Lyhyt tarina perustuu löyhästi todellisuuteen siten että se ei juurikaan todellisuuteen perustu vaan heiveröiseen valheeseen, luovaan itkuun ja murheeseen jonka synonyymit ja seuraukset ovat painokelvottomia mutta draaman kaaren kannalta hyvinkin oleellisia.
Syytettynä nainen
Kolistelin eteisessä riisiä kengästä kun kuulin sisäisen ääneni suhahtavan sanan jota en tuntenut. Shiri seisoi oleskeluhuoneen ovella ja irroitti huntua. Kohta hän katsoisi minuun ja tutkisi sieluni sopukka sopukalta ja kääntäen kiven toisensa jälkeen ympäri. Näin miten tuhatjalkainen panssarikuori vilisti litteän laavakiven alta valoa karkuun.
Kieltämättä hän häikäisi. Ehkä se kuitenkin oli vain tuo vaate, tuo valkoisuus ja harsomaisuus, vartalonmukaisuus, joka sai ajattelemaan aurinkolaseja.Kesäyö lauloi ulkona hotellin pihalla puissa. Haistoin sen huumaavan uutteen: Hidastunut elämä, luki pullon kyljessä. Riisuin takin ja odotin katsetta.
Äitini hoitaa lasta alakerrassa, lepertelee yhtä naurettavasti kuin minulle ja sisarelleni aikoinaan. Shirin äidin näön on vienyt harmaakaihi, joten rouvat keskustelevat keskenään tavallista enemmän, sillä ystäviä on enää vaikea saada noilla vuosilla lisää, ja asiaa on niin paljon.
Miehet keskustelevat salissa. Vieraita on saatettu ulos pääovista takaisin elämäänsä, toisia opastettu oikeisiin huoneisiinsa. Asiat liittyvät lokeroihinsa, asettuvat paikoilleen. Näen punaisten valojen lipuvat pitkin pihatietä metsikköön ja katoavan. Kirkkaat valokiilat lävistävät puiden runkoja ja tunnen miten liturgia karisee olkapäiltäni kuin pois harjatut hiustenpätkät.
Vihreän sermin takaa nostetaan esiin kullanvärinen avaruusolento. Se on hyvin pieni, joten se ei ole ollut tarvinnut saapuakseen suuren suurta avaruusalusta, lasikantisen wokkipannun kokoinen laite oli riittänyt vallan hyvin. Hän lauloi leikkaussalissa ja hänen ääntään kehuttiin. Periaatteessa olemme kaikki yhtä vanhoja kuin hän. Elämä on sellaista - sukulaisuus.
Shiri puhuu imetyksestä. Avaruusolento imee hänen rintojaan ja oksentelee ylijäämämaitoa päälleni. En ole osannut kuvitella miltä tällaiset ongelmat tuntuvat tai tuoksuvat. Äitini hössöttää, ja minua toisinaan se hävettää. Näen selvästi että vaimollani on mitta täysi. Yritän harhauttaa äitiäni tekemään jotain muuta, jotain yleishyödyllistä. Äitejä on vaikea kusettaa. Isäni puhuu vain pojista. En ymmärrä mikä vika tytöissä on. Eihän tyttöä voi potkaista edes munille.
Shiri poistuu kylpyhuoneeseen. Kun hän pesee maalin pois näen hänen väsymyksensä. Hänen silmänsä eivät enää jaksa nauraa. Olen nähnyt sellaisia silmiä, mutta sellaisten ihmisten päässä jotka ovat olleet minä tahansa hetkenä valmiit tappamaan minut, tai kenen tahansa. Pikimustissa silmissä ei ollut sisällä ketään. Sielu oli haihtunut, ilme.
