Mulla on jo pitkään ollut ongelmia monissa asioissa. Olen neuroottinen, ehkä vähän narsistinen, perfektionisti, masentunut, stressaantunut, ahdistunut ja eksyksissä.
Olen jo pienestä asti halunnut olla arvostettu. Olen aina tavoitellut älykön statusta, ja toivonut että minua kohdeltaisiin aikuismaisemmin kuin muita ikäisiäni. Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan.
Pienestä asti seisoin vaikka päälläni saadakseni huomiota.
Minulla on kaksi serkkua. Mummillani oli tapana sanoa vanhemmasta serkustani, että kun häntä kieltää tekemästä jotain, hän tottelee heti ja lopettaa. Nuorempi serkkuni taas aina kysyy "miksi", ja kun hän saa vastauksen, hän ottaa opikseen ja tottelee. Minä taas kuulemma en ole moksiskaan käskyistä ja kehotuksista vaan teen mitä haluan enkä suostu tottelemaan vaikka mikä olisi.
Olen aina ollut hyvä tosi monessa asiassa. Olen loistava piirtäjä ja maalari, hyvä kirjoittaja, minulla on upea ääni ja olen musikaalisesti lahjakas, kielet sujuvat minulta kuin olisin puhunut ruotsia ja englantia koko ikäni. Biologiassa muistan kasvien ja eläinten nimet ja historiassa ja yhteiskuntaopissa olen myös hyvä. Matikassa en kyllä koskaan ole ollut kehumisen arvoinen oppilas.
Liikunnasta en ole ikinä pitänyt, koska inhoan kilpailua ja urheilua koko sydämeni pohjasta. Tämä ehkä siksi, että en kestä häviämistä ja nolatuksi tulemista.
Minua on kiusattu ja painostettu ekasta luokasta lähtien. Olen köyhästä perheestä, joten vaatteissani ei koskaan ole ollut paljoa kehumista. Halpoja kenkiäni ja rikkinäisiä farkkuja katsellaan aina nenänvartta pitkin ja saan ikävää palautetta kaikesta mitä teen. Olen joutunut kuuntelemaan nauramista ja kuiskimista ja näkemään virnuilua viimeisen kahdeksan vuoden ajan.
Tyylitajuni on todella erikoinen. Osittain pidän siitä että olen erilainen ja pukeudun persoonallisesti, mutta joskus se ottaa päähän. Puempa päälleni mitkä tahansa vaatteet, näytän aina 3 kertaa omituisemmalta kuin muut ikätoverini. Vaatteet, jotka tekevät tavallisesta tytöstä huomaamatontakin huomaamattoman massateinin, saavat minut näyttämään niin poikkeavalta ja kummalliselta. En myöskään pysty hillitsemään juttujani. Ilmeilen ja puhun lujaan ääneen julkisilla paikoilla. Jos minulla on riitaa, saatan huutaa ympärillä tuijottaville ohikulkijoille päin naamaa että ihan sama vaikka pällistelevät kun ei asia niille kuulu pätkän vertaa. Katseet kääntyvät usein suuntaani kun arvostelen julkkiksia ja poliitikkoja kovaäänisesti julkisilla paikoilla.
Minua inhottaa myös se että minun on pakko ilmaista mielipiteeni, vaikka tietäisin että se loukkaa muita.
Olen todella neuroottinen kaikkien asioiden suhteen. En voi matkustaa bussilla, jos en tiedä mistä painetaan stopnappulaa, enkä voi mennä kauppaan, jos ostokset täytyy maksaa pienillä kolikoilla. En voi käydä julkisissa vessoissa enkä syö ravintoloissa. Otan mielettömät paineet kaikesta ja saatan itkeä pitkään jotain pikkujuttua, joka ei liikuttaisi muita pätkänvertaa.
Ihailen isoveljeäni kaikessa. Mielestäni hän on upea ja täydellinen roolimalli kenelle tahansa. Hän opiskeli tietylle alalle, ja halusin vuosikausia valmistua kyseiseen ammattiin, enkä tajunnut etten itse edes halua sitä. Tämä ammatti ei ole koskaan ollut mielestäni erityisen kiinnostava, pidin sitä aikaisemmin parhaana mahdollisena, koska uskottelin itselleni että minun täytyy olla juuri yhtä hyvä kuin isoveljeni. Kerkesin hankkia tätä ammattia koskevan harrastuksen, ja nyt kadun mahdottomasti sitä, sillä suorastaan inhoan koko ammattia!
