Mistä aloittaisi...
Kohta tulee taas kylmä ja pimeä talvi, ja saa joka aamu tuntea sen tunteen kun seisoskelee yksin bussipysäkillä, kylmässä ja pimeässä. Koulussa näet taas "kavereita", mutta itse kutsuisin heitä paremminkin vain tutuiksi, eihän minulla ole monenkaan kanssa mitään yhteistä. Ei minua siis varsinaisesti syrjitä tai mitään, mutta saa mullekin joskus puhua. En voi sanoa että mulla on kavereita, jos niitä ei edes seurani kiinnosta, ei ne sillon kavereita ole. Eikä ketään kiinnosta, olen vain "yks tyyppi". Koulupäivän jälkeen taas bussilla yksin kotiin, joka myöskin osaltaan on stressaava tekijä, yksin koneelle lukemaan yksin keskustelupalstoja yksinyksinyksin. Sen jälkeen tuijottelemaan itseänsä peilistä, kunnes tajuaa ettei se peilikuva tänäkään iltana siitä muuttunut, sama ruma naama siellä vieläkin on. Sen jälkeen vielä kerran katsastamaan keskustelupalstat, kunnes ei jaksa enää edes ihastustaan ajatella.
Mikä voi olla syy sille että ei ole yhtäkään kunnollista kaveria onnistunut hankkimaan. Mikä on syy ettei kukaan voi päin vilkaistakaan tai puhua mitään? Mikä karkottaa muut luotani? En mä muille pahaa tahdo...
en vaan ole tarpeeksi mukava ja rento tyyppi, näin varmaankin.
Mutta mitä minä sitten olen? Ruma ainakin. Harrastuksia ikinä ollutkaan, josta olen syyttänyt vanhempiani aina mielessäni. Toisilla on aina ollut omat juttunsa, mutta mun elämä on ollut koti-koulu-koti'a aina (nykyään koti=tietokone). Onko mulla täällä yhtään mitään? Jos ylitä naamarajaa ja ole yltiömukava, niin mitä mulla tässä maailmassa on? Miksikä elämäksi tätä oikein voisi kutsua..
Vastaan itse: Toivo. Toivo siitä että mäkin löydän joskus ihmisen josta tykkäisin ja joka tykkäisi minusta.
Ennen en edes stressannut tämmöistä, "kaikki ajallaan". Mutta jos ei edes kavereita ole, niin...
Kohta tulee taas kylmä ja pimeä talvi, ja saa joka aamu tuntea sen tunteen kun seisoskelee yksin bussipysäkillä, kylmässä ja pimeässä. Koulussa näet taas "kavereita", mutta itse kutsuisin heitä paremminkin vain tutuiksi, eihän minulla ole monenkaan kanssa mitään yhteistä. Ei minua siis varsinaisesti syrjitä tai mitään, mutta saa mullekin joskus puhua. En voi sanoa että mulla on kavereita, jos niitä ei edes seurani kiinnosta, ei ne sillon kavereita ole. Eikä ketään kiinnosta, olen vain "yks tyyppi". Koulupäivän jälkeen taas bussilla yksin kotiin, joka myöskin osaltaan on stressaava tekijä, yksin koneelle lukemaan yksin keskustelupalstoja yksinyksinyksin. Sen jälkeen tuijottelemaan itseänsä peilistä, kunnes tajuaa ettei se peilikuva tänäkään iltana siitä muuttunut, sama ruma naama siellä vieläkin on. Sen jälkeen vielä kerran katsastamaan keskustelupalstat, kunnes ei jaksa enää edes ihastustaan ajatella.
Mikä voi olla syy sille että ei ole yhtäkään kunnollista kaveria onnistunut hankkimaan. Mikä on syy ettei kukaan voi päin vilkaistakaan tai puhua mitään? Mikä karkottaa muut luotani? En mä muille pahaa tahdo...
en vaan ole tarpeeksi mukava ja rento tyyppi, näin varmaankin.
Mutta mitä minä sitten olen? Ruma ainakin. Harrastuksia ikinä ollutkaan, josta olen syyttänyt vanhempiani aina mielessäni. Toisilla on aina ollut omat juttunsa, mutta mun elämä on ollut koti-koulu-koti'a aina (nykyään koti=tietokone). Onko mulla täällä yhtään mitään? Jos ylitä naamarajaa ja ole yltiömukava, niin mitä mulla tässä maailmassa on? Miksikä elämäksi tätä oikein voisi kutsua..
Vastaan itse: Toivo. Toivo siitä että mäkin löydän joskus ihmisen josta tykkäisin ja joka tykkäisi minusta.
Ennen en edes stressannut tämmöistä, "kaikki ajallaan". Mutta jos ei edes kavereita ole, niin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minkä ikänen oot ja tyttö vai poika? Meinaan vaan oon ihan samassa jamassa, mun elämä on ihan samanlaista ja se vois helpottaa asioita että sais jutella jonkun samanlaisen kanssa.. eli "Mese-osotteita" tai jnt?
ja kyl jutella vois, mut en viittis "julkista" meseäni jakaa...
Täysinhän tässä passivoituu kun ei ole tässä elämässä mitään välitettävää, tärkeää ja "omaa juttua". Jaksaisi edes lenkille lähteä purkamaan, mutta kun ei onnistu mennä ovesta pihalle. Kivempi jäädä kuuntelemaan koneelta Zen Cafén "Mies jonka ympäriltä tuolit viedään".
Ei ole kuin koulu"kaverit". Nekin on alkanu oleen omissa oloissaan ja mä vaan väkisin roikun mukana. Siis koulussa näin. Vapaa-ajalla sitten olenkin kotona, jossa sielläkään asiat ole kunnossa.
Lisäksi taisin saada selville että ihastukseni on ihastunut toiseen luokkalaiseeni.
Ei edes ketään kelle puhua, ei mitään... vain omat sekaiset ajatukset, joissa voi jahkailla loputtomiin elämäänsä.
Lukiossa aloin olla enemmän muiden kaa.
Mutta en koulukavereiden edelleenkään.
Yksi ratkaisevist tekijöist oli raamattuopiston järjestämät raamikse.
Kun vaan kerrann viikossa keskivookkosin tapas ihmisii ja sai kertoo tekemisistään vapaa-ajal niin älys ettei se muiden kaa hengaaminen vaikeet oo.
Siit porukast löyty kavereita ja sovittiin tapaamisii.
Uskaltaa kysyy.
Harrastus on hyvä juttu olla.
Helppo niihin on mennä vaikka mä vuosii sanoin muuta.
No nyt lukion aluks kyl heti alusta koulukavereiden kans olin ja kyl lähen aina kun ne pyytää johonki.
Mut nyt ne on alkanu jotenki "läheistymään" toisillensa, mä oon jääny vähän hiljaseks ja syrjään. Ja tytöthän on sit täysin asia erikseen, ne ei vilkasekkaa.
Ongelma on että ainoa harrastus mikä kiinnostaisi olisi urheiluharrastus. Mutta niihin ei tässä iässä mukaan pääse, kun on muita jäljessä niin paljon. Höntsäporukat taas on just sitä varten, mut mieluiten kavereiden kans sit pelailis sen sijasta.
Mutta kun kavereita ei ole.
Katso netistä paikkoja.
Niitä on.
Kuulostaa harvinaisen tutulta. Ei oikeen tuu muuta tehtyä ku koneella istuttua. Kyllä mulla koulussa on kavereita, joiden kanssa voi jutella ihan fiksujaki. Mut siinäpä se, koulussa, en mä näe ketään koulun ulkopuolella.
Enkä oikeestaan tiedä enää mitä tehä.