Aika surkea olo on kun on tunne että on tarpeeton.
Kukaan ei enää kaipaa kuin tarvitessaan jotain.
En tätä odottanut elämältä enkä sen aikana tapaamiltani ihmisiltä, sukulaiset mukaan lukien.
Kukaan ei enää kaipaa kuin tarvitessaan jotain.
En tätä odottanut elämältä enkä sen aikana tapaamiltani ihmisiltä, sukulaiset mukaan lukien.
Vastaukset 45
Vanhimmat
Enpä huolestuisi moisesta. Jos kukaan ei tarvitse sinua olet tietysti tarpeeton, mutta ei sekään ole herkkua olla sellainen jota kaikki tarvitsevat ( käyttävät hyväksi). Ongelmasi ei ole tarpeellisuutesi vaan se, että sinulla ei ole rakastavia ihmisiä ympärilläsi. Ystävien ja rakkaiden kanssa ei vain olla siksi että niitä tarvitaan vaan myös siksi, että viihdytään yhdessä ja pidetään toisista.
...Sinua rohkaisisin kaikesta huolimatta eteenpäin. Olen joskus myös tuntenut samanlaista tunnetta, mutta onnekseni ne tunteet ovat olleet ohimeneviä, ainakin toistaiseksi.
Älä ainkakaan jää yksin kotiin, vaan mene ihmisten pariin, helpottaa se hieman tilannetta.
Siltä se saattaa joskus tuntua varmaan meistä kaikista. Kaikilla nuoremmilla on kiireensä, ja työnsä. Ja tämä syksy lisää sitä tunnetta, että mitään ei tapahdu, kukaan ei välitä. Lähde vaan liikkeelle, hakeudu muitten ihmisten pariin. Käy itse tervehtimässä tuttaviasi. Mieti joka aamu, mitähän mukavaa tänään keksisit. Kirjoittele vaikka tänne, minullekkin voit kirjoittaa sähköpostini on marja-liisa41@ luukku.com. Parannetaan maailmaa, ja jutellaan jostain. Älä masennu kotiin!
todellakin ovat kokeneet tähän ikään mennessä ohimeneviä aallonpohjia. Kun luin alotuksesi tuli mieleeni elävästi omat pari kolme kertaa kun olin samassa tilassa.
Onneksi hain ja sain apua. Nykyään osaan lähteä liikkeelle hakemaan seuraa. Olen jopa tällä hetkellä liiankin paljon kuomitettu harrasteilla. Sitten on nuo mummukan pikkukullat jotka jumaloivat mua. He kietovat pikkuiset kätöset mummukan kaulaan ja puristavat lujasti.
Tänään olin omassa eläkeläisohjelmaryhmässä. Siellä on tapana halata. Tuntuu hyvälle vaikka itse olen estoinen aloittamaan halaamista.
Voisitko kuvitella menemistä eläkeläisiin? Heillä on paljon mukavaa, monipuolista toimintaa.
Yksin jääminen on paha. Minut on pelastanut lapseni. Potkineet liikkeelle, ohjanneet pahoina aikoina. Onneksi olin vielä työssä kun pahin kolaus sattui elämässsäni. Työ on hyvä lääke moneen suruun. Nyt jo eläkkeellä osaan ottaa vastoinkäymiset löysinrantein. Kaikesta on selvitty!
löytyy Sinulle varmaan jokin mielekäs tehtävä, sillä tekijöistä on yleensä puutetta. Otapa selvää.
Pitäisi revetä joka suuntaan.
Hyvää tässä on se että ei ehdi liikoja miettimään. Pahaa taas se kun en kunnolla tajua voimieni rajallisuutta, loppuunpalamisen uhka on olemassa.
En muista koska minulla olisi ollut vuorokausi aikaa pelkästään itselleni. Voi olla, vaikka haaveilenkin huolista vapaasta elämästä, en silti osaisi olla ilman mitään "riesaa".
Onkohan sinulla serotoniinitaso miten alhalla?
Minä, vaikka olen jo nuoruudessani alta 20:senä ollut jonkin aikaa autettavassa tilassa, on puettu vaatteet päälle ja pois. En edes peittoa pystynyt itse päälleni kohentamana, silti koskaan en tuntenut itseäni tarpeettomaksi. Tauti oli välillä piilossa, mutta nyt taas todella rajuna.
Ja olen ollut vuoteessa toisten kääneltävissä, ja sitten kun pikkuhiljaa taas pääsin niskan päälle, kävelylaitteella harjoittelemaan kävelyä, ja siitä vaan ajan kanssa, 1,5 vuoden kuluttua nyt pystyn kävelemään pieniä matkoja ilman apulaitteita.
