[Tämä pätkä on pitemmästä tarinasta. Lukekaa jos huvittaa. Älkää välittäkö kirjotusvirheistä (:]
Kello soi.
Mäjäytyn sen hiljaiseksi ja nousin haukotellen ja löntystin kokovartalopeilin eteen. Peilistä minua katsoi noin 178-senttinen nuori nainen, jolla oli vaalean ruskeat pitkät hiukset ja harmaat silmät. Sillä hetkellä olin kuin nukkuneen rukous; hiukseni olivat sekaisin, silmät turvoksissa ja kasvoihin oli jäänyt tyynyn painaumat. Ylläni minulla oli musta toppi ja löysät harmaat housut, joita käytin yöpukunani.
Huokaisn ja menin suihkuun ennenkuin lähtisin töihin. Olin töissä hotellissa. Ei kovin kehuttavaa, mutta minä pidin työstäni. Siellä tapasi uusia ihmisiä, työ oli monipuolista ja työkaverit olivat mukavia.
Kietouduin lämpimään kylpytakkiini, jonka olin saanut äidiltäni peri vuotta sitten ja lähdin keittiöön keittämään teetä. Pöydän ja teekupin ääreen istuuduttuani katseeni osui käyttämättömään huoneeseen. Olin monesti harkinnut vuokraavani huoneen, mutten koskaan ollut päässyt ajatusta pidemmälle.
Yhtäkkiä tunsin oudon väristyksen. Aivan kun en olisi yksin. Miten se oli mahdollista? Asuin yksin ja minulla oli talon kaikki avaimet. Puristin käteni teekupin ympärille ja yritin olla ajattelematta kihelmöintiä niskassani. En kestänyt ajatusta, että pelkäsin omassa kodissani. Nousin ylös ja kävelin ulos keittiöstä olohuoneeseen.
Ei ketään.
Olohuoneesta menin makuuhuoneeseen.
Ei ketään.
Kuulin jonkun avaavan liukuoven eteisessä.
Liukuovi oli eteiseen ja kylpyhuoneeseen ja toiseen makuuhuoneeseen johtavan lyhyen käytävän välissä.
Yritin rauhoituua ja lähdin hitaasti ääntä kohti, tietäen koko ajan tekeväni typerästi. Tartuin ohimennen kynttilänjalkaan ja kohotin sen lyömävalmiuteen. Astuin eteiseen.
Ei ketään.
Laskin hämmentyneenä kynttilänjalan. Olin varmasti kuullut jotain. Silloin tunsin jonkun hengittävän niskaani. Ennen kuin ehdin kääntyä joku tarttui käsiini ja painoi ne selkääni vasten. Yritin pyristellä irti, mutta tunkeilija piti lujasti kiinni ja vääsi kynttilänjalan kädestäni. Näin toisen tunkeilijan tulevan ovesta sisään. Olin liian peloissani ihmetelläkseni miehen omituista asukokonaisuutta. Hänellä oli pitkä musta viitta, jonka hupu peitti kasvot.
- Tapa hänet,! Minua pitelevä tunkeilija tokaisi karheasti.. Edessäni seisova mies veti painavannäköisen miekan huotrastaan. Sain toimintakykyni takaisin ja potkaisin miestä rystysille niin kovaa ja tarkasti, että miekka kirposi hänen kädestään. Kiinniottajani höllensi ällistyksestä otettaan sekunnin murto-osaksi. Se riitti minulle. Riuhtaisin itseni vapaaksi ja ryntäsin toisen miehen ohi ulos kirpeään syysilmaan.
Juoksin pellon poikki läheiseen metsään katsomatta seurasivatko miehet minua. Lopulta pysähdyin henkeäni haukkoen puuta vasten. Hitaasti rauhotuin ja totuus iski minua kasvoihin. Mitä nyt teen? Odottavatko miehet minua kotona? Voinko ollenkaan mennä kotiin? En voinut soittaa poliisille, koska ei ollut puhelinta. Mitä minä nyt teen?!
Tunsin kyynelien kohoavan silmiini. Seisoin ypöyksin kylmässä talveen valmistautuvassa metsässä ylläni vain kylpytakki ja vihreät aamutossut.
- Voi, apua, apua. Miksi ne tahtovat tappaa minut? kuiskasin kyynelten valuessa poskilleni.