Minulla on älytön tarve miellyttää kaikkia. Haluan että minut huomataan nerokkuudestani, ja teen kaiken mitä minulta pyydetään, koska haluan näyttää muille pystyväni ottamaan vastaan minkä tahansa haasteen mikä minulle annetaan. Kaikki ovat huomanneet miellyttämisen tarpeeni, ja kaikki vastuut kasataan aina minun harteilleni. Nyt olen niin täynnä tätä väkinäistä paskaa etten kestä enää yhtään työtä enkä ainoatakaan haastetta, ja jos minua käsketään tekemään jotain, saatan hajota lopullisesti.
Olen ehkä myös hieman narsistinen, sillä olen huomannut etten voi lakata puhumasta itsestäni. Voisin puhua kokemuksistani ja asioistani vaikka tunti tolkulla, eikä minua haittaisi vaikka muita ei kiinnostaisi paskan vertaa kuunnella juttujani.
Jos ystävilläni on ongelmia ja minun on tarkotus lohduttaa heitä, puhun oikeastaan itselleni heidän sijastaan. Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. En puhu koskaan kenellekään vaan puhun itselleni, vaikka naamioin sen niin, etten itsekään sillä hetkellä tajua että en edes kuuntele ystäväni huolia vaan keskustelen itseni kanssa ja vuodatan omia ongelmiani ääneen.
Kun itken, itken peilin edessä, sillä minusta on kivaa katsella miten näytän surulliselta ja säälittävältä. Haluan nähdä itseni itkevän, koska ainoastaan silloin tajuan että olen oikeasti allapäin.
Minulla on kokoajan päänsärkyä ja mahakipuja, ja stressaan kaikesta kolme kertaa enemmän kuin muut. Olen muutaman kerran ahminut itseni pahan päivän jälkeen täyteen suklaata, ja oksenatnut kaiken lopulta ulos, sillä tulen niin huonovointiseksi että on pakko saada kaikki massa ulos sisältä. En koe olevani bulimikko, sillä en halua laihtua ollenkaan. Kyse on vain todella pahasta ja oksettavasta olosta, joka tulee kun ahmin itseni täyteen makeaa.
Jos kuulen tunnin alussa että meillä on pistarit, mahaani kouraisee saman tien ja muutun huonovointiseksi ja saan migreenin.
Kun lähden aamulla kouluun, minulla kestää noin tunti miettiä mitä laitan päälleni. Haluan olla niin henkeäsalpaava, ettei kukaan paskiainen voi kuittailla minulle siitä miltä näytän. Olen niin täynnä sitä mutaa mitä koin ala-asteella ja yläasteen kaksi viimeksistä vuotta.
En kuitenkaan näytä koskaan peinin edessä hyvältä. Löydän itsestäni aina jotain vikaa, ja mieleni tekisi vain mennä takaisin nukkumaan tai häipyä jonnekin kaukaiselle saarelle, enkä enää koskaan haluaisi näyttää naamaani muille ihmisille.
Vaihdoin etunimeni puoli vuotta sitten, sillä halusin ”uuden alun”. Vanhaan etunimeeni liittyy paljon ikäviä muistoja, joista haluan päästä eroon. Vaihdan myös pukeutumistyyliäni kokoajan, sillä haluan aina aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää uudelleen olla hyvä ja parempi kuin ennen.
Tänään koulupäivän loputtua kaksi ystävääni kertoivat minulle olevansa minusta huolissaan, koska rasitan heidän mielestään liikaa itseäni ja vaadin itseltäni sellaista jota en voi antaa.
He kertoivat uskovansa etten itse huomaa ongelmiani ja sitä kuinka neuroottinen olen. Heidän mielestään olen samalla tavalla sairas kuin anorektikko; En itse huomaa sitä miten kärsin ja muutun pahempaan suuntaan päivä päivältä. Näen itseni rumana ja huonona kaikessa, vaikka oikeastaan olen normaali.
Ystäväni sanoi, että minusta pitäisi kuvata koulutunnin mittainen video, jotta näkisin että yritän oikesti kunnolla, olen tuntiaktiivinen ja kuuliainen, koska en kuulemma huomaa itse sitä, kuinka paljon oikeastaan yritän ja kuinka korkealle olen rimani asettanut. Tuntuu ettei mikään saavutukseni ole tarpeeksi hyvä.
Pakko vielä lisätä ettette saa väärää käsitystä; En siis ole hikipinko, sillä olen matikassa ja fysiikassa todella huono (vitosen tasoa) ja inhoan liikuntaa enkä voi sietää maantietoa. En yritä olla kaikissa aineissa todella hyvä, minulla on tietty päämäärä jonka yritän saavuttaa.
