Elämältäni ja rooliltani tässä elämässä on juuri vetäisty matto alta. Kuinka pystyn nousemaan niin käsittämättömän musertavan surun alta takaisin eläväisten joukkoon? Mistä löydän elämänhaluni? Mistän saan kiinni ja kuinka?
Ja miksi elämässä käy niin että joskus ovet sulkeutuvat mutta uusia ei kuitenkaan aukea?
Mitä enemmän pohdin ja yritän työntää tuskan pois, sitä vahvempana aaltona se lyö uudestaaan ja uudestaan. Taistelutahdosta ei ole häivääkään jäljellä.
Mitään hyviä turrutuskeinoja?
Ja miksi elämässä käy niin että joskus ovet sulkeutuvat mutta uusia ei kuitenkaan aukea?
Mitä enemmän pohdin ja yritän työntää tuskan pois, sitä vahvempana aaltona se lyö uudestaaan ja uudestaan. Taistelutahdosta ei ole häivääkään jäljellä.
Mitään hyviä turrutuskeinoja?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oma syöpä, äidin kuolema ja ystävän kuolema ihan peräjälkeen pisti minutkin joksikin aikaa miettimään, missä ne avoimet ovet oikein on.
Vaikka kaikki toistamiseen hokevat, ettei saa turruttaa itseään, niin kyllä se minulle ainakin oli jonkinlainen pakotie ja pelastuskeino ahdistavasta tilanteesta. Siis että pokkana ajattelee muita asioita ja kiinnittää huomionsa epäolennaiseen, koska se olennainen on niin totaalisen musertavaa.
Minulle esimerkiksi äidin kuoleman kohdalla jonkinlaisen oivalluksen siemenen antoi leffa, josta tuli lopulta koko henkilökohtaisen surutyöni symboli: "Cast Away - Tuuliajolla". Leffa jossa Tom Hanks pyrkii epätoivoisesti pelastautuman autiolta saarelta. Siinä oli - jotain.
Eli ensviikonlopun pyörin suloisessa humalassa koska en saa tolkkua ajatuksiini ja ne vaan kiertävät kehää.
Huh, enpä ole käynyt läpi ihan noin kovia juttuja mutta heitänpä kuitenkin oman kokemukseni siinä toivossa että siitä olisi jotain apua.
Mielestäni asioita ei pidä työntää pois, vaan ne pitää oppia hyväksymään. Muuten elämä perustuu valheelle eikä totuudelle. Ihmisen mieli on kylläkin hauras rakennelma eikä se pysty käsittelemään kaikkea, siksi se viimeistäänkin alitajuisesti torjuu jotkin ajatukset ja muistot.
Turruttaminen on hyvin inhimillistä. Kun oppii hyväksymään että kärsimys on olennainen osa inhimillistä elämää, päätyy joskus uskomattomaan kiitollisuuden tunteeseen että on saanut kokea myös kaiken sen kärsimyksen.
Kärsimyksen tilassa eivät yleensä mitkään korulauseet auta vaan se pitää työstää hyvin arkisella tasolla. Jos perus elämänhalu ei ole kunnossa eri rakenneta mitään suurempia ihanteitakaan. On vain tämä hetki.
Kun tarpeeksi voimaa kertyy, kärsimys saattaa ajaa ihmisen tutkimaan, mistä kärsimys on lähtöisin.
...Kaveri houkutteli minut eilen mukaan Anttilaan kun siellä oli levyosastolla poistomyynti. Yleensä en lankea siihen ansaan että jotain täytyy ostaa siksi että se on halpaa mutta nyt tarttui mukaan Alanis Morisetten levy. Olen aina joskus kuullut niitä biisejä jostain ja miettinyt että pitää joskus ostaa levy. Olen nyt eilispäivästä asti kuunnellut levyä hyvin liikuttuneessa tilassa ja yrittänyt pidellä itseäni kasassa esimerkiksi bussimatkalla töihin. :)
"The moment I let go, was the moment I got more I could handle."