- Eivät ne sinua tahdo tappaa.
Hätkähdin ja pyörähdin ympäri. Pienellä kummulla suuren puun alla seisoi pitkään vihreään mekkoon pukeutunut nainen.
- Ne etsivät minua. Olemme vähän samannaköiset. Ne varmaakin sekoittivat meidät, nainen jatkoi kävellessään luokseni.
Nyt näin naisen kunnolla. Hänellä oli samanlaiset pitkät vaaleanruskeat hiukset, kuin minulla, tosin ne olivat pidemmät ja kirkkaan siniset silmät. Hänen korvissaan, poskipäissään ja silmäluomissa oli hopeisia hileitä, mutta jostakin syystä uskoin, ettei niitä oltu meikattu hänen kasvoilleen. Vihreän mekon suuri kaula-aukko ja helma oli koristeltu hopealla. Hihat olivat läpinäkyvää kangasta, joka näytti uodon kevyeltä. Hänen harteillaan oli vihreä viitta.
- K-kuka olet? kysyin varovasti. Nainen näytti ystävälliseltä, mutta silti minulla oli levoton olo.
- Nimeni on Tory. Ketä minulla on ilo puhutella? nainen sanoi hymyillen ja ojensi kätensä.
- Olen Elena, sanoin ja kättelin naista. Kylmä viima tunkeutui takkini läpi ja minua alkoi paleltaa.
- Voinko mennä kotiin nyt? kysyin.
Tory katsoi minuun surullisesti.
- Se ei taida käydä päinsä, hän sanoi vaimeasti.
- Miksei?
- Katso ympärillesi, Tory sanoi.
Katsoin ympärilleni.
- Voi ei!
Puut ympärillani eivät olleet kotipuolen havupuita, vaan isoja lehtipuita. Kivet ja pensaat olivat outoja ja eripaikoilla, kuin aikaisemmin.
Tory oli oikeassa. En ollut enää kotona.
Kello soi.
Mäjäytyn sen hiljaiseksi ja nousin haukotellen ja löntystin kokovartalopeilin eteen. Peilistä minua katsoi noin 178-senttinen nuori nainen, jolla oli vaalean ruskeat pitkät hiukset ja harmaat silmät. Sillä hetkellä olin kuin nukkuneen rukous; hiukseni olivat sekaisin, silmät turvoksissa ja kasvoihin oli jäänyt tyynyn painaumat. Ylläni minulla oli musta toppi ja löysät harmaat housut, joita käytin yöpukunani.
Huokaisn ja menin suihkuun ennenkuin lähtisin töihin. Olin töissä hotellissa. Ei kovin kehuttavaa, mutta minä pidin työstäni. Siellä tapasi uusia ihmisiä, työ oli monipuolista ja työkaverit olivat mukavia.
Kietouduin lämpimään kylpytakkiini, jonka olin saanut äidiltäni peri vuotta sitten ja lähdin keittiöön keittämään teetä. Pöydän ja teekupin ääreen istuuduttuani katseeni osui käyttämättömään huoneeseen. Olin monesti harkinnut vuokraavani huoneen, mutten koskaan ollut päässyt ajatusta pidemmälle.
Yhtäkkiä tunsin oudon väristyksen. Aivan kun en olisi yksin. Miten se oli mahdollista? Asuin yksin ja minulla oli talon kaikki avaimet. Puristin käteni teekupin ympärille ja yritin olla ajattelematta kihelmöintiä niskassani. En kestänyt ajatusta, että pelkäsin omassa kodissani. Nousin ylös ja kävelin ulos keittiöstä olohuoneeseen.
Ei ketään.
Olohuoneesta menin makuuhuoneeseen.
Ei ketään.
Kuulin jonkun avaavan liukuoven eteisessä.
Liukuovi oli eteiseen ja kylpyhuoneeseen ja toiseen makuuhuoneeseen johtavan lyhyen käytävän välissä.
Yritin rauhoituua ja lähdin hitaasti ääntä kohti, tietäen koko ajan tekeväni typerästi. Tartuin ohimennen kynttilänjalkaan ja kohotin sen lyömävalmiuteen. Astuin eteiseen.
Ei ketään.
