En tiedä onko tästä Wagenaarin kirjasta käänöstä, mutta tässä nyt on sen kirjan keskeisin asia, Olkaat hyvät.
Päällystetty tie johti karavaanien parkki alueelle. Edessä oli suuri, pysyvästi paikoilleen pysäköity asunto-auto ja sen edessä useita pikkuautoja, pyykki näkyi ripustettun kuivumaan narulle auton taakse ja joukko miehiä kinasteli jostakin pienen avolavaisen kuorma-auton vierellä. Stoppasin tämän ryhmän viereen, väänsi ikkunan auki ja kysyin, josko joku heistä osaisi sano asuiko tällä alueella sellainen henkilö, kuin Theresia Wagner.
Miehistä lähimpänä seisonut käännähti puoliksi minuun päin, tekin kädellään suuripiirteisen liikkeen jonnekin ja sanoi: - Seuraava vaunu sinnepäin, lähellä sitä roskalavaa.
Kiinnittämättä enempää huomiota läsnäolooni miesjoukko jatkoi kinasteluaan. Tuntui siltä kuin olisi aivan luonnollinen asian että kaupungista tulee joku tyyppi kysymään jonkun romanin asuinpaikkaa. Missä nyt oli se paljon puhuttu romanien eristäneisyys.
Ajoin osoitetun roskalavan viereen ja nousin autosta pitäen kädessä kirjaa Mi hum Sinthu, kansikuva ylöspäin. Se todella auttoi, sillä pieni ikkuna matkailuvaunusta aukesi ja vanhan miehen harmaantunut pää kurkottautui ikkunaan. Pää katsahti ensin minuun, sitten kirjaa kädessäni ja sanoi: - Minä ymmärän kyl. Tule vaan sisälle.
Mies avasi oven ja minä astuin sisälle vaunuun joka oli suunnilleen kahdeksan kertaan neljän metrin suuruinen ja varustettu kummankin puolin laajoilla ikkunoilla, joiden eteen oli asetettu sievään riviin, isompia ja pienempiä nukkeja, kaikki nuo nuket olivat puettuna siisteihin värikkäisiin asuihin. En voinut olla panematta merkille miten äärimäisen siisti koko vaunu oli sisältäpäin, kaikki näytti juuri siivotulta ja kiilotetulta.
Oviaukosta vasemmalla lähellä hellaa istu vanha nainen matalalla tuolilla jalat käännettynä alleen. Mies harmaassa parrassaan meni istumaan tuoliinsa vastapäätä televisiota ja katseli ikkunasta ulos kadulle, mies ei sanonut sanakaan, katseli vain ulos ikkunasta, nainen tuolillaan pysyi myöskin vaiti, vilkaisi vain kirjaa jota pitelin näkyvillä. Seisoin hetken siinä hämilläni kahden vanhan mustalaisen välissä, kunnes sain sanottua – Päivää. rouva Wagner. Tehän olette rouva Wagner?
Naisella oli pyöreät kasvot ja syvät rypyt ulottuivat alas leukaan asti kummankin puolin kasvoja. Hänen harmaassa tukassaan oli vielä näkyvillä joitakin tummia hiuksia. Naisen ruskeat silmänsä olivat syvällä ja niiden katse oli jollain lailla häpeilevä.
- Juu, Minä olen Crasa.
Aloin puhumaan, hiljaa ja selvällä äänellä. En tiedä miksi kerron hänelle, että olen käyttänyt paljon aikaani etsimällä todisteita olosuhteista tuona kesäkuun 19 päivänä 1944 jolloin ryhmä Hollannin mustalaisia kuljetettiin tavara vaunuissa Westerborgista Auschwitziin, ja että olin tietoinen, että hän Crasa Wagner 15 vuotinana oli ollut mukana tuossa kuljetuksessa joka oli päätynyt Auschwitziin, missä hänen äitinsä, isänsä ja kaikki veljensä, siskona – lukuun ottamasta yhtä pikkulasta - olivat kaikki murhattuna menehtyneet.