Kovin vähällä sielusta eroon pääsee: tekee muutaman elämänmuutoksen ja valvoo ja syö huonosti kuukauden. Kuulostaa aivan rajapartioinnilta Negevissä. Hän istahtaa romantico-sviitin vuoteelle ja hieroo niskaansa. Istuudun hänen vierelleen. Hän tuoksuu fantastiselta; seurustelumme alkuaikoina tapasin katsella näitä kasvoja läpi yön niin kuin nykyään katselen lastamme, vauvaa, tai kuten katselen tulta tai jokivettä, puroa, saamatta näkemästä tarpeeksi, täyttymättä, ja vain uida hänen tuoksunsa lumossa.
Hän kävelee nurmikolla aamiaisen jälkeen vielä nimetön lapsi vihreässä kantoliinassa vatsan päällä ja heiluttelee suurta kangashattua. Seison etäämmällä ja katselen hänen kauneuttaan, miten se loitonee ja loitonee, miten puut tiivistävät rivejään ja punaiset valot vilahtelevat pimeydessä sammuakseen. Metsä jää vaitonaisena paikoilleen, kääriytyy nousevaan usvaan ja lepää kuin vihreä hauta nummilla kaukana täältä.
Hotellissa sammutetaan valot tänään aikaisin. Ihmiset ovat väsyneitä ja janoisia, kompuroivat öisin vessoissa ja etsivät valokatkaisijoita kaadellen jalkalamppuja ja koriste-esineitä. Mutta hän nukkuu. Hän ei herää. He nukkuvat sisäkkäin ja minä kuljen soratiellä. On kaunis yö, suojaisa, täynänsä piiloja kaikelle yön valolta suojaavassa sylissä.
Syytettynä nainen
Kolistelin eteisessä riisiä kengästä kun kuulin sisäisen ääneni suhahtavan sanan jota en tuntenut. Shiri seisoi oleskeluhuoneen ovella ja irroitti huntua. Kohta hän katsoisi minuun ja tutkisi sieluni sopukka sopukalta ja kääntäen kiven toisensa jälkeen ympäri. Näin miten tuhatjalkainen panssarikuori vilisti litteän laavakiven alta valoa karkuun.
Kieltämättä hän häikäisi. Ehkä se kuitenkin oli vain tuo vaate, tuo valkoisuus ja harsomaisuus, vartalonmukaisuus, joka sai ajattelemaan aurinkolaseja.Kesäyö lauloi ulkona hotellin pihalla puissa. Haistoin sen huumaavan uutteen: Hidastunut elämä, luki pullon kyljessä. Riisuin takin ja odotin katsetta.
Äitini hoitaa lasta alakerrassa, lepertelee yhtä naurettavasti kuin minulle ja sisarelleni aikoinaan. Shirin äidin näön on vienyt harmaakaihi, joten rouvat keskustelevat keskenään tavallista enemmän, sillä ystäviä on enää vaikea saada noilla vuosilla lisää, ja asiaa on niin paljon.
Miehet keskustelevat salissa. Vieraita on saatettu ulos pääovista takaisin elämäänsä, toisia opastettu oikeisiin huoneisiinsa. Asiat liittyvät lokeroihinsa, asettuvat paikoilleen. Näen punaisten valojen lipuvat pitkin pihatietä metsikköön ja katoavan. Kirkkaat valokiilat lävistävät puiden runkoja ja tunnen miten liturgia karisee olkapäiltäni kuin pois harjatut hiustenpätkät.
Vihreän sermin takaa nostetaan esiin kullanvärinen avaruusolento. Se on hyvin pieni, joten se ei ole ollut tarvinnut saapuakseen suuren suurta avaruusalusta, lasikantisen wokkipannun kokoinen laite oli riittänyt vallan hyvin. Hän lauloi leikkaussalissa ja hänen ääntään kehuttiin. Periaatteessa olemme kaikki yhtä vanhoja kuin hän. Elämä on sellaista - sukulaisuus.