Rakastan musiikkia ja olen alan kiihkeä harrastaja. Nyt vaan ei voi missääntapauksessa kuunnella mitään mitä on viimeaikoina kuunnellut koska musiikki on mulle fiiliksiä joista kumpuaa vahvoja tunteita ja niistä taas tulee käsittämättömän toivoton olo.
Kyllähän se niin on että ajan kanssa asioista selviää mutta juuri nyt ei näy valoa tunnelin päässä.
Kun olis rahaa niin päräyttäisin ulkomaille vähäksiaikaa hakemaan etäisyyttä asioihin.
>>Eli ensviikonlopun pyörin suloisessa humalassa koska en saa tolkkua ajatuksiini ja ne vaan kiertävät kehää.>>
Humaltuminen on tietysti yksilöllistä, mutta minuun sillä on se paska vaikutus että tunteet tahtoo nousta pintaan, tempautuu mukaan älyttömyyksiin ja krapula keskellä surua on todellakin maanpäällinen helvetti.
Jos on liian rankkaa, kantsii yrittää turtua - pariksi päiväksi. Lopettaa pohtiminen hinnalla millä hyvänsä. Joku hyvä kaveri olisi tuossa tilanteessa paikallaan. Jos lähtee bailaamaan, huomaa äkkiä korostuneesti oman yksinäisyytensä ja tyhjyytensä, ja se on pahasta.
Pullo (eikun kolme) viiniä ja paras kaveri. Se on hyvä lääke.
Kun en tiedä tarkkaan mistä on kyse niin on vaikea antaa enempää neuvoja. Läheisen kuolema? Rakkausongelma? Duunipaikan menetys?
En ole tietenkään mikään terapeutti, mutta jostain kumman syystä löydän itseni aina siitä roolista. Tämä täällä on varsinainen "ystävyyden talo" ja jengiä menee ja tulee murheineen ja iloineen. Siitä virrasta kaikenlaista tarttuu haaviin ja usein siitä on myös apua...
Tsemppiä!
Totta puhut, kännissä nousee tunteet pintaan ihan liikaa, mutta taidan silti ottaa riskin.
Mä olen vihainen kohtalon sormelle tai kaaokselle tai jollekin sille, joka tätä paskaa mun eteeni heittää ja pistää kapulaa rattaisiin. Perkele!
..tekis mieli vähän räjäytellä.....
Mutta kiitoksia lohdun sanoista! Niistä jokaisesta on ollut apua!
>>Mä olen vihainen kohtalon sormelle tai kaaokselle tai jollekin sille, joka tätä paskaa mun eteeni heittää ja pistää kapulaa rattaisiin. Perkele!>>
Hyvä merkki! Kosta sille!
Omalla kohdallani kun oikein elämä takoi päähän mietin että jos olisin harras kristitty niin olisin luultavasti ryhtynyt joksikin kirkonpolttajaksi. Sen verran vitutti että olisin kostanut Jumalalle.
Olisin ryhtynyt Eksyttäjäksi ja vetänyt perässäni mahdollisimman suuren lauman kristittyä karjaa suoraa päätä Helvetin syövereihin - ihan vain vittuillakseni. Eihän kenenkään olisi tarvis sietää tuollaista epäoikeudenmukaista pompottelua mitä Herra Oikeamielisyys kaikessa viisaudessaan harrastaa! Perkele!
Mutta miten kostaa kohtalon sormelle?
Vastaus: katkaise se!
Kohtalon sormi kasaa kapuloita rattaisiin estääkseen kulkumme väärään suuntaan. Jos et usko, niin kivireessä vain painot lisääntyy ja tiellä töyssyt kasvaa. Lopulta koko tie päättyy umpikujaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin jättää se koko helvetin kivireki siihen ja talsia etsimään lähintä taksitolppaa...
