Onko aito rakkaus sitä,
kun se koskettaa minun sieluani?
Pysähdyttävällä tavalla.
Onko aito rakkaus sitä,
että voin levätä sen varassa,
uskoen,
että se kantaa minua läpi
tuulien ja myrskyjen?
Miten aito rakkaus ilmenee?
Kauniina sanoina ja katseina,
lempeinä kosketuksina
olemalla käsikkäin ja sylikkäin.
Toisen kunnioittamisena ja hyväksymisenä,
sellaisena kuin on.
Onko aito rakkaus myös sitä,
ettei kävellä toisen vapaan tahdon yli,
vaan annetaan toiselle tilaa olla ja hengittää?
Olla rajoittamatta sitä vapautta,
kahlitsematta?
Tätäkö kaikkea aito rakkaus on?
kun se koskettaa minun sieluani?
Pysähdyttävällä tavalla.
Onko aito rakkaus sitä,
että voin levätä sen varassa,
uskoen,
että se kantaa minua läpi
tuulien ja myrskyjen?
Miten aito rakkaus ilmenee?
Kauniina sanoina ja katseina,
lempeinä kosketuksina
olemalla käsikkäin ja sylikkäin.
Toisen kunnioittamisena ja hyväksymisenä,
sellaisena kuin on.
Onko aito rakkaus myös sitä,
ettei kävellä toisen vapaan tahdon yli,
vaan annetaan toiselle tilaa olla ja hengittää?
Olla rajoittamatta sitä vapautta,
kahlitsematta?
Tätäkö kaikkea aito rakkaus on?
Vastaukset 22
Vanhimmat
varmaankin kaikkea tuota, ja lisäksi ehkä molemminpuolista huomioonottamista. Vapautta varmaankin, mutta myös vastuuta, itsestä ja toisesta. Elä ja anna toisenkin elää, sitä se kaiketi parhaimmillaan on.
Hyvin olit kasannut runoosi niitä elementtejä, joita pyyteetön toisesta ihmisestä välittäminen sisällään pitää. Jäikö vielä jotain uupumaan, no seuraava lisätköön rikkansa rokkaan. :D
sitä kaikkeahan se rakkaus on,
mitä olet kirjoittanut ja tuonut silmiemme eteen.
Pidin, kiitos paljon lukuhetkestä.
Kielletty rakkaus
Onko rakkaus sidottu,
kahden kaupassa kahlehdittu.
Ulkopuoliset kirottu,
parisuhteeseen kadotettu.
Mitä on se rakkaus,
omistussuhde oudonlainen.
Pelkkä itsekäs pakkaus,
kahden kesken kehitelty.
”Sinä olet vain omani”,
muista tämä joka hetki.
Elämä olkoon romaani,
vain meidän kahden elon retki.
Kiristystä kaikenlaista,
pakkomiellettä pahasta.
Missä on nyt onnenkaista,
rakkausko tehtiin vain vahasta.
Miksi me oikeastaan keskitymme koko ajan vain siihen, mitä pitäisi olla, eikä siihen, mitä on ... ollaanko me edes koskaan ymmärretty sitä, mitä se todellisuus on?
Kun takerrun johonkin, samalla vaan tuhoan jotain ... eli siis, kun pidän kiinni oikeastaan mistä tahansa, lakkaan silloin itse elämästä, ymmärrätkö?
Miellyttävät kokemukset tekevät elämästä riemullisen, muttei ne itsessään saa aikaan mitään kasvua. Tuskalliset kokemukset taas saavat aikaan kasvua, koska kärsimys osoittaa oikeastaan sen kasvamattoman alueen itsessä, jossa on tarpeen muuttua ja kasvaa. Ja kasvussakin on kyse sitten omasta oivalluksesta ... kaikilla ei siihen ole resursseja. Ei kaikki osaa käyttää sitä hyväksi.
Tiedätkö, että todellisuudessa myöskään yhdelläkään ihmisellä maan päällä ei ole valtaa tehdä meistä kestään onnettomia, ellemme itse anna siihen valtaa.
Ja tiedätkö, olen nyt vähän humalassa ja vähän hellyydenkipeäkin ... haluamistakaan ei saa tukahduttaa, tiedätkö miksi? Siksi, koska silloin ihmisestä tulee eloton. Silloin menettää kaikki voimansa. Halu on siis energiaa ja mitä enemmän sitä on, sen parempi ... siis mun mielestä.
En kuitenkaan halua vastata tällä palstalla yksityiskohtaisemmin, mitä ajatuksia viestisi sisältö minussa herätti. Teen sen privatisti. Ymmärsin paremmin kuin uskotkaan:) Oma runoni liittyen ainakin osittain aiheeseesi:
Sua etsin joka hetki,
katselin kaiholla kaikkia.
Kolusin kaikki katsehetkin,
löytämättä Sinua.
Yritinhän yli muiden,
koettelin kohtaloain.
Etsijä olinhan onneton,
tyhjyys jäljellä, oon sanaton.
Papille mä sanoin tahdon,
onni auvoinen minulla.
Viimeinkinkö Rakkaus rajaton,
minulla ja sinulla.
Koitti arki, uusi huomen,
minne katosit Rakkaus.
Syyllisyyttä, kyttäystä,
poissa oli Rakkaus.
Etsinpähän uuden, tuoreen,
aidan toiselta puolelta.
Siellä nurmi aina vihree,
lepään kaikelta huolelta.
Ihanaa on elo mulla,
ruusuja ja shamppanjaa.
