(arvostelkaa) kaikki alkoi siitä kun sanoit

Harjasin hampaani peilin edessä. Olin punatukkainen 15-vuotias tyttö. Olin hoikka, silmäni olivat vaalean siniset ja suuret. Harjasin vielä hiukseni ja nappasin laukun nopeasti ja syöksyin ovesta ulos. Juoksin koko matkan kouluun ja ajattelin että pian tapaisin sinut. Olin aina pitänyt sinusta. Olit aina ollut kaunis, ruskea lyhyt tukka, ruskeat silmät, ystävällinen ja leveä hymy. Sinun hymyäsin minä rakastin.
"Anteeksi että olen myöhässä!" Hengähdin päästyäni luokkaan. Historian opettaja katsoi minua tuimasti. Istuin paikalleni ja koko luokka tuijotti minua. Tunsin punastuvani hieman, kun huomasin että sinäkin katsoit minua. Minusta tuntui että sinäkin olisit punastunut. Olisin halunnut istuutua sinun viereesi, mutta en viitsinyt. Päätin että välkällä menisin puhumaan sinulle. Tänään et jostain syystä hymyillyt, siitä tulin hieman surullisiksi, mutta yritin unohtaa sen.
Tunti tuntui kestävän ikuisuuden ja kun tunti loppui menin ulos hytisemään kylmään. Odotin ulkoovien edessä sinua. Kun lopulta tulit kävelin leveästi hymyillen luoksesi. Sinä katsoit vaivaantuneenä ympärillesi.
"Santeri!" Sanoin hengästyneenä, "Täällä on tosi kylmä tänään!"
"Ai jaa... okei. Oliks muuta?" Sanoit ja katsoit tuimasti minua.
"Mitä?" Sanoin hieman hämmästyneenä. Yleensä olisit jäänyt juttelemaan, ehkä antanut takkisi. Mutta nyt sinä vaan katsoi minua ikäänkuin vihaisesti. " Öö, ei ollut muuta.."
Et sanonut enään mitään, lähdit vain kävelemään pois päin. Menit muiden poikien seuraan. Katsoin sinua koko ajan, varoin ettet huomaisi sitä. Minua itketti kun huomasin että teidän porukka meni puhumaan tyttölaumalle. Sinäkin hymyilit muille tytöille ja härnäsit leikillisesti. Teit niin ennen minulle. En ymmärtänyt, olitko vihainen minulle. Aioin kysyä sitä sinulta, kunhan olisimme luokassa.
Seuraavalla tunnilla sinä et edes vilkaissut minuun.
"Santeri!" Minä huudahdin hänelle.
"Anna mun nyt olla, Anna!" Santeri tiuskaisi, "Myöhemmin.."
Yritin pidätellä itkua. Olin kateellinen, niinkuin aina olin kun olit muíden kanssa. En ymmärtänyt mikä sinuun oli mennyt. En puhunut sinulle, olin ehkä loukkaantunut. Odotin että sinä tulisit pyytämään anteeksi, mutta et tullut. Et tullut seuraavanakaan päivänä, et välittänyt minusta ollenkaan. Keräsin voimiani ja päätin mennä juttelemaan sinulle.
"Moi!" Sanoin ja tunsin punastuvani, "Miten menee?"
"Hyvin", Sanoit ja et katsonutkaan minuun. Kohotin kulmiani ja et tainnut edes huomata sitä.
"Mikä sinuun on mennyt? Oletko vihainen minulle, miksi et enään puhu minulle?" Kysyin ja katsoin sinua silmiin, vaikka et edes huomannut sitä.
"En ole vihainen", Vastasit lyhyesti, "En vain halua olla sinun kanssa."
"Häh?" Minä sanoin ja tunsin silmieni täyttyvän kyyneleistä, olisin maksanut vaikka miljoonan että en olisi alkanut itkemään.
"Lopeta itkeminen, mua nolottaa. En mä jaksa olla tollasen läskin kaa nytte!" Naurahdit. En ollut varma oliko se vitsi, mutta minä suutuin paljon.