Olen miettinyt kaikkea sitä paskaa, joka omalle kontolleni kasattiin ja sieltä nousee yllättäviä juttuja. Asioita joita en ollut aikaisemmin pannut merkille:
Ensin syöpä ja sen jälkeen snadi burn-out tiivistyi lekurin minulle esittämään kysymykseen "Koska olet viimeksi pitänyt lomaa?". Vastaukseni "Viisitoista vuotta sitten" havahdutti lopulta itsenikin!
Äidin kuolema taas lähensi välejä isääni. Hän oli ollut minulle 40 vuoden ajan pelkkä taustalla vaikuttava ja etäinen auktoriteetti. Yhtäkkiä tutustuinkin uuteen ihmiseen: yksinäiseen vanhukseen, josta lyhyessä ajassa tuli aidosti ystäväni.
Ystäväni vuoden kestänyt taistelu syöpää vastaan - ja lopulta kuolema - opetti paitsi elämään tätä hetkeä ja olemaan onnellinen kaikesta siitä mitä on ja mitä on saanut kokea, myös suhtautumaan kuolemaan uudella tavalla. Kuolema ei ole mitenkään tavoiteltava asia, mutta sitä ei tarvitse myöskään pelätä. Minulle kuolema on seikkailu jota odotan mielenkiinnolla.
Pointsini on: elämän ei pitäisi olla kivireen vetämistä. Vanhakantainen kristillinen ajattelu kunnioittaa ahkeruutta, kärsimystä ja palkkiota (sitten kun olet jo raato). Sitten siihen on ympätty hirvittävä syntinen pelko että jos nautit elämästäsi sensijaan että vedät kivirekeä niin kaikki menee sananmukaisesti päin helvettiä.
Mutta jos asiat ovat jo päin helvettiä, niin mitä on enää pelättävää?! Ota riski: jätä kivireki ja tule tanssimaan ruusuilla! ;-D
Sä olet kyllä oikeesti ihana ihminen! :-)
Toisaalta vois olla helpompaa jos uskoisi johonkin, olisi aina selvä kohde jota syyttää.
Tiedätkö, mä jätin sen yhden kivireen, katsotaan nyt keveneekö olo alkujärkytyksen jälkeen.
Kiitos! Tulipas taas hyvä mieli! ;-)
Kohtalon katkaistu sormi ehti heittää tällaisen linkin...
http://www.imol.fi/tietopankki/perustaminen/
En tiedä kenelle 'kohtalon katkaistun sormen' linkki oli takoitettu, mutta vietin siellä joitakin hetkiä silkan luksuksen parissa ja elähdyin.
Koska nettiosoitteen maantiede kävi kohti, otin
sen 'merkkinä' jostain henkilökohtaisemmasta. Näitä juttuja lukiessa tulee ihan vahingossa tehdyksi profilointiharjoituksia anonyymeistä ihmisistä, kuten vaikkapa Sinusta.
Olet viisas, kiltti, suorasanainen ja sopivasti agressiivinen. Kiltteys, toisten ymmärtäminen ja heidän taakkojensa kantaminen on ihanaa ja ihmeellistä, mutta liian usein se sairastuttaa.
Osaatko armahtaa itseäsi ja riittävän usein sanoa 'ei'?
Tietyllä tapaa profilointi tällaisella palstalla on turhaa, koskapa et profiloi henkilöä vaan henkilön omaksumaa roolihahmoa.
Roolihahmolla ei ole elämää tämän palstan ulkopuolella. Tottakai roolihahmoonkin suodattuu piirteitä todellisesta henkilöstä roolin takana, mutta kokonaiskuva ei vastaa todellisuutta.
En "näyttele" enkä valehtele. Seison sanojeni takana, tarkoitan mitä sanon, mutta olen itse profiloinut hahmoni jo ajat sitten.