Erotikka etsimäni,
kukoistaa ja kannustaa.
Kesti tovin autuus moinen,
arki tulla tupsahtaa.
”Olet täysin vieras mulle”,
etsin jotain parempaa.
Rientää kotiin katuvainen,
armahdusta anoo hän.
Poistunut on koti moinen,
yksin saa hän taivaltaa.
sellaistan aito oikea rakkaus on.. Hieno pohdiskeleva runo sinulta.
Makasimme alasti vierekkäin sängyllä,
rypistyneiden lakanoiden päällä.
Nuolaisin hikipisaran olkapäältäsi ja
se maistui suolaiselta.
Ihosi tuntui niin ihanan lämpimältä ja annoin
sormieni vaellella tuuheiden
ja kiharien rintakarvojesi joukossa.
Käännyit sivuttain minuun päin ja
hivelit hiljalleen minua.
Rintojani,
vatsaani,
reisieni sisäpintojen herkkää ihoa,
kupeitani.
Suutelit kaulaani tuhansin pienin
suudelmin ja
kätesi kävivät yhä vaativimmiksi.
Sytyimme jälleen.
Toisillemme.
runo. Hyvä sinä!
Minulla on ikävä,
suunnaton ikävä.
Ikävä sinun ääntäsi,
ihosi tuoksua,
sylisi lämpöä.
Olet niin kaukana,
etten voi saavuttaa sinua tässä ja nyt,
kuitenkin niin lähellä,
että tunnen välillämme
olevan voimakkaan energian,
joka on miltei käsinkosketeltavissa.
Olen sinun,
jos haluat sitä.
Oloni on kevyt,
tyyni ja levollinen.
Tuntuu,
kuin olisin perhonen,
joka hennoin ja haurain,
mutta yllättävän voimakkain
siiveniskuin lentelee ilmassa
kuin tanssien kiitollisena elämälle,
jonka on saanut lahjaksi.
Joltain suuremmalta, kuin minä itse.
Vapaus.
Mitä se minulle merkitsee?
Mielen vapautta,
sisältä käsin ohjautuvuutta.
Vapautta tehdä sitä,
minkä koen itselleni hyväksi ja oikeaksi.
Olematta enempää,
kuin jo olen.
Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.
Vapaus.
Auringon ensimmäiset säteet siivilöityvät
makuuhuoneen ikkunasta sisään.
Kutittelevat nenänpäätä ja kasvoja.
Herään ja käännän pääni ja näen sinut siinä vierelläni
tuhisemassa unesi läpi.
Kömmin hiljaa peittosi alle ja
painaudun lämmintä ihoasi vasten.
Kosketan kevyesti sormillani selkääsi,
ja kirjoitan nimeni sinuun.
Ikuisesti.
Pieni,
romanttinen rantakahvila,
töölönlahden rannalla.
Sinä siinä istumassa,
kahvilan puisella penkillä
minua vastapäätä,
höyryävä kahvikuppi kädessäsi.
Sormesi etsiytyvät sormieni lomaan,
katseemme kiinnittyy toisiinsa.
Siinä hetkessä,
olemme vain me,
yksi ja sama,
ei ole olemassa mitään erillistä.
Rakastan sinua,
mutten saa sanotuksi sitä sinulle.
Mikä sen estää?
Estääkö pelko siitä,
jos tulenkin torjutuksi
vai estääkö pelko
heittäytyä vain elämänvirran vietäväksi?
Estääkö pelko muutoksesta?
Kumpa saisin rohkeutta
sanoa sen sinulle:
Minä rakastan sinua!
se on parhaimmillaan.
Tavoittanut olennaisen.
Juuri näitä kaikkea! Olla tässä nyt! Kuulua siihen! Sielujen kemiaa! Sen tunnistaa!
Hienoa runoilua!
sanoilla vain suuntaa
voi antaa,
niin ketjussa tässä
todella sanat antaa.
Tietoisuus oma pisarasta
jossain suuremmassa...
Olen yhtä sitä.
Ei pitänyt kirjoittaa mitään,
sanattomaksi ketjusi teki.
Kuuletko lintujen laulavan KIITOS.
Sinä!
Olet vienyt
minun sydämeni helisevin vaskikelloin ja
koskettanut minun sieluani tavalla,
josta ei ole enää paluuta entiseen.
Olen rakastunut ja
se tuntuu ihanalta!
Vereni kohisee suonissani,
puna nousee poskilleni ja
tuntuu,
etteivät jalkani maata koskettaisikaan :).
Lasken päiviä,
että näemme jälleen,
jolloin odotus saa täyttymyksen,
joka sulauttaa meidät yhdeksi,
toisiinsa kietoutuneeksi rakkauden ihmeeksi.
Rakastan sinua!
Pakkanen nipisteli poskiani
maatessani siinä selälläni
hohtavalla hangella paljaan tähtitaivaan alla.
Sillä hetkellä tunsin olevani
vain pieni osanen tätä
suurta maailmankaikkeutta,
ollen kuitenkin täysin yhtä sen kanssa.
Tähdenlento!
Ummistin silmäni ja toivoin.
En kerro ääneen mitä,
jotta se toteutuisi.
Nousin hangelta pakkasen nipistellessä
yhäti poskiani ja jäsenteni ollessa jo
puolittain kohmeessa.
Näin hangella painauman,
joka näytti aivan lumienkeliltä.
Joulurauhaa ja rakastakaa toisianne! :)
http://www.youtube.com/watch?v=3exN5IrQUVY&feature=related