en tiedä miksi näin kävi
en osaa enää kirjoittaa tai ainakin se on vaikeaa
tuntuu kuin olisin sanahalvaantunut,
ja kun muistelen mistä tämä alkoi,
en saa mieleeni
sanojen kolarissako olen ollut
yhteen törmäävissä lauseissa
palaan ajassa taaksepäin,
sillä kun ei muista loppua on aloitettava alusta
kiinnostuin kirjoittamisesta, runoudesta
ollessani neljätoista tai viisitoista
äidinkielen tunnilla muistan kirjoittaneeni ensimmäiseni
sen pakollisen
muistiyhtymät palauttavat sen mieleeni vieläkin
"verta, kapinaa/viimeistä anarkiaa/päässäni narisee/olette psykopaatteja"
vitsiksi kirjoitettu tietenkin
kuitenkin tarinaa täytyi kertoa kuin salaisuutta
ensiksi piiloon kirjan sisäkansiin ja välilehtiin
ja sitten jokin aivan outo ainekirjoitus yhdeksännellä luokalla
jolloin olin innoissani morrisonista,
sekä esitelmä kalevalasta pakastuneessa vitilumisessa metsässä
jonne luokan vein
lukion ensimmäisellä tahdoin olla jotain
ja minulla oli käytössäni käytetty tietokone
täyttäessäni kuusitoista
kirjoitin sillä ensimmäiset sanat muistiin
wordpadilla muistaakseni
"kuin aivan helvetinmoinen pässilauma jahtaisi minua..." aloitin
koska asuin yksin omakotitalon yläkerrassa
minulla oli aivan tolkuttomasti aikaa kirjoittaa
ja runojen kirjoittamisesta tuli kuin jokin sanapeli
matematiikan kaavojen soveltaminen,
asia jossa olin ollut aina hyvä
lukioni kesti kolme vuotta
joista muistan pitäneeni kirkoittamisessa taukoa
vain kesän tai kaksi
noina vuosina ehdin kirjoittaa varmasti satoja sivuja
lukion jälkeisenä syksynä kirjoitin herkimmilläni
vapaalla sanalla ilman painoa tai rasitusta mistään
ainoastaan rakkauden ikävästä
"otan ensimmäisestä askeleesta
valokuvan sieluuni
se on ikuinen muisto varmemmin
kuin oma nimeni
hän pujottaa itsensä läpi äänen,
joka sateesta kuuluu
tukahduttaa minut lämpimään lumihaiveneen,
luoden ainutkertaisempaa kuin syntymä"
sitten parisuhde ja vuosia
kuopiossa
miksi pelkäsin kirjoittaa?
huonouttani vai eikö vain kiinnostanut,
en jaksa enää muistaa
ehkä pelotti
teknillinen opiskelu sekoitti pään fysiikalla
voin puolustautua itselleni jälkikäteen
kaksikymmentäkolmevuotiaana avasin vihdoin vanhan koneeni
luin kaikki tekstini ja löysin jotain unohdettua
uusi kirvoitus syntyi ja rupesin kirjoittamaan
nyt entistä proosallisemmin
jälkikäteen katsoen kuin uutisankkuri
katsoin sivusta maailmaa
kirjoittaminen on taito tai halu
jota pitäisi pitää yllä
kevään tullen tuolloin
rikoin itseni parisuhteeseen, sitten uuteen ja
kahdenkymmenenneljän vanhana löysin kirjoittamiseeni
hetkeksi pimeyden kautta valon -
"jotain unestani
siinä oletkin totta
kun pisara osuu
vedenpinta värähtää"
ja uuden kevään tullen avaimen -
"niin paljon samantekevää,
mutta kainalossani
olet toinen pala minuun
isompi osa maailmaan
palapelin
ei tarvitse olla vaikea
ollakseen suuri"
insinööriksi valmistumiseni oli henkilökohtainen syöksy
muutto lohjalle töiden perässä
sen jälkeinen vuosi armeijassa
ensin kajaanissa sitten haminassa
sekä lopulta taas töihin nummelaan
sitten helsinkiin
henkilökohtainen rakennusprojekti
samanaikaisesti lähellä kuopiota
kavereita, juhlimista
vastapainona kaksin verroin
yksinäisyyttä ja tyhjyyttä
ja vain harvoja sanoja ylös
vaikka mielessäni usein kaikuneet
sanoina sanomattomina
olen siis kadottanut jotain
ja nyt kirjoitan tämän tekstin
kohta kaksikymmentäseitsemän vuotiaana
omahyväisesti itselleni
vain ainoastaan koska haluan löytää
kirjoittamisen uudestaan
halun, kipinän, autuuden
en osaa enää kirjoittaa tai ainakin se on vaikeaa
tuntuu kuin olisin sanahalvaantunut,
ja kun muistelen mistä tämä alkoi,
en saa mieleeni
sanojen kolarissako olen ollut