Nainen keskeytti puheeni, huokaisi syvään, sitten sanoi paksulla äänellä. – Anna olla. Minä kyllä tiedän tuon kaiken. Joka päivä nuo asiat syövät minun hermojani. Ei päivää etteivätkö ne olis mielessä. Olin juuri tässä sairaalassa noitten samojen muistojen takia. Minä pelkään vieläkin, kaiken aikaa, erityisesti nyt kun natsit ovat taas nousussa siellä idässä. Kyselen kaikilta mustalaisilta jotka tulevat ulkomailta tänne, että mitä siellä on kehitteillä, Mitä siellä tapahtuu.
Nainen vaikeni ja minä jatkoin kyselemistäni. kerroin nähneeni filmi joka oli tehty tuona samana 15 kesäkuun päivänä 1945 ja siinä oli kuvattu rautatieasemalla tavaravaunua missä oli kuljetettu ryhmää mustalaisia Auschwitziin ja tuossa filmissä oli hetken näkynyt nuoren tytön kasvot tavaravaunun oviaukossa. Otin lompakostani esille kuvat päähuivisesta tytöstä seisomassa tavaravaunun oviaukossa, kuvan joka oli kiertänyt kaikissa medioissa symbolina juutalaisen joukkotuhosta Auschwitzissa, jonka uskottiin olevan tuhoon lähetetyn juutalaistytön pelästyneet kasvot.
Asetin kuvan matalalle pöydälle Crasan ja itseni välissä. Vanha mies, jonka opin myöhemmin tuntemaa setä Cerritiä, nousi, otti kuvan ja katsoi sitä hetken ojensi sen sitten Crasale, joka piteli kuvaa suunnilleen metrin etäisyydessä kasvoistaan.
- Siinän on yksi Steinbachin lapsista,
Sydämeni hypähti.
- Ne tappovat sen siellä Auschwitsizä,
Crasa antoi kuvan minulle takasin ja jatkoi. – Tytön isä pysytteli pois Hollannista ja kuoli heti sodan jälkeen.
Tämä kuva on yksi maailman kuuluisimmista kuvista joka on nostettu keskitysleireillä menehtyneiden symboliksi, mutta kukaan ei vielä tähän päivään mennessä ole tunnistanut kuvat tyttöä. Miten voi olla, että sinä Crasa Wagner et ole koskaan maininnut tuntevasi tämän tytön henkilöllisyyden.
- Koska kukaan ei ole sitä minulta koskaan kysynyt, Crasa vastasi aivan luonnollisella äänellä.
Minä olin kiihdyksissä, mutta Crasa jatkoi täysin rauhallisella äänellä, - Minä oli tämän tytön kanssa siinä vaunussa, istuin lattialla tään tytön takana, Se tyttö seiso siinä ovella…Tytön äiti huusi tyttöä pois sieltä ovelta… minun pitäis muistaa sen tytön nimi, koska tytön äiti huusi tyttöä pois..
Crasa syventyi muistamaan pää alas painuneena ja minä odotin malttamattomana nimeä tuolle nimettömälle kuuluisuudelle.
- Ei nyt, En minä millään muista sen tytön nimeä. Se oli Steinbchin lapsia.
Minuutteja kului ja Crasa oli syventynyt pää alas painuneena muistamaan. – Mustan, että se tyttö katsoi koiraa ulkona, siellä ratapihalla ja katseli sitä ja tytön äiti veti työn pois siitä ovelta.
Crasa Wagner katsoi minua, - Se on kuollut se lapsi. Se ei ollut muuta kun yhdentoista ja liian nuori työhön Auschwitzissa.
Crasa pyysi saada katso kuvaa vielä kerran. Ojensin kuvan hänelle ja hän katsoi kuvaa, .- Kerran minä jo sen nimen muistin, yksi Steinbachin lapsista, mutta mikä sen tytön nimi oli Dina kose oli. vai Sohfia, Crasa mumisi.
Kysyi Crasalta merkitsikö kuvan tytön päähuivi jotakin.
- Se oli tyynyn päällinen se tytön huivina. meillä oli kaikilla jotkin sellaista päässä, ko meiltä oli tukat jo ajettu.
Crasa tuijotti lattiaan ja setä Carrit meni nurkaanssa.
Yhtäkkiä Crasa oikasi selkänsä istui viivasuorana, silmät suurina ja huudahti, - Settela. Se tyttö oli Setella.