Jos sairastun flunssaan, enkä pääse pitkään aikaan kouluun, murehdin itseni hengiltä, sillä pelkään tuottavani opettajille pettymyksen oppilaana, joka ei käy koulua tarpeeksi ahkerasti. Tämä liika huolehtiminen aiheuttaa minulle päänsärkyä, minkä vuoksi olen vielä enemmän pois koulusta, ja sitten taas ahdistun vielä enemmän.... noidankehä...
Ihanaa että sain vihdoin avauduttua. Kirjoitin teille asiallisen viestin, joten toivon että saan myös asiallisia vastauksia.
Olisi kiva kuulla mielipiteitä ja neuvoja.
Olen jo pienestä asti halunnut olla arvostettu. Olen aina tavoitellut älykön statusta, ja toivonut että minua kohdeltaisiin aikuismaisemmin kuin muita ikäisiäni. Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan.
Pienestä asti seisoin vaikka päälläni saadakseni huomiota.
Minulla on kaksi serkkua. Mummillani oli tapana sanoa vanhemmasta serkustani, että kun häntä kieltää tekemästä jotain, hän tottelee heti ja lopettaa. Nuorempi serkkuni taas aina kysyy "miksi", ja kun hän saa vastauksen, hän ottaa opikseen ja tottelee. Minä taas kuulemma en ole moksiskaan käskyistä ja kehotuksista vaan teen mitä haluan enkä suostu tottelemaan vaikka mikä olisi.
Olen aina ollut hyvä tosi monessa asiassa. Olen loistava piirtäjä ja maalari, hyvä kirjoittaja, minulla on upea ääni ja olen musikaalisesti lahjakas, kielet sujuvat minulta kuin olisin puhunut ruotsia ja englantia koko ikäni. Biologiassa muistan kasvien ja eläinten nimet ja historiassa ja yhteiskuntaopissa olen myös hyvä. Matikassa en kyllä koskaan ole ollut kehumisen arvoinen oppilas.
Liikunnasta en ole ikinä pitänyt, koska inhoan kilpailua ja urheilua koko sydämeni pohjasta. Tämä ehkä siksi, että en kestä häviämistä ja nolatuksi tulemista.
Minua on kiusattu ja painostettu ekasta luokasta lähtien. Olen köyhästä perheestä, joten vaatteissani ei koskaan ole ollut paljoa kehumista. Halpoja kenkiäni ja rikkinäisiä farkkuja katsellaan aina nenänvartta pitkin ja saan ikävää palautetta kaikesta mitä teen. Olen joutunut kuuntelemaan nauramista ja kuiskimista ja näkemään virnuilua viimeisen kahdeksan vuoden ajan.
Tyylitajuni on todella erikoinen. Osittain pidän siitä että olen erilainen ja pukeudun persoonallisesti, mutta joskus se ottaa päähän. Puempa päälleni mitkä tahansa vaatteet, näytän aina 3 kertaa omituisemmalta kuin muut ikätoverini. Vaatteet, jotka tekevät tavallisesta tytöstä huomaamatontakin huomaamattoman massateinin, saavat minut näyttämään niin poikkeavalta ja kummalliselta. En myöskään pysty hillitsemään juttujani. Ilmeilen ja puhun lujaan ääneen julkisilla paikoilla. Jos minulla on riitaa, saatan huutaa ympärillä tuijottaville ohikulkijoille päin naamaa että ihan sama vaikka pällistelevät kun ei asia niille kuulu pätkän vertaa. Katseet kääntyvät usein suuntaani kun arvostelen julkkiksia ja poliitikkoja kovaäänisesti julkisilla paikoilla.
Minua inhottaa myös se että minun on pakko ilmaista mielipiteeni, vaikka tietäisin että se loukkaa muita.
Olen todella neuroottinen kaikkien asioiden suhteen. En voi matkustaa bussilla, jos en tiedä mistä painetaan stopnappulaa, enkä voi mennä kauppaan, jos ostokset täytyy maksaa pienillä kolikoilla. En voi käydä julkisissa vessoissa enkä syö ravintoloissa. Otan mielettömät paineet kaikesta ja saatan itkeä pitkään jotain pikkujuttua, joka ei liikuttaisi muita pätkänvertaa.
