Chinatown
Hän oli tehnyt elämänsä aikana yhden ulkomaanmatkan puolivuotiaana Sveitsin Zürichistä Helsinki-Vantaan lentoasemalle täysin vieraan naisen kanssa. Hän painoi ovisummeria, tunki käsiään harmaan hupparin taskuihin tarkistaen nimeä taulussa. Askeettinen fasadi, sisäänjohtavat ovet lukossa. Hän painoi nappia uudestaan: taulu pysyi vaiti. Hän painoi kaikkia nappeja; taulu pysyi vaiti.
Paperi taskussa oli vettynyt, myttääntynyt palloksi nyrkissä. Parkkipaikalla näkyi muutama loppuunajettu auto, asvaltin takana tarhassa somalinainen kauhtanassaan, neljä lasta kiipeilytelineessä, mielikuvituksellisille mutkille väännetyt rautaputket kiilsivät kirkkaanpunaisina vihreää taustaa vasten. Lähiön kerrostalot nousivat korkeuksiin, mutta niin hiljaa, että niitä oli mahdoton kuulla.
Matkalle lähtiessään hän oli kääriytynyt meteliin, korvanappeihin, eikä välittänyt ottaa mitään osaa metrossa tai asemalla heiluviin pirikikkeleihin. Kaikki yhteydet olivat katkaistu, kaikesta tehty lujaa soivaa musiikkia. Ihmiset lakkasivat olemasta ihmisiä kun heiltä vietiin ääni. Hän kävi kiinalaisessa syömässä bambua ja sieniä, joi oluen ennen uppoamistaan maahan. Venäläiset juottivat, kiinalaiset syöttivät ja nepalilaiset olivat Budha. Maan alla kuljetaan.
Hän paineli oletuskoodin ja ovi aukesi kaukana kantakaupungista. Rappukäytävä haisi. Asukastaulun lasi oli rikki mutta kirjasimet paikoillaan: kymmeniä nimiä lukemattomissa kerroksissa. Hissi laskeutui alas. Ulos kolisteli siivooja moppeineen ja sankoineen ja vilkaisi seisoskelijaan, käveli tarvikkeineen ulos. Hississä huppari katseli kuvaansa ja sylkäisi likaiseen peiliin. Huminaa. Hissi oli eksoottisten mausteiden kuljetusvaunu teräsvaijereiden varassa. Jossain oli monimutkainen koneisto joka kiskoi tuntemattomia matkustajia ylös.
Hissi pysähtyi.
Kahdeksannessa kerroksessa seinän vierelle parkkeerattujen lastenvaunujen vierellä lattialla istui selkä seinää vasten pikkuinen somalipoika. Poika pelasi kännykällään Tetristä. Istuuduin hänen viereensä ja katselin miten kuutiokuvitelmat putoilivat omille paikoilleen. Iloitsimme yhdessä onnistumisista ja surimme pieleen mennyttä siirtoa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olin asunnossa jonne olin halunnut: heidän kaltaisillaan on aina toistensa avaimet. He ovat naisorganisaatio, jonka jäsenet huolehtivat toisistaan - ja tässä tapauksessa - naapuristaan, joka hän ei kuulunut heihin.
Seisoin vuosien ja taas vuosien jälkeen elämäni eteisessä. Olin lentokentällä nuoren naisen kanssa, kiikuin kantokopassa. Saatoin kuvitella etäisesti miten hankalaa kuusikuinen vauva oli saada koneeseen ilman huoltajiaan. Hipelöin hänen takkejaan ja tutkin hattuhyllyn valikoimaa. Hän oli nyt neljäkymmentä vuotta ja kaksi kuukautta ja kolme päivää vanha. Ilmassa haisi vanha suitsuke, se sekoittui johonkin tärpätin ja eukalyptuksen tapaiseen hajuun, ja tämä kaikki leijui asunnossa joka oli täynnä afrikkalaista veistostaidetta ja tauluja, woo doo –kamaa ja lasihelmiä, Tarot-kortteja ja sikin sokin heiteltyjä vaatteita.
Hänen keittiönsä oli kuin uhrialttari. Kammottavien puumaskien alta pilkotti verenpunainen seinä.
Tummasta puusta valmistettu kirjahylly oli täyteen ahdettu vieraskielisiä kirjoja, valokuvia, koristeita, maljakoita ja veistettyjä puufiguureja. En ole koskaan nähnyt niin paljon puu-, luu- ja lasihelmiä kuin asunnossa näin, niiitä oli ripusteltu kaikkialle. Seisoin kuin Sansibarin basaarissa ja ihmettelin suuria hoikkia rumpuja kirjahyllyn vierellä, ne olivat lähes femiinit, sulavalinjaiset ja kiiltävät; nahka oli soitosta kulunut. Tuntemattomat kädet olivat hakanneet pingotettua nahkaa jossain kaukana. Kalvot tuntuivat kumisevan yhä.
