Tämä on varmaan älyttömän tyhmä kysymys, mutta olisiko täällä kirjallisuuteen perehtyneitä ihmisiä, jotka voisivat kertoa, millainen on syvällinen kirja?
Sain käsikirjoituksestani palautetta eräältä ammattikriitikolta. Hän sanoi, että tarina ei ole tarpeeksi syvällinen. Nyt ihmettelen hirveästi, että mistä pinnallisen kirjoituksen tunnistaa ja mikä taas tekee jutusta syvällisen?
Olen ihan normaaliläyinen ja koulutukseltani jopa maisteri, mutten ole kuitenkaan yliopistossa kirjoittamista opiskellut vaan muuta. Olin sitten ihan puulla päähän lyöty tuosta kommentista, koska olen aina ollut mielestäni ns pohtivainen ihminen, en kiinnostunut muodista, pintailmiöistä tms. Ja nyt sitten en kuulemma kirjoitakaan syvällisiä...
Onko jokin opaskirja tai kirjallisuuden kurssikiirja, joka kannattaisi lukea, jotta voisin kehittää tuota puolta?
Sain käsikirjoituksestani palautetta eräältä ammattikriitikolta. Hän sanoi, että tarina ei ole tarpeeksi syvällinen. Nyt ihmettelen hirveästi, että mistä pinnallisen kirjoituksen tunnistaa ja mikä taas tekee jutusta syvällisen?
Olen ihan normaaliläyinen ja koulutukseltani jopa maisteri, mutten ole kuitenkaan yliopistossa kirjoittamista opiskellut vaan muuta. Olin sitten ihan puulla päähän lyöty tuosta kommentista, koska olen aina ollut mielestäni ns pohtivainen ihminen, en kiinnostunut muodista, pintailmiöistä tms. Ja nyt sitten en kuulemma kirjoitakaan syvällisiä...
Onko jokin opaskirja tai kirjallisuuden kurssikiirja, joka kannattaisi lukea, jotta voisin kehittää tuota puolta?
Vastaukset 14
Vanhimmat
samaa olen itsekin miettinyt, mistä kirjasi kertoi? tai jos et halua täysin paljastaa, niin edes sen verran, että tapahtuiko nykypäivässä, historiassa, käsittelikö aiheeltaan jotakin perinteisesti "pinnallisena" pidettyä asiaa?
Voisiko vaikuttaa kerronnan ja dialogin määrä, siis että mitä enemmän kerrontaa, siis tarkoitan kuvailua, sitä "syvällisempi" ja jos paljon dialogia se keventää kirjaa...?
Toisaalta sinulle annettiin palautetta, että tarina ei ole syvällinen, mutta sehän ei tarkoita etteivätkö henkilöhahmot olisi.
Itsekin olen miettinyt, että pitäisikö kirjan olla aina synkkä ja käsitellä surullisia aiheita ollakseen syvällinen.
Itse olen sanut palautetta hieman samasta asiasta, tosin en termillä syvällinen.
Kirjoitan sujuvaa tekstiä, joka etenee, henkilöhahmot ja ympäristöt uskottavia, kieli riittävän omaperäistä, mutta en oikein pysähdy minnekään. En hirveästi vello ihmisten mielen synkkiä syvyyksiä (toki niitäkin kohtuullisesti) enkä käytä tajunnanvirtatekniikkaa. Arvelen, että tämä jälkimmäinen on se ratkaiseva asia.
Kirjoitan myös tieten tahtoen viihteellistä tekstiä. En mitenkään ennalta arvattavasti kuitenkaan.
Nähdäkseni nämä ovat myös arvostuskysymyksiä. Kustantajat kuitenkin julkaisevat paljon myös ei-syvällistä tekstiä, jos tuota termiä halutaan käyttää.
Nähdäkseni kirjoittamisen ei tarvitse kaikilla kirjoittajilla toimia omana terapiana. Oman pään syvyyksiä voi selvittää muutenkin.
Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin, opas kirjoittajalle. Vaikea sanoa mitä kriitikko tarkoittaa. Pinnallinen voi tarkoittaa esim. stereotyyppiset henkilöt, ei-yllättävät juonenkäänteet, tavanomainen näkökulma aiheeseen, "kauniit on hyviä rumat on pahoja", tyttö saa pojan, poika saa tytöt... Toisaalta juttu voi olla ihan hyvä ja kriitikko voi olla väärässä.
on ei-orginaali, ei-omaperäinen ja samaa vanhaa tarinaa samoin vanhoin tarinakonstein yrittävä tarina, jossa uinuu henkilöhahmon psykologia ja kehityskaari. Mutta totta, hyvin subjektiivisia näkemykset ovat. Tärkein on portinvartijan eli tuottajan ja sisäänostajan mielipide.
on toisinaan kirjallisuudessa markkinoijan näkökulmasta: viihdekirjallisuus ja taidekirjallisuus. Ja toisinaan on vaikea osoittaa kumpaa kirja osoittaa, koska viihde käyttää samoja keinoja kuin taidekin, painopisteet ovat vain erilaiset.
