Olen seurustellut jo 5 vuotta henkilön kanssa jolla on 3 lasta, itselläni on kanssa kolme lasta joista 2 on muuttanut kotoa ja nuorinkin on jo kohta 16.
Exät eivät ole riesana vaan viemme heidän haudalleen kukkia.
Ongelmana on kumppanini lapset jotka ovat tottuneet tekemään käytännössä mitä haluavat.
Vanhiin on onneksi jo 19 ja toivon mukaan muuttaa kohta kotoa mutta kätännössä viimeiset 7 vuotta tehnyt mitä on halunnut.
12 vuotiaan pojan kohdalla ongelmaa lisää se että hän on erittäin pienikokoinen ja osaa käyttää kokoa hyväksi, ei kuori pottuja, ei osaa laittaa kaakota, ei osaa voidella leipiä yms. yms.ja kaikki passaavat kun on niin pieni.
Ongelmaa lisää myös se että perheessä ei ei meinaa eitä vaan ehkä tai mahdollisesti eli aina kieltoa seuraa jurnutus ja kieukuttelu niin kauan kunnes saavat tahtonsa läpi.
Minun apua tunnutaan kaipaavan kasvatuksessa mutta minä en saa asettaa mitään rajoja enkä saa puuttua kasvatukseen, käytännössä kelpaan lasten passaamiseen.
Kumppanini ei tunnu hyväksyvän nuorimmaistani vaan haukku häntä aina laiskaksi.
Eilen ärähdin oikein tosissaan kun kumppanini 12 vuotias kävi kylmästi syömässä sämpylöitä ½ tuntia ennen ruokaa ja tietenkin ruuan aikan nirsoili ja valitti että ruoka on pahaa. Hänen ruokavalioon kuuluu muutenkin limukat, mehut, murot, hampurilaiset, kouluruokia hän ei kuulleman syö.
Aina kun otan puheeksi tuon syömisen ongelmat syntyy siitä vain riitaa.
Olen yrittänyt kertoa että kun hänellä tulee tuo kasvupyrähdys ja hän ei syö proteiineja käytännössä ollenkaan eikä kalsiumia saa kuin murojen seassa niin millä ihmeellä hanen elimistö rakentaa tuon kasvupyrähdyksen.
En tiedä mitä teen, ilmoitanko että palaan asiaan uudelleen 10 vuoden päästä jos kiinnostan vielä vai mitä pitäisi tehdä?
Harmittaa vain lasten tulevaisuus sillä hänen vanhin poika on työtä vieroksuva äidiltään rahaa pummaava henkilö jolle en povaa mitään ruusuista elämää.
Omat lapseni ovat pärjänneet hyvin, opiskelevat insinööreiksi ja ovat tulleet taloudelliseti omillaan toimeen jo 18 vuotiaista lähtien.
Exät eivät ole riesana vaan viemme heidän haudalleen kukkia.
Ongelmana on kumppanini lapset jotka ovat tottuneet tekemään käytännössä mitä haluavat.
Vanhiin on onneksi jo 19 ja toivon mukaan muuttaa kohta kotoa mutta kätännössä viimeiset 7 vuotta tehnyt mitä on halunnut.
12 vuotiaan pojan kohdalla ongelmaa lisää se että hän on erittäin pienikokoinen ja osaa käyttää kokoa hyväksi, ei kuori pottuja, ei osaa laittaa kaakota, ei osaa voidella leipiä yms. yms.ja kaikki passaavat kun on niin pieni.
Ongelmaa lisää myös se että perheessä ei ei meinaa eitä vaan ehkä tai mahdollisesti eli aina kieltoa seuraa jurnutus ja kieukuttelu niin kauan kunnes saavat tahtonsa läpi.
Minun apua tunnutaan kaipaavan kasvatuksessa mutta minä en saa asettaa mitään rajoja enkä saa puuttua kasvatukseen, käytännössä kelpaan lasten passaamiseen.