Käytän tuotteita, jotka nostavat serotoniintasoa. Eräs lääkäri kommentoi, ettei minulle matalaa mielialaa voikkaan kehittyä, koska käyttämäni ravintotuotteet nostavat seorotoniiniaineenvaihdunnan niin hyvälle tasolle, että mieli pysyy hyvänä.
Totta, ei edes siinä vaiheessa, kun olin kuin "vihannes" sängyn pohjalla, ei iskenyt tarpeettomuuden ja taakkana olemisen tunne mieleeni.
Vaikka järjellisesti ottaen olen yhteiskunnalle hirvittävä taakka. Se kuntoutusmäärä, mitä koko ajan saan, se maksaa tosi paljon.
2 * viikossa fysikaalista hoitoa ja fysioterapiaa, kerran viikossa vesihoitoa (vesijumppaa). Johan nämä tekevät vuostasolla hirvittävän laskun.
Mutta tuokaan ei vedä mieltä matalaksi. Ainoa, mikä mielessä kuultaa, että jotain hyödyllistäkin pitäisi saada aikaan. Ja vaikeasta toiminnallisesta rajottuneisuudesta huolimatta kehittelen koko ajan tulolähteitä, ja onnistuu sekin, kun vain kädet ja suu pelaa..
Ei tässä iässä enää tarvitsekaan tehdä koko ajan hyödyllistä riittää, kun olet olemassa ja hengität. - Minä ainakin keksin aina sellaista mistä itse pidän oikein kovasti. Esim. yhtenä päivänä se oli, että menin uimahalliin uimaan ja saunomaan. Kerran taas vietin intoisan päivän kirjastossa lukemassa kaikki mielenkiintoiset lehdet ja jopa lainasin pari kirjaa kotiin. Noo, vielä minulla on erityisen mieluisaksi muodostunut harrastus, jota harrastan voimieni mukaan. Ja lenkillä käynti luonnossa piristää aina: seurata luontoa ja sillä reissulla nään jonkun tutunkin ja vaihdamme kuulumisia. Vielä tietenkin joskus on hauska mennä vaikka kyläkuppilaankin ystävän kanssa tai tapaamaan tuttuja. Kun on aikamme 'parannettu maailmaa', on jo mukava palata kotiin. Kotona on kiva, kun siellä voi vaan olla tekemättä mitään tai jopa puuhata, jos siltä tuntuu. Myös, jos olen huonossa kunnossa, käyn lääkärin pakeilla. Sekin on hyvä tietää, että kaikki terveystiedot ovat ajantasalla.
itse keksin menoja päivittäin, ulkoilua, uimahalliin menoa, soppailua, aivan omia pikku harrastuksia kuten suunnittelua, aiheen etsintää esm, tauluun, väiin maalaamista, runojen kirjoittelua , onneksi on ollut muutama ystävä joittenkanssa olen voinut soitella päivittäin. Älä ole moksikskaan yksinoloon tottuu, joppa oppii pitämään siitä.
Olen päättänyt elää aivan omaa elämää, ripustautumatta lapsiini ja heidän perheisiin, etsin kokoaja jotain uutta itselleni.
Tietenkin joskus kaipaa omia lapsiaan, mutta heillä on omat elämän taistelunsa ja työ paineet , eivät jaksa meitä vanhoja eikä meidän huolia.
Nyt on tullut vaihe jota haaveilen, muuttamista aivan uusiin maisemiin, en tiedä tuleeko haaveesta totta, vielä olen terve ja luulen paljon, " toivottavast en liikoja" itsestäni.
Huolestuttaa toi yhteiskuntakin, sieltä tulee viestiä että meitä vanhuksia on "liikaa", vanhusten ikäraja olis seitsemänkymmentä v. Mielestäni ikärajaa ei voi asettaa, vanhuus on yksilöllistä.
Minkä ikäinen olet, voisin olla myös ystäväsi, ystäviä ei elämässä ole koskaan liikaa.
Minä pidän matkustelusat, tarvitsen usein matka seuraa ulkomaille, siellä on hauskempaa kun on oma matkaseura mukana, yhdessä meneminen on silloin hauskempaa kuin aivan yksin.
"En tätä odottanut elämältä enkä sen aikana tapaamiltani ihmisiltä, sukulaiset mukaan lukien. "
mistä puhut?
tietenkin erilainen, niin myös kokemukset elämässä.
Hän varmaan on kokenut hyljätyksi tulemista, siis kuinka sen kertoisin, esm. lapsiltani "ärhäkästä vastaan sanomista" en osaa kummemmin asiaa ilmaista.
lasten kohdalla se kuuluu itsenäistymis vaiheeseen.
Voisin sanoa omalta kohdaltani "en odottanut elämältä, että yksin jään" siis puolisoni sairasti vakavasti laitos kuntoiseksi.