Ikkunalaudalla paraatipaikalla seisoi kehystetty valokuva jota ei oltu ympäröity tavaralla. Ja mikä herätti huomion: kuva oli kehystetty ja aseteltu lähes geometrisellä tarkkuudella asemaansa, muut valokuvat kipristelivät mikä missäkin kuin vauvan varpaat kosketettaessa. Kehystetyssä kuvassa oli luultavasti hän ja hänen isänsä taustanaan valkolakinen vuori jolla oli tasainen huippu. He istuivat maastoauton konepellillä ja nauroivat kameralle. Kumarruin valokuvan puoleen ja yritin saada irti jotain oleellista, jotain konkreettista, mutta kuva pysyi vain kuvana.
Sääreen pökkäsi musta kissa jolla oli palavimmat silmät jotka huppari oli koskaan elävällä olennolla nähnyt. Ne välähtivät kuin salama kiiltävän karvan suojassa, kun tämä kuin kysyen katsoi kuka kulkija oli ja mitä tämä hänen valtakunnassaan teki. Kissa asettui hetken tutustumisen jälkeen kerälle itämaiselta näyttävälle hapsutyynylle ja sulki silmänsä. Huoneistossa oli lämmintä, kotoisaa. Kaoottisuus pursusi silmille viidakkona, tapana elää täyttämällä tyhjentynyt tila vailla moraalia. Hän ei uskaltanut liikkua, sillä tuntui, että nainen oli jossain täällä läsnä, ehkä käsinkirjoitetuissa teksteissä, jotka olivat kirjoitetut kiemuraisella ja epäselvällä käsialalla. Yritin lukea tekstiä, mutta havaitsin sen mahdottomaksi. Kieli oli tuntematonta, kuin kirjoitettu väärinpäin, oikealta vasemmalle.
Tunkeilija vilkaisi jääkaappiin, sitten komeroihin. Keittiö ei ollut keittiö, sillä siellä ei ollut mitään syötävää. Mitä kissa söi ja missä tämän zakuskat olivat? Miten on mahdollista että jollain on keittiö mutta jääkaapissaan vain öljyvärituubeja ja erilaisia maalaamiseen tarkoitettuja lisäaineita: sikkatiiviä, pellavaöljyä ja vernissaa? Eikä mikään maailmassa selittänyt hupparille sitä miksi nämä aineet ja värit piti säilyttää kylmässä, sillä mikään hänen tietämänsä fakta kuvataiteen retoriikasta ei siihen neuvonut tai moiseen kummallisuuteen ohjannut. Tällainen ei ollut järkevää tai tarpeellista. Tällainen saattoi olla jopa haitallista. Naisen täytyi olla hullu… hullu, joka söi ulkona ja kantoi tähteet kissalleen Elmukelmussa, foliossa tai dogibägissä.
Ikkunaan oli teipattu paperi. Huppari ei olisi huomannut tätä jos sileä arkki ei olisi heilahtanut vedossa. Uskaltamatta koskea saati ottaa käteensä paperia, hän uteliaisuuttaan kaatoi tyhjän maljakon pöydälle. Huppu hahmotti ohueen paperiin merkityn viestin, ajatuksen. Kirjoitus oli selväkielistä ja ymmärrettävää kirjoitustavaltaan; yhä samat koukerot ja kaaret näyttäytyivät tekstissä, mutta nyt ne kulkivat oikein päin eivätkä vaatineet ajattelemista, vääntelyä ja kääntelyä tullakseen ymmärretyksi. Hän luki kuusirivisen tekstin ja koki itsessään syttyvän valon. Valo ei enää saapunut ikkunasta paperin lävitse huoneeseen, vaan säteili hänestä, lävistäen paperin syöksyessään ulos lävitse ikkunan, katon, lattian ja käsivarren paksuisen elementtiseinän.
”Ken valvoo,
kuka henkeä varpusen vahtii.
Kun nukun,
nukun unta nokassa linnun.
Laulua.
Kuulin lehdoissa laulua havisevin siivin.”
Kiva viteo loppuun:
http://www.youtube.com/watch?v=-4TkjgPXPfc&feature=related
Mä haluaisin vielä sanoa tähän loppuun, että Myslin idea on nerokas ja toteutustapa mainio. Olen aivan varma että hänen luomansa ihmiset tasan varmasti tallustelevat Telluksella ja mietiskelevät ja tunnistelevat omiaan sisimmässään.
Hän oli tehnyt elämänsä aikana yhden ulkomaanmatkan puolivuotiaana Sveitsin Zürichistä Helsinki-Vantaan lentoasemalle täysin vieraan naisen kanssa. Hän painoi ovisummeria, tunki käsiään harmaan hupparin taskuihin tarkistaen nimeä taulussa. Askeettinen fasadi, sisäänjohtavat ovet lukossa. Hän painoi nappia uudestaan: taulu pysyi vaiti. Hän painoi kaikkia nappeja; taulu pysyi vaiti.
