pitempää ootat nii sitä vaikeemmaks menee. Pojat on laumaeläimiä eikä meillä ole bestiksiä.