Ajatteletko koskaan miltä nyt oikeasti tuntuu.
Vaikenemme usein kipeistä tunteista. Läheisten kuolema, avioerot ja erot yleensä.
Kaikki menetykset ihmisen elämässä jättävät jäljen muistiin kuin kartan.
Jatkamme vielä lapsiimmekin ajatusta, tästä ei puhuta.
Voi olla niin että asiat nousevat pintaan vasta vuosikymmenten takaa.
Oireiluako ihminen haluaa suurimmaksi osaksi elämäänsä?
Vaikenemme usein kipeistä tunteista. Läheisten kuolema, avioerot ja erot yleensä.
Kaikki menetykset ihmisen elämässä jättävät jäljen muistiin kuin kartan.
Jatkamme vielä lapsiimmekin ajatusta, tästä ei puhuta.
Voi olla niin että asiat nousevat pintaan vasta vuosikymmenten takaa.
Oireiluako ihminen haluaa suurimmaksi osaksi elämäänsä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joopa, uskomattoman tiukassa on tuo takaperoinen ajatus, että likapyykki pestään kotona. Pohdittavaa tosiaan riittää, kuten otit asian viisaasti esille.
Minä henkilökohtaisesti en tosiaan tiedä, olenko minä sairastunut isän julmasta kohtelusta. Toki tätä sairautta on esiintynyt ennen minuakin mummulla, äidillä, mulla ja tyttärellä. Äitini, minut ja tytär on tutkittu samassa erikoissairaalassa, ja geneettisesti yhteneviä viitteitä on, joten perinnöllisyysalttius on ollut tavallista korkeampi. Mutta minä tästä ketjusta vaikeimmin sairastuneena (voi olla että osuutta isän julmuudella on juuri tähän taudin voimakkuusasteeseen). Vaikka tuo elämänikuinen kiduttava fyysinen sairaus on iskenytkin jo neljään perättäiseen sukupolveen, sitä kauemmas ei ole tietoa, vaikka olisi mummun äitikin jo sitä sairastanut. Syöpäkin tappoi mummuni, äitini, minä olen selvinnyt syövän kanssa vielä hengissä, syövän toistaiseksi voittaneena.
Paljon ajatuksia herää, mutta toisaalta en ole oikeastaan laskenut sen varaan, että tuolla isän julmuudella olisi se suurin merkitys. Oli tai ei, en ole sitä ajatellut sen ihmeemmin. Perinnöllistä herkkyyttä enemmänkin.
Useinkin etsitään syyllistä erilaisiin henkisiin ihottumiin , Lieneekö sekään ihan järkevää asioiden
oikeaan asemaan järjestelyssä . Useinkin haluamme että on joku mitä syytetään ja sitten voimme
hyvin .
Olet nyt taitanut ymmärtää väärin koko asian.
Eiköhän se niin mene että kun tiedostaa mistä asia johtuu asia selkenee itselle.
Syy yhteys on löydetty niin mielikin rauhoittuu.
Vai otatko vastaan diagnoosin kuin diagnoosin.
No ainahan niitäkin henkisesti vinksahtaneita on, jolla ei sitten taas todellisuuden kanssa ole mitään tekoa.
"henkisesti vinksahtanu" ei paljoa stressaa.
Stressihormoonit jo kauan korkepitoisena kehossa aiheuttaa ihmiselle fyysistä sairautta.
Todettu ja tutkittu juttu.
Mietiskelin miten tulevat pärjäämään nämä lapset jotka oliva todistamassa isänsä murhaa.
Ei varmaan traumoitta selviä.
Mielestäni lapsille pitäis saada mahdollisimman nopeasti terapiaa että pystyisivät käsittelemään asian.
Suomessa ei paljoa puhuta tamanlaatuisista uhreista.
Syyttömiä nämä lapset ovat.
parhaat mahdolliset auttajat ja terapeutit, ilman, että heidän asioitaan näillä palstoilla räävitään. :((((((((
Täälläkö koko universumin viisaus ja taito asuu?
Kattia kanssa.
Antakaa heille rauha
.
Ihminen kun sairastuu fyysisesti on edeltänyt usein aika jolloin on ollut henkisesti tiukoilla.
Ainakin pitkistyneessä stressissä.
Elimistön oma puolustus mekanismi on heikoilla.
Tärkeintä on puhuminen ja keskusteleminen. Avun hakeminen.
Meillä on vielä käsitys vallalla että jos ihminen käy esi. terapiassa leimaantuu. Onneksi nuoret ymmärtävät asia toisin.
Pidetään huoli toisistamme tässä kovassa aikakaudessa.
No ei varmaan kukaan niin ole ymmärtänyt.
Asian tärkeyttä tässä perään kuulutin.
Eipä ollut näitten traagisten koulusurmien jälkeenkään terapeuttista apua tarpeeksi tarjolla.
Puheet ja lupaukset olivat juhlallisia.
Menin tuttuun seskikalja baariin vedin lärvit ja puhuin kaikki itsestäni ulos, vaikka kukaan ei halunnut kuunnella. Tein tätä ainakin 6-7 kertaa ja huomasin ettei piippua enään tarvita, ei ole oireita ollut sen jälkeen . Tempustani on n 20-22w
Tämä ei tietenkään sovi kaikille.
on hyvä nimitys näille puhumattomille suruille, jotka elävät omaa elämäänsä ihmisessä.
Äitini tai isäni eivät kieltäneet puhumasta pahoista asioista, mutta kun olin 9-henkisen sisarussarjan
toiseksi nuorin, ja isä sekä varsinkin äiti sodan aikaan hiljenivät siitä iloisesta itsestään aivan erilaisiksi, koska molemmat komeat parikymppiset pojat olivat joutuneet sotaan, ja me vauvat ja vähän isommat tytöt vain jäimme kotiin, niin vaistosin, ettei äiti varmaan kestäisi enempää, yritin
häntä kaikin tavoin ilahduttaa. Omat vaikeudet pidin itsessäni. Evakkoperhekin otettiin meille
sisään, kaikkemme teimme, annoimme sadon ja sikapossut ilmaiseksi kansanhuoltoon, lähetimme rintamalle ruokaa, lapasia, sukkia, polvisuojuksia... Sota , se on kamalinta mitä olla voi!
Joskus opiskeluaikoina koin valtavia ahdistuksia, näin painajaisia... Olen siitä eteenpäin ystävilleni kertonut näistä.
En jaksa nyt kirjoittaa enempää.
.