Shiri puhuu imetyksestä. Avaruusolento imee hänen rintojaan ja oksentelee ylijäämämaitoa päälleni. En ole osannut kuvitella miltä tällaiset ongelmat tuntuvat tai tuoksuvat. Äitini hössöttää, ja minua toisinaan se hävettää. Näen selvästi että vaimollani on mitta täysi. Yritän harhauttaa äitiäni tekemään jotain muuta, jotain yleishyödyllistä. Äitejä on vaikea kusettaa. Isäni puhuu vain pojista. En ymmärrä mikä vika tytöissä on. Eihän tyttöä voi potkaista edes munille.
Shiri poistuu kylpyhuoneeseen. Kun hän pesee maalin pois näen hänen väsymyksensä. Hänen silmänsä eivät enää jaksa nauraa. Olen nähnyt sellaisia silmiä, mutta sellaisten ihmisten päässä jotka ovat olleet minä tahansa hetkenä valmiit tappamaan minut, tai kenen tahansa. Pikimustissa silmissä ei ollut sisällä ketään. Sielu oli haihtunut, ilme.
Kovin vähällä sielusta eroon pääsee: tekee muutaman elämänmuutoksen ja valvoo ja syö huonosti kuukauden. Kuulostaa aivan rajapartioinnilta Negevissä. Hän istahtaa romantico-sviitin vuoteelle ja hieroo niskaansa. Istuudun hänen vierelleen. Hän tuoksuu fantastiselta; seurustelumme alkuaikoina tapasin katsella näitä kasvoja läpi yön niin kuin nykyään katselen lastamme, vauvaa, tai kuten katselen tulta tai jokivettä, puroa, saamatta näkemästä tarpeeksi, täyttymättä, ja vain uida hänen tuoksunsa lumossa.
Hän kävelee nurmikolla aamiaisen jälkeen vielä nimetön lapsi vihreässä kantoliinassa vatsan päällä ja heiluttelee suurta kangashattua. Seison etäämmällä ja katselen hänen kauneuttaan, miten se loitonee ja loitonee, miten puut tiivistävät rivejään ja punaiset valot vilahtelevat pimeydessä sammuakseen. Metsä jää vaitonaisena paikoilleen, kääriytyy nousevaan usvaan ja lepää kuin vihreä hauta nummilla kaukana täältä.
Hotellissa sammutetaan valot tänään aikaisin. Ihmiset ovat väsyneitä ja janoisia, kompuroivat öisin vessoissa ja etsivät valokatkaisijoita kaadellen jalkalamppuja ja koriste-esineitä. Mutta hän nukkuu. Hän ei herää. He nukkuvat sisäkkäin ja minä kuljen soratiellä. On kaunis yö, suojaisa, täynänsä piiloja kaikelle yön valolta suojaavassa sylissä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
nyt voi olla niin, että tarinassa, varsinkin sen alkuosassa, on allegorian kudelmia, tietoisena tai tiedostettuna ja toki enemmän kuin hieman ironisina kannanottoina... johonkin... myös kannanottoihin, selittämiseen, luokitteluun, jopa empatiaan; lisäksi ja enenevissä määrin loppua kohti tekstiin nivoutuu tekijän muistikuvia jotka näppäimistön läpi uusiin muotoihin suodattuenkin muistuttavat alkukohtaansa.
Toisaalta voi olla myös niin, että se on "vain" leikittelyä sanoilla, tarinointia.
Luulen että on kyse kummastakin.
Mutta en katso itselleni tarpeelliseksi määritellä asiaa, päästä siitä selvyyteen.
Tekijällä on mielenkiintoinen tyyli ja parhaimmillaan niin kuin tässä tekstissä se toimii... Hiljattain näytin erästä hänen vanhempaa tekstiään (He tuijottivat tyhjää häkkiä. Kalterit olivat niin paksusta raudasta...) hyvälle naisystävälleni ja hän piti kirjoitusta suorastaan loistavana.
