Eräs taivaallinen tähtiä
Telttoja ei erottanut, ne nuoleskelivat karua autiomaata liepeillään, tuskin polven korkuisina kohoumina katosivat maaston muiden kohoumien joukkoon. Hämärä kahlitsi aistit, luki iltarukouksen jäätyvälle päivälle ja sulki valot sermillä kasvoille. Kuudes ja kauimmainen teltta oli omani. Olin kävellyt läheisen kukkulan rinteelle ja katselin länteen. Jossain kaukana löi meri rantakivikkoon kohisten, tuolla, jonne aurinko painaa punertavat kasvonsa, ja kuin pakenee antaakseen tähdille tilaa.
Rintataskussa oli suklaata. Ajoin parran, sillä halusin olla ensimmäisenä ylhäällä, enkä vaivata aamuarkaa leukaani terävällä veitsellä silmät ummessa rähmästä ja hiekasta päässäni kiertämässä kessuni vaimon katse, kun tapasin hänet heidän pienessä kodissaan kaupungin laitamilla. Me söimme, jutustelimme ja leikimme juuri ja juuri kävelemään oppineen lapsen kanssa puutarhassa. Nainen tarttui käsivarteeni ja katsoi viinin kostuttamilla silmillään omiini sanomatta mitään. Katse vaivaa minua yhä.
Syvä tutustumiseni heihin oli elintärkeää tehtävän, heidän ja itseni takia. Oli tunnettava ystävät ja työtoverit, jokainen heistä, ketkä kulkivat mukanani ihmisyyden yössä. Väitetään opeissa tärkeäksi että he tunsivat minut, maaston, ja tulivat omillaan toimeen kaiken mennessä vikaan, joutuessamme eroamaan toisistamme, syistä tai toisista, ja etsiytymään takaisin niiden pariin jotka omistivat sydämemme, sielun ja henkemme. He, jotka pyyhkiytyivät pois, jäljettömiin, saivat sanat rikkoutumaan kuin hauraan lasin jalan alle, olemattoman lupauksen kosteille silmille pienessä ja yksinkertaisessa puutarhassa.
****
Kun kaupan kassajonossa odottelee vuoroaan ja vatkaa vaunuja ilman erityistä vaunulinjaa jossa vielä kävelemättömät saisivat ensiluokkaista palvelua ja nauttisivat sen nopeudesta säästäen kaikkien läsnäeliöiden hermoja, niin sitä tulee miettineeksi että olisiko romantiikka lajina fantsu?
Telttoja ei erottanut, ne nuoleskelivat karua autiomaata liepeillään, tuskin polven korkuisina kohoumina katosivat maaston muiden kohoumien joukkoon. Hämärä kahlitsi aistit, luki iltarukouksen jäätyvälle päivälle ja sulki valot sermillä kasvoille. Kuudes ja kauimmainen teltta oli omani. Olin kävellyt läheisen kukkulan rinteelle ja katselin länteen. Jossain kaukana löi meri rantakivikkoon kohisten, tuolla, jonne aurinko painaa punertavat kasvonsa, ja kuin pakenee antaakseen tähdille tilaa.
Rintataskussa oli suklaata. Ajoin parran, sillä halusin olla ensimmäisenä ylhäällä, enkä vaivata aamuarkaa leukaani terävällä veitsellä silmät ummessa rähmästä ja hiekasta päässäni kiertämässä kessuni vaimon katse, kun tapasin hänet heidän pienessä kodissaan kaupungin laitamilla. Me söimme, jutustelimme ja leikimme juuri ja juuri kävelemään oppineen lapsen kanssa puutarhassa. Nainen tarttui käsivarteeni ja katsoi viinin kostuttamilla silmillään omiini sanomatta mitään. Katse vaivaa minua yhä.
Syvä tutustumiseni heihin oli elintärkeää tehtävän, heidän ja itseni takia. Oli tunnettava ystävät ja työtoverit, jokainen heistä, ketkä kulkivat mukanani ihmisyyden yössä. Väitetään opeissa tärkeäksi että he tunsivat minut, maaston, ja tulivat omillaan toimeen kaiken mennessä vikaan, joutuessamme eroamaan toisistamme, syistä tai toisista, ja etsiytymään takaisin niiden pariin jotka omistivat sydämemme, sielun ja henkemme. He, jotka pyyhkiytyivät pois, jäljettömiin, saivat sanat rikkoutumaan kuin hauraan lasin jalan alle, olemattoman lupauksen kosteille silmille pienessä ja yksinkertaisessa puutarhassa.
****
Kun kaupan kassajonossa odottelee vuoroaan ja vatkaa vaunuja ilman erityistä vaunulinjaa jossa vielä kävelemättömät saisivat ensiluokkaista palvelua ja nauttisivat sen nopeudesta säästäen kaikkien läsnäeliöiden hermoja, niin sitä tulee miettineeksi että olisiko romantiikka lajina fantsu?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mut sen sanon että mitään Regina-kamaa tää ei oo (sisko ostiskeli niitä kun olin vielä vaikutuksille altis...)
Sun kirjoittama menee likemmäs Väinö Linnaa :o
Romantiikka lajina on vain hiuksenhienon rajan takana farssista
Tui tui
Mä kun luulin että riittää kun mainitsee kosteat silmät. No voi pöly.
Huomenta vaan. Aarinko paastaa ja mie lähen tönimään vaunuja jokirantaan, siis Porvooseen, en Turkkuseen.
(isällinen hymiö)