Kirjoittamisellani tälle palstalle on yksiselitteisen itsekkäät motiivit: tämä on hauskaa! En siis ota kantaakseni kenenkään toisen taakkaa. Haenkin sitä hiuksenhienoa rajaa nähdäkseni milloin puutun narsistisesti ja vallanhimoisesti toisen ihmisen elämään ja milloin taas ammennan kokemuksiani toista auttaakseni. En halua nytkään tuputtaa ratkaisuja vaan tarjota vaihtoehdon - muiden joukossa.
Harjoitan "psykologista magiaa" tavallaan. Siihen ei sisälly tunteita, vaan noitana toimin tässä suhteessa kylmänä kuin kala. "Viisaus", "kiltteys" ja "suorasanaisuus" ovat mairittelevia termejä, mutta ne kuvailevat käyttämiäni metodeja, eivät henkilönä minua, toimijaa.
En kerjää kiitosta. Sen sijaan kiittäessäni iloisesti saan toisen henkilön tuntemaan tehneensä jotain positiivista - saaneen minut hyvälle tuulelle. Ja positiivisia viboja olen tässä tapauksessa pyrkinyt luomaankin.
"Kiitos" on magiaa. Merkki ;-D on magiaa jne. jne. Pienet taaikasauvan heilautukset joilla pyrin nostamaan toista ihmistä murheen alhosta.
Totta, tällainen sairastuttaa. Mutta ei ehkä sillä tavalla kuin sinä sen ajattelit...
Minkä tähäre sä luulet jotta moon heittäny tänne pohojalaasen linkin, jonsei se olsi justihin sulle tarkootettu? Tämä koko traama on sua varte tehty jotta sä löytääsit ratkaasun sun ongelmihis.
Kirjoituksesi oli selvä kuin pläkki. Jopa niin rautalangasta väännetty, että arvelen sen olevan kirjoitettu enemmän muille palstalaisille. Hyvä niin.
Pidän täysin mahdottomana käsitystä, että tänne valittu rooli voisi olla tyystin erossa arkiminästä. Se todistuu jo pelkästään sillä kaikella, mitä olet itsestäsi kertonut. Sanot, ettet näyttele etkä valehtele, ja olet itse profiloinut 'hahmosi' jo ajat sitten. Huomioni kiinnittyi 'hahmo'-sanaan. Oma automaattinen luonnehdintayritykseni ei kohdistunut 'hahmoon' vaan kokonaisuuteen. Siihen kyllä tuli rutkasti lisää materiaalia.
Vähän suretti tuo lause "en kerjää kiitosta". Tunnen itseni aliymmärretyksi. Toisten kiittämisestä ja kiittämisen välttämättömyydestä ajattelen aivan samoin. Kiitoksen kerjääjät jätän ilman.
"... ei ehkä sillä tavalla kuin sinä sen ajattelit..." Ymmärrykseni riittää pitemmälle, kuin sillä profiloimallasi 'hahmolla', jolle viestisi kirjoitit.
Hyvää ja aurinkoista elämää.
Olipa hyvä etten nähnyt tätä viestiä aiemmin.
Profiloin sinut väärin. En ole nähnyt nimimerkkiäsi aikaisemmin näillä palstoilla, joten suonet anteeksi mikäli aliarvioin sinut. Nimimerkkisi antaa nimittäin väärän vaikutelman. Jos olisit esittäytynyt nimimerkillä "Savolainen" olisin ehkä osannut suhtautua sinuun penäämälläsi kunnioituksella.
Tahdon vääntää rautalangasta kun en tunne vastapuolta. Nyt tunnen.
Been there, done that.
Kevätpäiviä sullekin.
Kirjoittamisessa (itsestään) on se mielenkiintoinen piirre, että luo elämästään fiktion. "Harri Salminen" ei ole Hannu Salama niinkus tiedät.
Profiloimalla Harri Salmista saa kyllä tuntumaa Hannu Salaman ajatteluun, mutta silti tuo profiili on fiktiivisestä hahmosta tehty.