Enemmän kuin pohtia tekijän tarkoituksia sekä tulkita tekstin vakaumuksellisia ulottuvuuksia katsoin aiheelliseksi viehättyä muutamista herkullisista lauseista, kuten
Avaruusolento imee hänen rintojaan ja oksentelee ylijäämämaitoa päälleni.
En ymmärrä mikä vika tytöissä on. Eihän tyttöä voi potkaista edes munille.
Hyvä Zakuskat. Vaikka olenkin perisuomalainen raavas mies, haluaisin halata sinua. Luulen pitäväni sinusta. * Halaus *
Viimekertaisen toteamuksesi jälkeen aloin ajatella, totta vieköön, koiran kuuluu tehdä muutakin kuin pomppia (ihmiset luulevat jo että sillä on kirppuja) joten opetin sitä kiipeämään.
Koira tosin ei vaatinut paljonkaan opettamista, se oli juonessa kiinni heti alkuunsa...
23.09.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1254006336556_1_large.jpg
Harjoituksia jatkettiin 24. 09.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1254006336556_2_large.jpg
Kiipeilyn ohessa tehtiin lentoharjoitus
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1254006920615_1_large.jpg
ja sitten kirpuista huolimatta oli pakko pomppia että saatiin kuiva oksa karsittua pihlajasta
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1254006336556_5_large.jpg
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1254006336556_3_large.jpg
Niin...
Tekstin alussa vilistettiin valoa karkuun. Lopussa on kaunis yö täynnä piiloja, valolta suojaava syli... Ah valoa on niin kovin monenlaista ja valo jonka tarkoitus on vain näyttää, paljastaa, kertoa karkeita tosiasioita ilman rakkauden hyväksyvää harsoa, on pimeyttä, etenkin koska luulee olevansa valoa vaikka ei ole. Joskus pimeä on enemmän valoa kuin ns. valo.
Tulin hetki sitten ystäväni polttareista...
Mieleenpainuvaa oli ABC:n wc:n yhden looshin tukkiminen hevosenpaskalla, kaupunkisota paintball-vehkeillä, illanvietto saunan sekä keskustelun kera. Nyt minä vain ajattelen että elämä on ja toivon ettei Zakuskat suhtautuisi viestiini kovin repivästi. Minulla on kuitenkin kohtalaisen herkkä sisin.
:-)
Vaaleanpunainen baarijakkara
Kuvittele allesi sunnuntainen Liisankatu Krunikan sydämessä, kuivien lehtien kahina maatuulessa. Olen kuin lenkki kultaisessa ketjussa lämpimien vaatteiden alla. Rattaat ovat kevyet työntää. Olen huomannut asvaltille tehdyn uria, joita pitkin sadevesi liruu tielle, kaivoihin, mereen maan alla. En tiennyt tällaisia olevan, ennen kuin rattaiden eturengas niihin ensimmäisen kerran putosi… putosi ja putosi. Sietämätöntä.
Minua kiinnosti sanoissasi kuvaamattoman valtavasti tuo mainitsemasi nainen joka piti tekstistäni ja kehui sitä loistavaksi. Kaikki haluavat loistaa. Ne jotka loistavat eivät tiedä loistavansa, kuten aurinko, tähdet ja osittainen kuu. Minusta tämä nainen loisti sinulle. Kirjoitukseni oli vain välikappale kahdenkeskisessä tilanteessa jossa olin mukana varjona.
Ensin hieman kimmastuin, koska pidän sanasta kimmastua, mutta sitten nanosekunnin verran, ajateltuani faktoja, ymmärsin kirjoittaneeni julkiselle foorumille jossa jokaisella käyttäjällä on oikeus kopioida ja käyttää kopioimaansa miten tahtoo. Tässä ei ole mitään epäselvää. Mutta tekstin emona katsoisin että minulla jonkinlainen oikeus saada ruudulleni kuvaus tapahtuneesta ettei minun tarvitsisi tehdä sitä itse, sillä se ei olisi todellisuutta vaan mieleni laiha fiktio.