-
Päällystetty tie johti karavaanien parkki alueelle. Edessä oli suuri, pysyvästi paikoilleen pysäköity asunto-auto ja sen edessä useita pikkuautoja, pyykki näkyi ripustettun kuivumaan narulle auton taakse ja joukko miehiä kinasteli jostakin pienen avolavaisen kuorma-auton vierellä. Stoppasin tämän ryhmän viereen, väänsi ikkunan auki ja kysyin, josko joku heistä osaisi sano asuiko tällä alueella sellainen henkilö, kuin Theresia Wagner.
Miehistä lähimpänä seisonut käännähti puoliksi minuun päin, tekin kädellään suuripiirteisen liikkeen jonnekin ja sanoi: - Seuraava vaunu sinnepäin, lähellä sitä roskalavaa.
Kiinnittämättä enempää huomiota läsnäolooni miesjoukko jatkoi kinasteluaan. Tuntui siltä kuin olisi aivan luonnollinen asian että kaupungista tulee joku tyyppi kysymään jonkun romanin asuinpaikkaa. Missä nyt oli se paljon puhuttu romanien eristäneisyys.
Ajoin osoitetun roskalavan viereen ja nousin autosta pitäen kädessä kirjaa Mi hum Sinthu, kansikuva ylöspäin. Se todella auttoi, sillä pieni ikkuna matkailuvaunusta aukesi ja vanhan miehen harmaantunut pää kurkottautui ikkunaan. Pää katsahti ensin minuun, sitten kirjaa kädessäni ja sanoi: - Minä ymmärän kyl. Tule vaan sisälle.
Mies avasi oven ja minä astuin sisälle vaunuun joka oli suunnilleen kahdeksan kertaan neljän metrin suuruinen ja varustettu kummankin puolin laajoilla ikkunoilla, joiden eteen oli asetettu sievään riviin, isompia ja pienempiä nukkeja, kaikki nuo nuket olivat puettuna siisteihin värikkäisiin asuihin. En voinut olla panematta merkille miten äärimäisen siisti koko vaunu oli sisältäpäin, kaikki näytti juuri siivotulta ja kiilotetulta.
Oviaukosta vasemmalla lähellä hellaa istu vanha nainen matalalla tuolilla jalat käännettynä alleen. Mies harmaassa parrassaan meni istumaan tuoliinsa vastapäätä televisiota ja katseli ikkunasta ulos kadulle, mies ei sanonut sanakaan, katseli vain ulos ikkunasta, nainen tuolillaan pysyi myöskin vaiti, vilkaisi vain kirjaa jota pitelin näkyvillä. Seisoin hetken siinä hämilläni kahden vanhan mustalaisen välissä, kunnes sain sanottua – Päivää. rouva Wagner. Tehän olette rouva Wagner?
Naisella oli pyöreät kasvot ja syvät rypyt ulottuivat alas leukaan asti kummankin puolin kasvoja. Hänen harmaassa tukassaan oli vielä näkyvillä joitakin tummia hiuksia. Naisen ruskeat silmänsä olivat syvällä ja niiden katse oli jollain lailla häpeilevä.
- Juu, Minä olen Crasa.
Aloin puhumaan, hiljaa ja selvällä äänellä. En tiedä miksi kerron hänelle, että olen käyttänyt paljon aikaani etsimällä todisteita olosuhteista tuona kesäkuun 19 päivänä 1944 jolloin ryhmä Hollannin mustalaisia kuljetettiin tavara vaunuissa Westerborgista Auschwitziin, ja että olin tietoinen, että hän Crasa Wagner 15 vuotinana oli ollut mukana tuossa kuljetuksessa joka oli päätynyt Auschwitziin, missä hänen äitinsä, isänsä ja kaikki veljensä, siskona – lukuun ottamasta yhtä pikkulasta - olivat kaikki murhattuna menehtyneet.