Kumppanini ei tunnu hyväksyvän nuorimmaistani vaan haukku häntä aina laiskaksi.
Eilen ärähdin oikein tosissaan kun kumppanini 12 vuotias kävi kylmästi syömässä sämpylöitä ½ tuntia ennen ruokaa ja tietenkin ruuan aikan nirsoili ja valitti että ruoka on pahaa. Hänen ruokavalioon kuuluu muutenkin limukat, mehut, murot, hampurilaiset, kouluruokia hän ei kuulleman syö.
Aina kun otan puheeksi tuon syömisen ongelmat syntyy siitä vain riitaa.
Olen yrittänyt kertoa että kun hänellä tulee tuo kasvupyrähdys ja hän ei syö proteiineja käytännössä ollenkaan eikä kalsiumia saa kuin murojen seassa niin millä ihmeellä hanen elimistö rakentaa tuon kasvupyrähdyksen.
En tiedä mitä teen, ilmoitanko että palaan asiaan uudelleen 10 vuoden päästä jos kiinnostan vielä vai mitä pitäisi tehdä?
Harmittaa vain lasten tulevaisuus sillä hänen vanhin poika on työtä vieroksuva äidiltään rahaa pummaava henkilö jolle en povaa mitään ruusuista elämää.
Omat lapseni ovat pärjänneet hyvin, opiskelevat insinööreiksi ja ovat tulleet taloudelliseti omillaan toimeen jo 18 vuotiaista lähtien.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eli siis ongelma on se, että te ette ole yhteisenä rintamana ja suostu ymmärtämään toisianne.
Yrittääköhän miehesi säännöttömyydellä ja kaikella kivalla korvata lapselle jotakin? Tunteeko syyllisyyttä jostain tai siitä, että lapsella ei ole äitiä? Oletko kysynyt, että luuleeko hän oikeasti että sinä haluaisit hänen lapselleen jotain pahaa ja miksi näin. Vanhemmat ottaa todella herkästi kaikenlaisen arkisenkin käytökseen liittyvän korjauksen/kritiikin siten, että nyt hänen lasta vihataan. Itsekin tunnut vähän ajattelevan niin miehestäsi, joka sanonut lastasi laiskaksi. Onko hän sitä? Kun kummallakin on jotenkin varautunut olo siihen omaan kumppaniinsa, niin tottakai siitä vain huonoa seuraa.
En mä keksi mitään muuta ratkaisumallia (eron lisäksi) kuin totaalisen avoimen keskustelun. Ja siinä helpottaa se, jos itsekin katot peiliin kriittisesti, se voi rohkaista miestäkin samaan. Yritä saada mies kertomaan miksi tekee näin. Älä soimaa tai syyttele - selvitä syy. Ja sitten pohditte yhdessä mitä sille todelliselle ongelmalle voisi tehdä. Kerro itse totuudenmukaisesti miksi itse sitä kuria haluat myös hänen lapselleen. Se että lapsille annetaan ne rajat on vain hyväksi ja rakkautta. Se ei ole sellaista rakkautta, jossa saisi heti vastapalvelukseksi hymyn, mutta se antaa lapselle turvan tunnetta ja eväitä myös aikuistumiseen. Joskus ne lapset on pakko heittää kylmään maailmaan ja jos asenteeksi on kasvatettu se, että mä teen mitä mä tahon ja mulle kaikki ja mun teoille ei saa olla mitään negatiivisia seuraamuksia, niin ei ole kauhean helppoa lapsellekaan.
Jos te oikeasti haluatte jonkinlainen uusperhe olla, niin kyllä siinä sitten kummallakin on vastuuta ja oikeus puuttua. Ennen pitkään sen perusteellisimman rakennuspalikan puuttuminen vie tilanteeseen, joka vaikuttaa tosi pahasti (tai on tainnut jo) teidän suhtautumiseen toisen lapsiin. Jos ette saa osoittaa muuta kuin puolinaisia tunteita ja täytyy olla varpaillaan, niin ei siinä mitään kamalan hyvää ihmissuhdetta voi kehittyä lasten kanssa. Ja olisi erittäin sääli, jos lapset tuosta joutuisivat kärsimään. Tuohon malliin lapset kasvatetaan, ei vain olla.