Laskin hämmentyneenä kynttilänjalan. Olin varmasti kuullut jotain. Silloin tunsin jonkun hengittävän niskaani. Ennen kuin ehdin kääntyä joku tarttui käsiini ja painoi ne selkääni vasten. Yritin pyristellä irti, mutta tunkeilija piti lujasti kiinni ja vääsi kynttilänjalan kädestäni. Näin toisen tunkeilijan tulevan ovesta sisään. Olin liian peloissani ihmetelläkseni miehen omituista asukokonaisuutta. Hänellä oli pitkä musta viitta, jonka hupu peitti kasvot.
- Tapa hänet,! Minua pitelevä tunkeilija tokaisi karheasti.. Edessäni seisova mies veti painavannäköisen miekan huotrastaan. Sain toimintakykyni takaisin ja potkaisin miestä rystysille niin kovaa ja tarkasti, että miekka kirposi hänen kädestään. Kiinniottajani höllensi ällistyksestä otettaan sekunnin murto-osaksi. Se riitti minulle. Riuhtaisin itseni vapaaksi ja ryntäsin toisen miehen ohi ulos kirpeään syysilmaan.
Juoksin pellon poikki läheiseen metsään katsomatta seurasivatko miehet minua. Lopulta pysähdyin henkeäni haukkoen puuta vasten. Hitaasti rauhotuin ja totuus iski minua kasvoihin. Mitä nyt teen? Odottavatko miehet minua kotona? Voinko ollenkaan mennä kotiin? En voinut soittaa poliisille, koska ei ollut puhelinta. Mitä minä nyt teen?!
Tunsin kyynelien kohoavan silmiini. Seisoin ypöyksin kylmässä talveen valmistautuvassa metsässä ylläni vain kylpytakki ja vihreät aamutossut.
- Voi, apua, apua. Miksi ne tahtovat tappaa minut? kuiskasin kyynelten valuessa poskilleni.
- Eivät ne sinua tahdo tappaa.
Hätkähdin ja pyörähdin ympäri. Pienellä kummulla suuren puun alla seisoi pitkään vihreään mekkoon pukeutunut nainen.
- Ne etsivät minua. Olemme vähän samannaköiset. Ne varmaakin sekoittivat meidät, nainen jatkoi kävellessään luokseni.
Nyt näin naisen kunnolla. Hänellä oli samanlaiset pitkät vaaleanruskeat hiukset, kuin minulla, tosin ne olivat pidemmät ja kirkkaan siniset silmät. Hänen korvissaan, poskipäissään ja silmäluomissa oli hopeisia hileitä, mutta jostakin syystä uskoin, ettei niitä oltu meikattu hänen kasvoilleen. Vihreän mekon suuri kaula-aukko ja helma oli koristeltu hopealla. Hihat olivat läpinäkyvää kangasta, joka näytti uodon kevyeltä. Hänen harteillaan oli vihreä viitta.
- K-kuka olet? kysyin varovasti. Nainen näytti ystävälliseltä, mutta silti minulla oli levoton olo.
- Nimeni on Tory. Ketä minulla on ilo puhutella? nainen sanoi hymyillen ja ojensi kätensä.
- Olen Elena, sanoin ja kättelin naista. Kylmä viima tunkeutui takkini läpi ja minua alkoi paleltaa.
- Voinko mennä kotiin nyt? kysyin.
Tory katsoi minuun surullisesti.
- Se ei taida käydä päinsä, hän sanoi vaimeasti.
- Miksei?
- Katso ympärillesi, Tory sanoi.
Katsoin ympärilleni.
- Voi ei!
Puut ympärillani eivät olleet kotipuolen havupuita, vaan isoja lehtipuita. Kivet ja pensaat olivat outoja ja eripaikoilla, kuin aikaisemmin.
Tory oli oikeassa. En ollut enää kotona.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli tosiaan hieman tusinatavaraa ja kirjoitusvirheitäkin löytyi, mutta ihan kiva pätkä. Vaihe, jossa tyypit koettivat likvitoida naisen olisi saanut olla pidempikin, että olisi jännitys ehtinyt kohota hiukka enemmän. =)
hei staw, jos joskus satut lukemaan tätä! Mun mielestä toi oli loistava pätkä, okei ei ehk täydellinen, mut mä ainaki pääsin tunnelmaan. Ja haluun jatkoo!!!!!!!!!