Ihailen isoveljeäni kaikessa. Mielestäni hän on upea ja täydellinen roolimalli kenelle tahansa. Hän opiskeli tietylle alalle, ja halusin vuosikausia valmistua kyseiseen ammattiin, enkä tajunnut etten itse edes halua sitä. Tämä ammatti ei ole koskaan ollut mielestäni erityisen kiinnostava, pidin sitä aikaisemmin parhaana mahdollisena, koska uskottelin itselleni että minun täytyy olla juuri yhtä hyvä kuin isoveljeni. Kerkesin hankkia tätä ammattia koskevan harrastuksen, ja nyt kadun mahdottomasti sitä, sillä suorastaan inhoan koko ammattia!
Minulla on älytön tarve miellyttää kaikkia. Haluan että minut huomataan nerokkuudestani, ja teen kaiken mitä minulta pyydetään, koska haluan näyttää muille pystyväni ottamaan vastaan minkä tahansa haasteen mikä minulle annetaan. Kaikki ovat huomanneet miellyttämisen tarpeeni, ja kaikki vastuut kasataan aina minun harteilleni. Nyt olen niin täynnä tätä väkinäistä paskaa etten kestä enää yhtään työtä enkä ainoatakaan haastetta, ja jos minua käsketään tekemään jotain, saatan hajota lopullisesti.
Olen ehkä myös hieman narsistinen, sillä olen huomannut etten voi lakata puhumasta itsestäni. Voisin puhua kokemuksistani ja asioistani vaikka tunti tolkulla, eikä minua haittaisi vaikka muita ei kiinnostaisi paskan vertaa kuunnella juttujani.
Jos ystävilläni on ongelmia ja minun on tarkotus lohduttaa heitä, puhun oikeastaan itselleni heidän sijastaan. Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. En puhu koskaan kenellekään vaan puhun itselleni, vaikka naamioin sen niin, etten itsekään sillä hetkellä tajua että en edes kuuntele ystäväni huolia vaan keskustelen itseni kanssa ja vuodatan omia ongelmiani ääneen.
Kun itken, itken peilin edessä, sillä minusta on kivaa katsella miten näytän surulliselta ja säälittävältä. Haluan nähdä itseni itkevän, koska ainoastaan silloin tajuan että olen oikeasti allapäin.
Minulla on kokoajan päänsärkyä ja mahakipuja, ja stressaan kaikesta kolme kertaa enemmän kuin muut. Olen muutaman kerran ahminut itseni pahan päivän jälkeen täyteen suklaata, ja oksenatnut kaiken lopulta ulos, sillä tulen niin huonovointiseksi että on pakko saada kaikki massa ulos sisältä. En koe olevani bulimikko, sillä en halua laihtua ollenkaan. Kyse on vain todella pahasta ja oksettavasta olosta, joka tulee kun ahmin itseni täyteen makeaa.
Jos kuulen tunnin alussa että meillä on pistarit, mahaani kouraisee saman tien ja muutun huonovointiseksi ja saan migreenin.
Kun lähden aamulla kouluun, minulla kestää noin tunti miettiä mitä laitan päälleni. Haluan olla niin henkeäsalpaava, ettei kukaan paskiainen voi kuittailla minulle siitä miltä näytän. Olen niin täynnä sitä mutaa mitä koin ala-asteella ja yläasteen kaksi viimeksistä vuotta.
En kuitenkaan näytä koskaan peinin edessä hyvältä. Löydän itsestäni aina jotain vikaa, ja mieleni tekisi vain mennä takaisin nukkumaan tai häipyä jonnekin kaukaiselle saarelle, enkä enää koskaan haluaisi näyttää naamaani muille ihmisille.
Vaihdoin etunimeni puoli vuotta sitten, sillä halusin ”uuden alun”. Vanhaan etunimeeni liittyy paljon ikäviä muistoja, joista haluan päästä eroon. Vaihdan myös pukeutumistyyliäni kokoajan, sillä haluan aina aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää uudelleen olla hyvä ja parempi kuin ennen.
Tänään koulupäivän loputtua kaksi ystävääni kertoivat minulle olevansa minusta huolissaan, koska rasitan heidän mielestään liikaa itseäni ja vaadin itseltäni sellaista jota en voi antaa.
He kertoivat uskovansa etten itse huomaa ongelmiani ja sitä kuinka neuroottinen olen. Heidän mielestään olen samalla tavalla sairas kuin anorektikko; En itse huomaa sitä miten kärsin ja muutun pahempaan suuntaan päivä päivältä. Näen itseni rumana ja huonona kaikessa, vaikka oikeastaan olen normaali.