Tsemppiä sulle! Yrittäisin vielä keskustella erittäin avoimesti, ilman soimaamisia vaan motiivina ymmärtäminen. Te olette nyt siinä asetelmassa, että olette kuin taistelupari kumppaneiden sijaan. Sen sijaan, että näkisitte, että tossa on ongelma - mitä me voitas yhdessä asialle tehdä. Se ei ole helppo homma, jos taustalla jonkinlainen vanhemman syyllisyys.
jotenkin tajusin, että tämä ap kirjoittaja olisi mies?
Tai ainakin mainitsee, että vievät Exien (monikossa) haudoille kukkia ja
puolisonsa lapsi pummaa ÄIDILTÄÄN rahaa?
Ei kai äidiltä voi rahaa pummia, jos tämä on kuollut?
Tai sitten ap on nainen, kuten puolisonsakin...=)
Kirjoitin ihan tietoisesti siten ettei saa selvää kumpaa sukupuolta olen, syynä oli se että saisin vastauksia jotka eivät olisi riippuvaisia sukupuolesta. Siis olen mies.
Kumppanini lapset haluavat minut isäkseen, siis 7 ja 12 vuotiaat. Omat lapseni ovat jo vanhempia 2 muutanut jo kotoa ja nuorinkin täyttää 16.
Meillä on jonkinlainen kulttuuri ero kasvatuksen kohdalla, minä olen tottunut että ei tarkoittaa sitä.
Hyvä esimerkki kumppanini kohdalla oli eilen, 12v. meni isoveljensä luokse "kylään" (on vasta muuttanut omaan asuntoon.
Yöksi jäämiselle oli ehdoton ei, puhelinsoiton jälkeen oli edelleen ei ja toisen puhelinsoiton jälkeen antoi periksi ja sai jäädä yöksi.
Tietokone pelit viikonloppuna vaivaiset 45 tuntia, janojuomaksi kelpuuttaa ainoastaan limukan tai makean mehun. Ruoka ei kelpaa, mäkkärin hampurilaisen syöpii.
Huutaa ja riehuu jos ei saa tahtoaan läpi.
Olen seurannut 5 vuotta tilannetta ja homma menee vain huonommaksi, nuoriin on alkanut seurata 12v temppuja.
On vain niin surullista katsoa kun lasten tulevaisuus ei näytä hyvältä eikä itse saa vaikuttaa asioihin mitenkään, välillä tuntuu etten halua olla mukana lasten elämän tuhoamisessa.
Olen yrittänyt puhua asiasta mutta tuntuu että kumppanini perhe on niin pyhä asia ettei sitä saa arvostella.
Minun työpanos kelpaa talon remontteihin, auton korjaukseen, lasten hoitamiseen, yms. mutta lasten kasvatukseen minua ei tarvita.
Olenkin miettinyt että pitääkö minun tietoisesti alkaa vierottamaan kumppanini lapset jolloin minun ei tarvits olla missään tekemisessä heidän kanssaan, tai tehdä niinkuin eräs henkilö, antoi 12v lapselle rahaa ja sanoi että pysy poissa silmistä. Tulos oli vain surkea, räkäkänni kylillä.
Mitä tulee oman nuorimman lapseni kohdalle, teemme hänen kanssaan puuhommia, hänen tehtävä on tyhjentää tiskikone, viedä roskapussi. tekee toisinaan ruokaa, joskus joudun käskemään useammasti että homma hoituu mutta tekee kuitenkin asioita. Harrastaa laitesukellusta ja taikvondoa ja treenit on 3 kertaa viikossa. Hän ei räyhää eikä käyttäydy sopimattomasti, syö sitä ruokaa jota on laitettu. Laiskako?