yhteen törmäävissä lauseissa
palaan ajassa taaksepäin,
sillä kun ei muista loppua on aloitettava alusta
kiinnostuin kirjoittamisesta, runoudesta
ollessani neljätoista tai viisitoista
äidinkielen tunnilla muistan kirjoittaneeni ensimmäiseni
sen pakollisen
muistiyhtymät palauttavat sen mieleeni vieläkin
"verta, kapinaa/viimeistä anarkiaa/päässäni narisee/olette psykopaatteja"
vitsiksi kirjoitettu tietenkin
kuitenkin tarinaa täytyi kertoa kuin salaisuutta
ensiksi piiloon kirjan sisäkansiin ja välilehtiin
ja sitten jokin aivan outo ainekirjoitus yhdeksännellä luokalla
jolloin olin innoissani morrisonista,
sekä esitelmä kalevalasta pakastuneessa vitilumisessa metsässä
jonne luokan vein
lukion ensimmäisellä tahdoin olla jotain
ja minulla oli käytössäni käytetty tietokone
täyttäessäni kuusitoista
kirjoitin sillä ensimmäiset sanat muistiin
wordpadilla muistaakseni
"kuin aivan helvetinmoinen pässilauma jahtaisi minua..." aloitin
koska asuin yksin omakotitalon yläkerrassa
minulla oli aivan tolkuttomasti aikaa kirjoittaa
ja runojen kirjoittamisesta tuli kuin jokin sanapeli
matematiikan kaavojen soveltaminen,
asia jossa olin ollut aina hyvä
lukioni kesti kolme vuotta
joista muistan pitäneeni kirkoittamisessa taukoa
vain kesän tai kaksi
noina vuosina ehdin kirjoittaa varmasti satoja sivuja
lukion jälkeisenä syksynä kirjoitin herkimmilläni
vapaalla sanalla ilman painoa tai rasitusta mistään
ainoastaan rakkauden ikävästä
"otan ensimmäisestä askeleesta
valokuvan sieluuni
se on ikuinen muisto varmemmin
kuin oma nimeni
hän pujottaa itsensä läpi äänen,
joka sateesta kuuluu
tukahduttaa minut lämpimään lumihaiveneen,
luoden ainutkertaisempaa kuin syntymä"
sitten parisuhde ja vuosia
kuopiossa
miksi pelkäsin kirjoittaa?
huonouttani vai eikö vain kiinnostanut,
en jaksa enää muistaa
ehkä pelotti
teknillinen opiskelu sekoitti pään fysiikalla
voin puolustautua itselleni jälkikäteen
kaksikymmentäkolmevuotiaana avasin vihdoin vanhan koneeni
luin kaikki tekstini ja löysin jotain unohdettua
uusi kirvoitus syntyi ja rupesin kirjoittamaan
nyt entistä proosallisemmin
jälkikäteen katsoen kuin uutisankkuri
katsoin sivusta maailmaa
kirjoittaminen on taito tai halu
jota pitäisi pitää yllä
kevään tullen tuolloin
rikoin itseni parisuhteeseen, sitten uuteen ja
kahdenkymmenenneljän vanhana löysin kirjoittamiseeni
hetkeksi pimeyden kautta valon -
"jotain unestani
siinä oletkin totta
kun pisara osuu
vedenpinta värähtää"
ja uuden kevään tullen avaimen -
"niin paljon samantekevää,
mutta kainalossani
olet toinen pala minuun
isompi osa maailmaan
palapelin
ei tarvitse olla vaikea
ollakseen suuri"
insinööriksi valmistumiseni oli henkilökohtainen syöksy
muutto lohjalle töiden perässä
sen jälkeinen vuosi armeijassa
ensin kajaanissa sitten haminassa
sekä lopulta taas töihin nummelaan
sitten helsinkiin
henkilökohtainen rakennusprojekti
samanaikaisesti lähellä kuopiota
kavereita, juhlimista
vastapainona kaksin verroin
yksinäisyyttä ja tyhjyyttä
ja vain harvoja sanoja ylös
vaikka mielessäni usein kaikuneet
sanoina sanomattomina
olen siis kadottanut jotain
ja nyt kirjoitan tämän tekstin
kohta kaksikymmentäseitsemän vuotiaana
omahyväisesti itselleni
vain ainoastaan koska haluan löytää
kirjoittamisen uudestaan
halun, kipinän, autuuden
Vastaukset 2
Vanhimmat
henkilökohtainen tarina kirjoittamisen ongelmista. olen itsekkin joskus kamppaillut samojen ongelmien kanssa. nuo "katkelmat" olivat muuten kauniita.
on mielenkiintoinen, ja sehän on vasta pohja ja lähtökohta kirjoittamiselle. Aina ei ole sanoja, sillä on varmasti jokin merkistys tai ehkäpä merkitys hakee sanoja...