Tärkeintä lienee se mihin itse uskoo painopistealueella.
Länsimaalaisessa kirjallisuudessa pitkän historian kulmasta katsottuna on paljon taidetta ja syväluotavaa rakennettu juuri synkkyyden tunnelmissa. Nobel -kirjallisuuden painopiste on tietysti pitkällä matkalla traaginen.
Mutta ei kai sillä loppu viimein ole kirjailijalle suurta merkitystä. Oleellista on, että teksti löytää lukijansa.
tässä on hyvä teos, sellainen joka taatusti kiinnostaa monia kirjallisuuden sisäänostajia. Luin viikonloppuna ja nautin; se viihdyttää ja se on taiteellisesti hallittua & korkeatasoista.
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen proosa&rid=1849
Olen kirjoittaja, joka en ole suuremmin tietoinen kirjallisuuden hienouksista. Draaman kaaret sun muut olivat muutama vuosi sitten minullekin tuiki tuntemattomia. Olen lukenut toki kirjoja, mutta palastelematta alku/keskikohta/loppu.
Niinpä,
kun aikoinaan ensimmäisen kerran menin luovalle kirjoittamisen kurssille, niin minulle oli aivan uutta, että tekstejä voi purkaa osiin. Olin kirjoittanut tarinani xtempore vauhdikkaalla tajunnanvirralla ja sitten osa kurssilla olevista kokeneista ja lukeneista kieliakrobaateista heitteli siitä tekstistäni minulle aivan outoja, kuten esimerkiksi:
… tässähän on selvästi tää symboli...
tai
… tää käänne tässä keskihötäkässä on hyvä...
ja minä mietin ihmetellen, että mikä helkkarin symboli ja mikä pirskatin käänne mun tekstissäni oikein on!
Eli pikkuhiljaa kirjoittamisessani aloin tajuta kuinka ihan tarkoituksella voin alkaa sujautella kaikenmaailman kreikan yms. mytologiaa ja samantien vaikkapa jumalien kertomukset uusiksi niin halutessa. Otetaan siis joku symboli ja kuljetellaan tarinassa tai vaikkapa odysseuksen retket osittain uusiksi ja Shakespearen vuorosanat eri muottiin, mutta tietysti samantapaiseen rytmiin.
Hauskanhulvatonta kikkailua.
Kirjoittaminen on!
Nykyisin voin melko hulvattomasti sekoitella kaikenlaista teksteihini. Lukijathan peilaavat kaiken lukemansa itselleen kukin lukeneisuutensa mukaisesti.
on itsensä lukemista tekstistä.
...ja kirjoittaminen on ?
Olisi mukava lukea määrittelysi kirjoittmaisesta.
on itsensä näkyväksi tekemistä.
… tähän tekee mieli laittaa vielä tämä juttu, kun viime lauantaina shoppaillessani löysin kirjakaupasta Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi. (maksoi 2€ tarjoustiskillä).
No sitä lukiessani, siellä sivulla 30 luki:
“Läheinen yhteys oman elämämme ja lukemiemme romaanien välillä saattaa olla syy siihen, miksi Proust väitti, että:
Tosiasiassa jokainen lukija on lukiessaan oman itsensä lukija. Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista, mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. Se, että lukija sisimmässään tunnistaa sen mistä kirja kertoo, todistaa kirjan olevan tosi.
Mutta miksi lukijat haluaisivat lukea itsestään? Miksi Proust asettaa etusijalle yhteyden meidän itsemme ja taideteosten välillä niin romaanissaan kuin käydessään museossa? “
Hauska kirja, kannattaa lukea.
Riippuu täysin mitä arvostaa. Jos arvostaa syvällistä ja kirjallisuuskriittiseltä kannalta ennennäkemätöntä kikkailua niin on aivan turha edes pohtia onko tarina hyvä. Valittamista löytää niin helposti mutta hyviä tarinoita ei kasva puissa. Onko kirjoittamasi juttu sellainen että jaksaisit kuunnella sen alusta loppuun jonkun kertomana? Jos se kuulostaa hyvältä, se on hyvää. Kirjallisuustieteilijät saavat repiä kappaleiksi sitten sen mitä jää jäljelle.
Jeffrey Archeria. Hänen henkilönsä ovat karikatyyrejä, mutta hänen tarinansa niin mukaansatempaavia ja yllättäviä, että niitä luetaan innolla. Mieluummin oppisin kirjoittamaan Archerin tavalla, pinnallista mutta hyvää viihdettä, kuin Mika Waltarin tapaista loistavaa, syvällistä, mutta masentavaa tekstiä. Minusta kirjan lopussa pitäisi lukijalle jäädä hyvä olo.
John Grisham on myös "pinnallisen" tekstin tuottaja, ja bestsellerkirjoittaja. Ja mitä syvällistä on Rowlingin tarinoissa?
en ole koskaan tykännyt waltarista, mutta vasta sinä osasit sen pukea sanoiksi! tackar.