Mielestäni kumppanini on joutunut kierteeseen jossa hänen määräysvalta on lasten toimesta viety eikä hän suostu sitä myöntämään. Hän ei myöskään myönnä ongelmia jotka ovat näkösällä ja jotka kärjistyvät koko ajan. Esimekkinä 12v "syömishäiriö", kasvupyrähdys on alkamassa mutta proteiinia hän ei syö juuri ollenkaan.
Lapset ovat olleet minulla useita kertoja kylässä ja silloin he syövät ihan normaalisti sitä mitä tarjotaan, meillä ei ole karkkia ja limukoita jatkuvasti tarjolla ja muutenkin käytös muuttuu kun äiti ei ole paikan päällä.
Ehkä on todellakin viisainat kertoa että palaan asiaan uudelleen 10 vuoden päästä.
kyllä vähän pahalta. Äiti tekee valitettavasti vaan karhunpalveluksia itselleen, sitä niittä mitä kylvää... Eli kovin ruusuiset tulevaisuuden näkymät ei tuolla 12-vuotiaalla kyllä varmaan ole. Oma 13-vuotias tyttäreni ja mieheni 12-vuotias poika ja myös nuoremmat (5 ja 6 vuotiaat) yhteiset lapsemme joutuvat kukin kotona tekemään taitojaan vastaavia töitä ja esimerkiksi tietokone-aikaa ansaitaan tietyillä hommilla. Meillä ei viikkorahoja jaella, vaan rahaa saa tarvittaessa, kun kertoo mihin aikoo käyttää. Karkkeja ja limuja käytetään kohtuudella (1-2 kertaa viikossa) ja ruoan kanssa juodaan maitoa yms.
Tämä 12-vuotias poika on yrittänyt pitkän aikaa käyttää isän lempeämielisyyttä hyväksi juuri tuolla väsytystaktiikalla ja on siinä monesti onnistunutkin. Isä kun "ei jaksa kuunnella jatkuvaa narisemista", mutta onneksi meillä on kaikkien lasten kohdalla yhtenäinen linja kasvatuksessa ja on sovittu, että jos toinen näkee jotakin puutetta/huomautettavaa asioissa, voi niihin puuttua ja nyt on pojan kanssa vaan pidettävä tiukka linja ja olemme sen hänelle kertoneetkin. Olemme myös sanoneet sen, että kun homma näyttää toimivan, voi myös alkaa pikku hiljaa löysentämään, mutta hänen täytyy ensin ansaita luottamus.
Paljon olemme näiden isompien lasten kanssa asioista keskustelleet ja päästy monesti sopimukseen asioista yhteisesti. Valitettavasti vaan juuri tämä samainen poika yrittää käyttää hyväkseen kaikki meidän aikuisten heikot hetket ja sitten menee hermot-eli paljon on vielä töitä tehtävänä, eikä pelkästään tämän yhden vaan kaikkien lasten kanssa. Täytyisi vaan löytää se yhteinen linja ja pitää siitä kiinni, muuten homma vaan ei toimi!
Helppoa ei meilläkään tämän uusperheen alku ole ollut (yhdessä kohta 8 vuotta), paljon mahtuu taisteluita ja vaikeuksia-juurikin juostaan niin lasten kuin aikuistenkin kanssa psykologilla, perheneuvolassa jne. kun voimat ovat itseltäni meinanneet loppua kaiken tämän shown keskellä. Ainut onni onnettomuudessa on se, että mies on tajunnut asiat viimeinkin ja koettaa kovasti auttaa!
Omat lapsesi kuulostavat kyllä hyvin tasapainoisilta ja maalaisjärjellä kasvatetuilta :) ja toivottavasti teilläkin valoa vielä tunnelin päässä näkyisi muiden lasten kanssa ja saisitte homman toimimaan-koko perhe yhdessä!