Ystäväni sanoi, että minusta pitäisi kuvata koulutunnin mittainen video, jotta näkisin että yritän oikesti kunnolla, olen tuntiaktiivinen ja kuuliainen, koska en kuulemma huomaa itse sitä, kuinka paljon oikeastaan yritän ja kuinka korkealle olen rimani asettanut. Tuntuu ettei mikään saavutukseni ole tarpeeksi hyvä.
Pakko vielä lisätä ettette saa väärää käsitystä; En siis ole hikipinko, sillä olen matikassa ja fysiikassa todella huono (vitosen tasoa) ja inhoan liikuntaa enkä voi sietää maantietoa. En yritä olla kaikissa aineissa todella hyvä, minulla on tietty päämäärä jonka yritän saavuttaa.
Jos sairastun flunssaan, enkä pääse pitkään aikaan kouluun, murehdin itseni hengiltä, sillä pelkään tuottavani opettajille pettymyksen oppilaana, joka ei käy koulua tarpeeksi ahkerasti. Tämä liika huolehtiminen aiheuttaa minulle päänsärkyä, minkä vuoksi olen vielä enemmän pois koulusta, ja sitten taas ahdistun vielä enemmän.... noidankehä...
Ihanaa että sain vihdoin avauduttua. Kirjoitin teille asiallisen viestin, joten toivon että saan myös asiallisia vastauksia.
Olisi kiva kuulla mielipiteitä ja neuvoja.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä olen itsekin käyny samanlaisii asioit läpi.
Perfektionismi, neuroottisuus ja masennus on kuulunu mun elämääni.
Busseihin en uskaltanu koska pelkäsin just että stopnappulaa ei löydy ja voi että jos oli vaan kolikoita kun kauppaan mentiin!
Vaatteet...
Huh, en ees ala kertoo niistä.
Tekemällä.
Kaverin kaa kuljettiin busseilla. Siis ei vaan mun ns. neuroosien takii vaan muutenkin.
Opin siinä samassa luottaa itteeni.
Sama kassoilla. Tekemällä.
Vaatteiseen autto se että muutkin on samas tilas.
Tuli vastaan hippi, gootti, fruittari, kirppiksiä arvostava, niin se on se yksi vilkasu ja homma on siinä.
Ei ketään kiinnosta.
Ihminen on itsenään tärkeä vaikka kiinnittäisi vaatteisiinsa itse huomiota.
Se aika vähenee aamuisin ajan kaa.
Noh, itselleskin on varmasti tullu selväks että stressis ilmenee päänsärkynä ja vatsakipuina.
Aika yleistä.
Siihen auttaa stressistä pääseminen mihin etsitään oma polkunsa.
Mä tein lukios niin että opiskelin vaan niitä aineit missä olin hyvä ja mielenkiintoa riitti.
Niiden mukaan etsin tulevaa ammattia ja ehkä korkeakoulupaikkaa.
Oon teologisessa nyt ekaa vuotta.
Mites ois joku seurakunnan juttu?
Uusii tuttui ja hyvä meninki.
Mun itsetunto koheni siellä myös.
Mä oon aina halunnu loistaa muiden silmis.
Just oman neurouden näyttäminen on ollu tärkeet.
Mut, ei se vaan mee niin.
En mä saanu siit mitään.
Lopulta joutusi todistaa kaikille, ja jokaiselle uudelle ihmiselle että osaa sitä ja tätä.
En mä vaan halunnu että olisin omien parhaiden puolieni summa ja että kaikki näkis vaan sen musta.
Tule sellaisena kuin olet.
Niin mun vanhaukki sano vanhallemummolle kun kosi.
Siinä missä ennen olis kertonu itsestään uutta saavutusta niin kysyin miten toisella menee.
Ja sen jälkeen mainitsin ehkä asiasta.
Mutta sitten teimme jotain muuta tai valitsimme keskustelun aiheen.
Se itsensä kehuminen on vielä minussa mutta en enää halua päteä.
Uskon ihmiseen ja että rakastamme kaikki toisiamme vaikka mitään ei olisi tullut saavutettua.
Elämä on aika usein itsensä kohtaamista ja uudestaan löytämistä.
Kun keskittyy uskoon, rakkauteen ja toivoon niin asiat kyllä etenee.
En kirjoita täysin itsensä hyväksyneenä, kaiken ratkoneena tyyppinä.
Vaan samaa tietä kävelleenä.
Minulle sinä olet täydellinen. Älä ikinä muutu :)
ihan selvää autismia
autistisia piirteitä.
Sinulla, minulla ja jokaisella on jokin piirre, jonka mukaan olemme autisteja.
Milläs perusteellla teit tämän "diagnoosin"?