Nainen keskeytti puheeni, huokaisi syvään, sitten sanoi paksulla äänellä. – Anna olla. Minä kyllä tiedän tuon kaiken. Joka päivä nuo asiat syövät minun hermojani. Ei päivää etteivätkö ne olis mielessä. Olin juuri tässä sairaalassa noitten samojen muistojen takia. Minä pelkään vieläkin, kaiken aikaa, erityisesti nyt kun natsit ovat taas nousussa siellä idässä. Kyselen kaikilta mustalaisilta jotka tulevat ulkomailta tänne, että mitä siellä on kehitteillä, Mitä siellä tapahtuu.
Nainen vaikeni ja minä jatkoin kyselemistäni. kerroin nähneeni filmi joka oli tehty tuona samana 15 kesäkuun päivänä 1945 ja siinä oli kuvattu rautatieasemalla tavaravaunua missä oli kuljetettu ryhmää mustalaisia Auschwitziin ja tuossa filmissä oli hetken näkynyt nuoren tytön kasvot tavaravaunun oviaukossa. Otin lompakostani esille kuvat päähuivisesta tytöstä seisomassa tavaravaunun oviaukossa, kuvan joka oli kiertänyt kaikissa medioissa symbolina juutalaisen joukkotuhosta Auschwitzissa, jonka uskottiin olevan tuhoon lähetetyn juutalaistytön pelästyneet kasvot.
Asetin kuvan matalalle pöydälle Crasan ja itseni välissä. Vanha mies, jonka opin myöhemmin tuntemaa setä Cerritiä, nousi, otti kuvan ja katsoi sitä hetken ojensi sen sitten Crasale, joka piteli kuvaa suunnilleen metrin etäisyydessä kasvoistaan.
- Siinän on yksi Steinbachin lapsista,
Sydämeni hypähti.
- Ne tappovat sen siellä Auschwitsizä,
Crasa antoi kuvan minulle takasin ja jatkoi. – Tytön isä pysytteli pois Hollannista ja kuoli heti sodan jälkeen.
Tämä kuva on yksi maailman kuuluisimmista kuvista joka on nostettu keskitysleireillä menehtyneiden symboliksi, mutta kukaan ei vielä tähän päivään mennessä ole tunnistanut kuvat tyttöä. Miten voi olla, että sinä Crasa Wagner et ole koskaan maininnut tuntevasi tämän tytön henkilöllisyyden.
- Koska kukaan ei ole sitä minulta koskaan kysynyt, Crasa vastasi aivan luonnollisella äänellä.
Minä olin kiihdyksissä, mutta Crasa jatkoi täysin rauhallisella äänellä, - Minä oli tämän tytön kanssa siinä vaunussa, istuin lattialla tään tytön takana, Se tyttö seiso siinä ovella…Tytön äiti huusi tyttöä pois sieltä ovelta… minun pitäis muistaa sen tytön nimi, koska tytön äiti huusi tyttöä pois..
Crasa syventyi muistamaan pää alas painuneena ja minä odotin malttamattomana nimeä tuolle nimettömälle kuuluisuudelle.
- Ei nyt, En minä millään muista sen tytön nimeä. Se oli Steinbchin lapsia.
Minuutteja kului ja Crasa oli syventynyt pää alas painuneena muistamaan. – Mustan, että se tyttö katsoi koiraa ulkona, siellä ratapihalla ja katseli sitä ja tytön äiti veti työn pois siitä ovelta.
Crasa Wagner katsoi minua, - Se on kuollut se lapsi. Se ei ollut muuta kun yhdentoista ja liian nuori työhön Auschwitzissa.
Crasa pyysi saada katso kuvaa vielä kerran. Ojensin kuvan hänelle ja hän katsoi kuvaa, .- Kerran minä jo sen nimen muistin, yksi Steinbachin lapsista, mutta mikä sen tytön nimi oli Dina kose oli. vai Sohfia, Crasa mumisi.
Kysyi Crasalta merkitsikö kuvan tytön päähuivi jotakin.
- Se oli tyynyn päällinen se tytön huivina. meillä oli kaikilla jotkin sellaista päässä, ko meiltä oli tukat jo ajettu.
Crasa tuijotti lattiaan ja setä Carrit meni nurkaanssa.
Yhtäkkiä Crasa oikasi selkänsä istui viivasuorana, silmät suurina ja huudahti, - Settela. Se tyttö oli Setella.
-
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.