Fiktiivisen hahmon elämässä tapahtumat esiintyvät kärjistetysti ja "puhtaina". Ne sisältävät sopivassa määrin tunnetta ja dramatiikka ja ne on siivottu epäoleellisesta sotkusta. Näillä tapahtumilla on tarkoitus kuljettaa tarinaa, saada aikaan prosesseja vastaanottajassa.
"Traama"-viestisi luettuani piti oikein palata aiempiin sanomisiini ja jäin kyllä ihmettelemään, missä ne draaman ainekset siinä olivat.
Nyttemmin ihmettelen lisää, sillä pohjalainen - savolainen akseli ei ollenkaan auennut. Pohjalainenhan sanoo suoraan, savolaisen kohdalla vastuu jää kuulijalle/lukijalle. Kun tämä pohjalainen piti Sinua viisaana ja kilttinä ihmisenä ja osoitti vähäistä huolta siitä, ettei mene liian kiltiksi, niin se oli tarkoitettu silitykseksi eikä provokaatioksi. Kiitoksen vastaanottaminen on vaikeampaa kuin sen antaminen?
No hard feelings?
"Kirjoittamisessa (itsestään) on se mielenkiintoinen piirre, että luo elämästään fiktion."
Joo, siitä tuli joskus teini-iässä tietoiseksi päiväkirjaa kirjoittaessaan. Valitsi sanat siten, että elämästä olisi tullut muka jotain sukua nuorisoromaaneissa kuvatulle.
"Näillä tapahtumilla on tarkoitus kuljettaa tarinaa, saada aikaan prosesseja vastaanottajassa."
Ymmärrän ja luen tilannetta. Koska itse en ollut vailla mitään prosesseja enkä ole hakemassa ratkaisuja ongelmiini, vetäydyn hiljaisuuteen.
Hyvää jatkoa valitsemallasi tiellä.
En siis turhaan tätäkään viestiketjua käynyt läpi. Jos teit noin "puhtain sydämin" niin nyt kolkuttaa minulla omatunto. Joka päivä oppii jotain uutta. Täällä nimittäin kaikki provosoivat - noin kärjistetysti. Eritoten savolaiset, saatanat.
Kilttejä ja viisaita en peilissäni näe, ikävä kyllä. Tämän jälkeen vielä vähemmän.
jo pakko puuttua asiaan :D
Nimimerkki on kirjoittajan Avatar, tiivistelma heikkouksista ja vahvuuksista. Roolihahmo, joka kiteyttää luojansa oleellisen asian sanottavaksi.
Se on myös helvetin hyvä suojakuori reaalimaailmaa ajatellen, sillä itse kutakin saattaisi vitutella kassajonossa, kun takakireät vittupäät osoittaisivat sormella, että tuolla se hihhuli menee ja ostaa salamimakkaraa.
Avatarin käyttö on siis tietyllä tapaa hyvin perusteltua. Silti en lähtisi palstoilla liiaksi kiintymään nickkiin sinäänsä, tai tiettyyn henkilöön sen takana, vaan tässä (mielestäni) tärkeässä asiassa itse asian sisältöön.
Toki on hersyvän mukavaa vittuilla samoille ihmisille heidän mielipiteittensä takana, kuten esim Agwe:lle aina tilaisuuden tullen, ei siksi että tuntisin henkilönä jotain antipatiaa hänen persoonaansa kohtaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että minusta on hauskaa nähdä sivistyneen ihmisen vastareaktio henkilökohtaiseen nälvimiseen :-)
Mutta ; summa summarum ; mielestäni täällä palstalla on tarkoitus keskustella asioista jotka yhteisesti palstan lukijoita kiinnostavat - enkä lue savolaisia tähän kategoriaan.
Ja Pohjalaiselle vaan tiedoksi, että Kokkolan Kodinturvajoukot ovat edelleen tarkkailun alaisena, toivoo SuPon pojat (toim. huom.)
Väistö, pisto, ja ravistus.
Hyviä turrutuskeinoja ei ole kuin aika ja hyvien ystävien lämmin kainalo tai olkapää. Toivon sinulle voimia ja jaksamista.