En oikein osaa kuvailla miten uteliaaksi tulin, sillä haluan tietää kaiken, aivan kaiken alkaen tilanteesta, paikasta, vaatteista. Oliko teksti ruudulla vai printti, meili vai vapaa suullinen kertomus? Minkä väriset silmät hänellä oli? Miten hän seisoi/istui? Oliko hänellä kengät jalassa vai ei? Miten hän piti vasenta kättään kun hän luki?
Tässä on hassu alku… loppu on söndisskeidaa:
http://www.youtube.com/watch?v=S9YOtaKQyZw&feature=channel
Eikä raavaat miehet halaile, kaljalle ne lähtevät. Mä jään odottamaan sun selvitystä.
Keittiöremppani on muuten saavuttanut finaalivaiheen ja avajaiset on jo pidetty. Olen enemmän kuin tyytyväinen, mutta aina… aina joku hiertää ja on vinksallaan.
Valtavaa.
Kuule, asiaan liittyy yleiselle foorumille liian henkilökohtaisia piirteitä jotka tilanteen ymmärtämisen kannalta kuitenkin ovat olennaisia, niin että vastaukseni pakostakin jäisi vähintään torsoksi, mutta lupaan vastata sinulle, vastauksen muotoilu vain pitää suorittaa harkiten ja kunnioituksella toisen intimiteettiä kohtaan, joten kun noin tunnin kuluttua lähden kaupungille saattaa olla että palaan illaksi kotiin, ehkä sitten kykenen jatkamaan keskustelua mielihyvällä, kuten tähänkin asti, kirjoittaen vapaamuotoisesti ja liian harkitsematta mutta kuitenkin sopivasti tekstintuottamista kontrolloiden, siihen asti sinun pitää tyytyä vain laihaan fiktioon.
Kuvauksesi oli häkellyttävä. Mieleeni valahti aivan ensimmäisenä tunne itäslaavilaisuudesta, mutta kokonaisuutta sitten sekoitti jokin asia, jota en näin heti osaa mieltää. Pitänee lukea useamman kuin yhden kerran.
Ps. Ja jotenkin itsessäni syttyi sellainen, sanotaanko 'alemmuudentunne'! Näitten omien soopien kirjoitteluista!
Olen tainnut joskus ennenkin sanoa, että pidän tavastasi kirjoittaa. Tämäkin teksti oli loistavaa, tarkkaa havainnointia, kuvausta. Mutta, älä loukkaannu, koska loukkaaminen ei ole tarkoitus. Silti joku on loukkaantunut sanoistani ennen, vaikken tarkoittanut. Sinun lajisi on mielestäni novelli.
Kun ajattelen tekstejäsi, tulee mieleeni joku lukemani erinomainen novelli ja yleensä novellistiikka. Kummallisen outo kirjallisuuden laji nykyään, niin hieno kuin se onkin. Se vaatii omanlaisensa lahjakkuuden; samanaikaisesti kyvyn tarkkaan kuvaukseen ja taidon tiivistää.
Romaani on kuin höttöistä ranskanleipää tai leipää parhaimmillaan; novelli vaatii enemmän, runon tiivistämisen taidon ja romaanin parhaat puolet, kuvauksen tarkkuuden ja kertomuksen.
Mielestäni voisit täyttää yhden aukon kirjallisuudessa, uudessa novellissa.
Luehan vaikka vain uteliaisuuttasi jonkin hyvän novellistin kirja, esim. Toivo Pekkasen novellit. Ehkä huomaat jotain järkeä ajatuksessani.
Emmä kyllä punastu. Ihan oikeassa olet: runous ei ole mun laji. Mun laji on kävellä ympyrää ja nukutella vaikeahkoa kuusiviikkoista ja poimia varpailla tavaroita lattialta. Musta mä elän aika kivaa aikaa, tosin aika raastavaa, haastavaa ja uutta. Mutta näinhän se on aina.
Kiitti vaan vatsauksesta.