Paperi taskussa oli vettynyt, myttääntynyt palloksi nyrkissä. Parkkipaikalla näkyi muutama loppuunajettu auto, asvaltin takana tarhassa somalinainen kauhtanassaan, neljä lasta kiipeilytelineessä, mielikuvituksellisille mutkille väännetyt rautaputket kiilsivät kirkkaanpunaisina vihreää taustaa vasten. Lähiön kerrostalot nousivat korkeuksiin, mutta niin hiljaa, että niitä oli mahdoton kuulla.
Matkalle lähtiessään hän oli kääriytynyt meteliin, korvanappeihin, eikä välittänyt ottaa mitään osaa metrossa tai asemalla heiluviin pirikikkeleihin. Kaikki yhteydet olivat katkaistu, kaikesta tehty lujaa soivaa musiikkia. Ihmiset lakkasivat olemasta ihmisiä kun heiltä vietiin ääni. Hän kävi kiinalaisessa syömässä bambua ja sieniä, joi oluen ennen uppoamistaan maahan. Venäläiset juottivat, kiinalaiset syöttivät ja nepalilaiset olivat Budha. Maan alla kuljetaan.
Hän paineli oletuskoodin ja ovi aukesi kaukana kantakaupungista. Rappukäytävä haisi. Asukastaulun lasi oli rikki mutta kirjasimet paikoillaan: kymmeniä nimiä lukemattomissa kerroksissa. Hissi laskeutui alas. Ulos kolisteli siivooja moppeineen ja sankoineen ja vilkaisi seisoskelijaan, käveli tarvikkeineen ulos. Hississä huppari katseli kuvaansa ja sylkäisi likaiseen peiliin. Huminaa. Hissi oli eksoottisten mausteiden kuljetusvaunu teräsvaijereiden varassa. Jossain oli monimutkainen koneisto joka kiskoi tuntemattomia matkustajia ylös.
Hissi pysähtyi.
Kahdeksannessa kerroksessa seinän vierelle parkkeerattujen lastenvaunujen vierellä lattialla istui selkä seinää vasten pikkuinen somalipoika. Poika pelasi kännykällään Tetristä. Istuuduin hänen viereensä ja katselin miten kuutiokuvitelmat putoilivat omille paikoilleen. Iloitsimme yhdessä onnistumisista ja surimme pieleen mennyttä siirtoa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olin asunnossa jonne olin halunnut: heidän kaltaisillaan on aina toistensa avaimet. He ovat naisorganisaatio, jonka jäsenet huolehtivat toisistaan - ja tässä tapauksessa - naapuristaan, joka hän ei kuulunut heihin.
Seisoin vuosien ja taas vuosien jälkeen elämäni eteisessä. Olin lentokentällä nuoren naisen kanssa, kiikuin kantokopassa. Saatoin kuvitella etäisesti miten hankalaa kuusikuinen vauva oli saada koneeseen ilman huoltajiaan. Hipelöin hänen takkejaan ja tutkin hattuhyllyn valikoimaa. Hän oli nyt neljäkymmentä vuotta ja kaksi kuukautta ja kolme päivää vanha. Ilmassa haisi vanha suitsuke, se sekoittui johonkin tärpätin ja eukalyptuksen tapaiseen hajuun, ja tämä kaikki leijui asunnossa joka oli täynnä afrikkalaista veistostaidetta ja tauluja, woo doo –kamaa ja lasihelmiä, Tarot-kortteja ja sikin sokin heiteltyjä vaatteita.
Hänen keittiönsä oli kuin uhrialttari. Kammottavien puumaskien alta pilkotti verenpunainen seinä.
Tummasta puusta valmistettu kirjahylly oli täyteen ahdettu vieraskielisiä kirjoja, valokuvia, koristeita, maljakoita ja veistettyjä puufiguureja. En ole koskaan nähnyt niin paljon puu-, luu- ja lasihelmiä kuin asunnossa näin, niiitä oli ripusteltu kaikkialle. Seisoin kuin Sansibarin basaarissa ja ihmettelin suuria hoikkia rumpuja kirjahyllyn vierellä, ne olivat lähes femiinit, sulavalinjaiset ja kiiltävät; nahka oli soitosta kulunut. Tuntemattomat kädet olivat hakanneet pingotettua nahkaa jossain kaukana. Kalvot tuntuivat kumisevan yhä.