"Mitä tuo oli olevinaan?" Minä huudahtin-
"Mikä? Leikkiähän minä laskin!" Sanoit ja vilkaisit minuun. Taisit pelästyä jotakin, sillä laskit katseesi nopeasti maahan.
"Läski? Olenko oikeasti sun mielestä läski ja ruma?" Kysyin. En ollut ennen ajatellut sitä.
"No emmä tiiä!" Sä huusit ärsyyntyneenä ja lähdit puhumaan varmaan tahalleen toiselle tytölle.
Vihasit minua, tiesin sen. Kotona menin peilin eteen ja katsoin itseäni. Pelästyin hieman. Olit oikeassa, olin ruma ja läski. Katsoin käsiäni ja toivoin etteivät ne olisi olleet niin pulleat. Ehkä siksi et pitänyt minusta. Tai sitten vihasit pisamiania.
"Anna tule syömään! Ruoka on valmista!" Äitini huusi minulle. Katsoin vihaisesti peilikuvaani.
" No ei oo nälkä! Mä söin paljon koulussa!" Sanoin ja menin huoneeseeni paukauttaen oven.
"Taidat olla vähän huonolla tuulella", Äiti totesi verkaan ja se ärsytti minua.
Huoneessa seisoin pelin edessä ja purskahdin itkuun. Minua ärsytti kuvajaiseni, en jaksanut enään katsoa sitä. Kaverini eivät olleet soittaneet minulle, eivät he koskaan olleet. Olin aina itse kysynyt heiltä voivatko he olla. Eivät he edes halunneet olla. Ehkä he häpesivät minua. Sain idean ja menin olohuoneeseen, missä siskoni ja äitini katsoivat televisiota.
"Saisinko vähän rahaa vaatteisiin?" Kysyin ja yritin hymyillä.
"Haluatko mennä ostoksille?" Äitini innostui.
"No en mä sun kaa! Mä meen kuule ihan yksin ostamaan!" Minä huudahdin.
"En anna sinulle niin paljon rahaa. Mennään yhdessä kulta", Äiti sanoi hellästi.
"Lopeta toi lässyttäminen! Annatko nyt ne rahat tai et?" Minä huokaisin.
"No okei okei, rauhoitu nyt vähän!" Äiti sanoi ja katsoi minua loukkaantuneena. Hän antoi 50 e vaatteisiin ja läskis ostaa maitoa samalla.
Kaupassa etsin mahdollisimman paljastavia vaatteita. Olit mennyt puhumaan muodikkaasti pukeutuineille tytöille. Ehkä pitäisit minusta enemmän, jos minä vaihtaisin tyyliäni. Ostin myös kireät farkut joihin oli laitettu reikiä.
Koulussa ihmiset tuijottivat minua. Yleensä olin pukeutunut siististi, enkä ollut hirveästi välittänyt vaatteistani.
"Vau, hienot vaatteet!" Minna, kaverini sanoi. Minä hymyilin hänelle. Kaverit kehuivat minua ja minua hymyilytti. Jopa sinä vilkaisit minua. Näytit hetken kummastuneelta. Toivoin että näytin hoikemmalta vaatteissani. En ollut koskaan käyttänyt meikkiä, mutta nyt olin laittanut. Kaverini taisivat pitää siitä ja he puhuivat minulle innoissaan. Sinä vilkuilit minua aika usein, näytit vihaiselta. Ehkä minä vain kuvittelin.
Me menimme ruokailuun. Kaverini ottivat ruokaa, sillä tänään oli pitkä koulupäivä. Minä en kuitenkaan ottanut, muistin sinun sanasi. Istuin ilman tarjotinta ja katsoin kaivaten ruokaa. Sinä istuit viereisessä pyödässä, vastapäätä minua. Välillä katseemme kohtaasivat ja sinua näytti ärsyttävän jokin.
"Etkö sinä syö?" Silja ihmetteli.
"Nää, ei oo nälkä. Söin tukevan aamiaisen", Sanoin ja iskin silmää leikkisästi. Sinä huomasit sen ja minä punastuin. Loput ruokala - ajasta en enään katsonut sinua. Keskityin vain kavereihini, melkeen unohdinkin sinut. Varsinkin silloin kun nälkä velloi sisässäni.