Masentaa

ja raskasta tuo ilmiö, joka riivaa niin aloittelijoita kuin ammattilaisia. Monet kirjailijat ovat kuvanneet samaa ilmiötä eri aikakausina. Kysymys on siitä, että itsekriittisyys nostaa oman taiteen tasoa, mutta ongelma on siinä, miten estää itsekriittisyyttä toimimasta luovuuden tulppana. Häpeä on usein kulttuurin luomaa, me suomalaiset olemme tehneet häpeästämme usein taidetta - ajatellaan vaikkapa Jouko Turkan proosaa tai draamaa, häpeä on siellä usein ihmisten toiminnan motivaattorina. Ehkä se mitä meistä jää lopulta jäljelle on vain häpeä...

Okei. Tässä on fakta, joka masentaa lisää: kirjoittajana me emme KOSKAAN tiedä tarkkaan onko tekstimme oikeasti hyvää vai surkeaa. On vain haju siitä, että jokin on pielessä tai että tuntuu menevän hyvin. Tietenkin voi katsoa loogisia asioita: esineiden kuljetus, motiivin kehittäminen, konfliktin prosessi, hahmojen luonteiden kehittyminen, ajan muutokset, leikkaukset, dialogi, kerronta, kieli jne., mutta se onko teksti hyvää vai huonoa - ei.

Jotain pitäisi tehdä, mitä?

Ehkä voisit miettiä, että onko tekstisi johdonmukaista ja unohtaa laatukriteerit ´hyvä´ja ´huono´- jättää ne kriitikoille ja tutkijoille pohdittavaksi jos kirjasi julkaistaan. Toinen asia, mitä voisit miettiä on kielen johdonmukaisuuden katsominen, rytmin, lauserakenteen, tunnetilojen vaikutus lauseisiin, toimintaan jne. Huomaat varmaan ideani: keskity konkretiaan, älä laadun pohtimiseen.

Ajattele myös näin: kässärini on se mikä se on ja sillä on tultava toimeen. Älä vaadi itseltäsi enempää mihin tällä hetkellä pystyt. Jumisi johtuu juuri liiallisesta vaatimuksesta. Harvoin aloittelija pääsee siihen parhaimpaansa mihin uransa keski-iässä pystyy...

Ja aina on mahdollista, että tekstisi ei toimi. Sekin on optio, joka on otettava huomioon. Ehkä sitä ei ymmärretä, koska se on ´hyvä´tai ehkäpä se hylätään, koska se on ´huono´. Mutta loppujen lopuksi, onko sillä väliä, koska tekstisi kohtalo on kaupallisella kustantajalla, ei sinulla. Ellet ryhdy omakustantajaksi, mutta se on sitten toinen asia... koska omakustantamisen motiivi taiteessa voi olla eri kuin kaupallisessa kustantamisessa, teksti on ehkä tarkoitettu ystäville ja sukulaisille, eri suurelle julkisuudelle, jolloin tekstin sisäinen maailma on ehkä tärkeämpi kuin sen kielelliset ja dramaturgiset ulottuvuudet.

Onnea ja voimia.

Kenellekään meistä tämä ei ole sen helpompaa, osittain lahjakkuus ratkaisee, mutta enimmäkseen oma kestävyys ja kärsivällisyys oppia ymmärtämään itseään kirjoittajana, josta jonain päivänä kenties kehkeytyy kirjailija.

kai käyvät kirjoituksistaan tuollaisia tuntemuksia lävitse. Juttelin kerran siihen mennessä yhden kirjan julkaisseen miehen kanssa ja hän kamppaili aivan samojen tunteiden kanssa. Itse työstän kustantajan kanssa yhteistyössä kässäriä, josta kirjoitetaan soppari, mikäli saan parannettua tekstiäni tarpeeksi, ja joka toinen päivä on yllä kuvaamasi kaltainen olo ja joka toinen päivä sellainen olo, että kyllähän tämä teksti rullaa. Hassu juttu on, että joka tapauksessa, millaista tekstiä vaan kirjoitatkin, osa ihmisistä ei siitä tule tykkäämään ja osa taas todennäköisesti tulee... Tai tulisi tykkäämään, jos tekstillesi vaan annettaisiin mahdollisuus.
Ehdottaisin että laittaisit tekstisi johonkin arvostelupalveluun niin saisit ainakin ensimmäisen mielipiteen tekstisi tasosta. Jos palaute olisi edes vähän positiivista, saisit siitä varmasti lisää itseluottamusta. Joka tapauksessa sinun kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista. Olen tullut siihen tulokseen, että ne meistä, jotka ehkä saavat sen julkaisusopimuksen, eroavat muista erityisesti peräänantamattomuudessaan, uskossa itseensä ja ahkeruudessa. Voisiko olla näin?
Paljon tsemppiä sinulle!

sielläkö rämmit... kirjoittelemassa vai joko joku lukaisi niitä sivuja?

Kirjoittamisiin!