Ikkunalaudalla paraatipaikalla seisoi kehystetty valokuva jota ei oltu ympäröity tavaralla. Ja mikä herätti huomion: kuva oli kehystetty ja aseteltu lähes geometrisellä tarkkuudella asemaansa, muut valokuvat kipristelivät mikä missäkin kuin vauvan varpaat kosketettaessa. Kehystetyssä kuvassa oli luultavasti hän ja hänen isänsä taustanaan valkolakinen vuori jolla oli tasainen huippu. He istuivat maastoauton konepellillä ja nauroivat kameralle. Kumarruin valokuvan puoleen ja yritin saada irti jotain oleellista, jotain konkreettista, mutta kuva pysyi vain kuvana.
Sääreen pökkäsi musta kissa jolla oli palavimmat silmät jotka huppari oli koskaan elävällä olennolla nähnyt. Ne välähtivät kuin salama kiiltävän karvan suojassa, kun tämä kuin kysyen katsoi kuka kulkija oli ja mitä tämä hänen valtakunnassaan teki. Kissa asettui hetken tutustumisen jälkeen kerälle itämaiselta näyttävälle hapsutyynylle ja sulki silmänsä. Huoneistossa oli lämmintä, kotoisaa. Kaoottisuus pursusi silmille viidakkona, tapana elää täyttämällä tyhjentynyt tila vailla moraalia. Hän ei uskaltanut liikkua, sillä tuntui, että nainen oli jossain täällä läsnä, ehkä käsinkirjoitetuissa teksteissä, jotka olivat kirjoitetut kiemuraisella ja epäselvällä käsialalla. Yritin lukea tekstiä, mutta havaitsin sen mahdottomaksi. Kieli oli tuntematonta, kuin kirjoitettu väärinpäin, oikealta vasemmalle.
Tunkeilija vilkaisi jääkaappiin, sitten komeroihin. Keittiö ei ollut keittiö, sillä siellä ei ollut mitään syötävää. Mitä kissa söi ja missä tämän zakuskat olivat? Miten on mahdollista että jollain on keittiö mutta jääkaapissaan vain öljyvärituubeja ja erilaisia maalaamiseen tarkoitettuja lisäaineita: sikkatiiviä, pellavaöljyä ja vernissaa? Eikä mikään maailmassa selittänyt hupparille sitä miksi nämä aineet ja värit piti säilyttää kylmässä, sillä mikään hänen tietämänsä fakta kuvataiteen retoriikasta ei siihen neuvonut tai moiseen kummallisuuteen ohjannut. Tällainen ei ollut järkevää tai tarpeellista. Tällainen saattoi olla jopa haitallista. Naisen täytyi olla hullu… hullu, joka söi ulkona ja kantoi tähteet kissalleen Elmukelmussa, foliossa tai dogibägissä.
Ikkunaan oli teipattu paperi. Huppari ei olisi huomannut tätä jos sileä arkki ei olisi heilahtanut vedossa. Uskaltamatta koskea saati ottaa käteensä paperia, hän uteliaisuuttaan kaatoi tyhjän maljakon pöydälle. Huppu hahmotti ohueen paperiin merkityn viestin, ajatuksen. Kirjoitus oli selväkielistä ja ymmärrettävää kirjoitustavaltaan; yhä samat koukerot ja kaaret näyttäytyivät tekstissä, mutta nyt ne kulkivat oikein päin eivätkä vaatineet ajattelemista, vääntelyä ja kääntelyä tullakseen ymmärretyksi. Hän luki kuusirivisen tekstin ja koki itsessään syttyvän valon. Valo ei enää saapunut ikkunasta paperin lävitse huoneeseen, vaan säteili hänestä, lävistäen paperin syöksyessään ulos lävitse ikkunan, katon, lattian ja käsivarren paksuisen elementtiseinän.
”Ken valvoo,
kuka henkeä varpusen vahtii.
Kun nukun,
nukun unta nokassa linnun.
Laulua.
Kuulin lehdoissa laulua havisevin siivin.”
Kiva viteo loppuun:
http://www.youtube.com/watch?v=-4TkjgPXPfc&feature=related
Mä haluaisin vielä sanoa tähän loppuun, että Myslin idea on nerokas ja toteutustapa mainio. Olen aivan varma että hänen luomansa ihmiset tasan varmasti tallustelevat Telluksella ja mietiskelevät ja tunnistelevat omiaan sisimmässään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
on sulla huvit
asukki tuli yllättäen kotiin ja sai tunkeutujan rysän päältä kiinni. Asukas huumasi hämärän hupparityypin ja piti tätä vankinaan loppuelämänsä. Miltäs kuulostaa?
Tai, hän veti taskustaan esiin aseen ja ampui tunkeutujaa jalkaan ja soitti poliisit paikalle. Myöhemmin kävi ilmi tirkistelijän kaikki likaiset, oudot ja nolot tempaukset.
kyllä tääkin tarina taas
ON !
Oletpa laittanut pitkän tarinan
mutta haloo.....tämä on runopalsta.