Kohdallani kuitenkin on ihmisiä joita joskus tapaan, ja muutama ystävä joihin on ollut päivittäin yhteys, mutta silti oli yllätys tuntea hyljätyksi tulleen tunteet, lähinnä lasten taholta.
Ymmärrän sen, heillä on työnsä ja elämän aiheuttamat kiireensä kokouksineen, olen jo tottunut tähän elämän tilanteeseen niin paljon että suunnitelen aivan uutta elämää , aivan uusissa ympyöissä, ajatuksenakin valtavan ihana tunne.
Siis ihminen pääsee pettymyksistäänkin eroon ajan myötä.
tuosta lauseesta tunne että oltaisiin aina vain vaatimassa elämältä - yhtäkuin toisilta ihmisiltä "jotain" - kunnioitusta, huomioimista, arvonantoa..ja sitten ollaan pettyneitä kun kaikki odotukset eivät toteudukaan en mie osaa ajatella näin elämästä.
Olla odottamatta ihmisiltä liikoja.
Mutta niin metsä vastaa kun sinne huudetaan, sen olen kokenut ja yrittänyt myös muistaa.
on vastavuoroisuutta, emme voi vain vaatia..
Yleensä olen pettynyt vain itseeni..
syy meidän asenteemme, että kaikki hauska ja hyvä on aina siellä, missä me emme ole.
- Tarpeettomuuden tunne menee ohi "itsesäälipäivällä" silloin tällöin...
- Sitten taas ulos, lenkille, myrskytuuleen ja sateeseen vaikka...
Ja kaikki on taas ninnkuin ennenkin, suhtkoht kohdallaan.
Tämä ei paljon aloittajaa auta,mutta itse päädyin seuraavaan ratkaisuun 2-vuotta sitten:
1.Täysraittius
2.Lenkkeilyn aloittaminen,tunti sauvoilla joka päivä
3.Masennuslääkeet viemäristä alas,käytin vuoden
4.Ruokailu kuntoon ammatti-ihmisen ohjeitten avulla
5.Täydellinen lääkärintarkastus suurine verenkuvineen ym
6.Sitten näitä pikkujuttuja: koti siistiksi ja kunnolla kerran viikossa,siis kunnolla.
7.Olen ohjelmoinut päivän/"työviikkoni" ja se kohdallani toimii.
8.Kuukausitasolla käyn kerran lapsien luona 150km päässä ja vietän siellä muutaman tunnin.oma auto mahdollistaa käynnit,mutta yleisilläkin pääsee.
9.Ihmisiä tapailen milloin missäkin esim lenkkipolulla,kaupassa,heillä,meillä,
10.Olin niinkuin aloittaja,aivan loppu,siis kauppatavaroitten nosto ostoskassista jääkaapiin riitti päivän työksi.
Tuohon samaan olen pyrkinyt, en ehkä noin täydellisesti, mutta on auttanut.
"Reseptisi" kelpaa kaikille jotka tahtoo elämänsä mielekkääksi.
Onnea sinulle elämääsi.
Hienoa että olet saanut eämästä otteen.
Sanoit että laitoit masennuslääkkeet viemäristä alas,lääkkeethän teki kohdallasi jo tehtävänsä.
Aloit saada elämäsi hallintaan,se tarkoitushan niillä on,riippuvaiseksi niistä ei pidä jäädä.
Joskus lääkitys paikallaan eteenpäin menemisen kannalta,mutta aina ei pitäisi alkaa raskaimman mukaan,sillä ihmisen elimistö tuottaa itsessään näitä aineta.esm.hormoonien tuotannon vähenemistä voi tukea myös luontaistuotteilla,sillä kemiallisesti aloitettuna lakkaa oma tuotanto.
alas. Toivottavasti tuo oli vain kielikuva, ja veit lääkkeesi apteekkiin.
Muuten toimit hienosti, tsemppiä jatkossakin.
Joo mulla tuli masennuslääkkeistä sellainen olo,että "kellun arjen yläpuolella",mutta pian oivalsin että ei tämä niin kivaa ole kun mitä lääkkeet antaa ymmärtää. Akuuttiapu niistä oli 100%,vaikka vaikutus alkoi 2-viikoa kuurin aloittamisen jälkeen. Vuoden söin ja joskus kun innostuin ottamaan paukut olin aivan TÖÖTTÖÖT,siis ihan sekaisin en muistanut yhtään mitä olin tehnyt/touhunnut. Kiitos kiittäjille,nyt on hyvä olo ja ykkösasia oloon on täydellinen raittius ja ulkoilu. Nyt lenkkarit jalkaan ja metsään ja huomenna,ylihuomenna..............vähintään tunti.
Sinustahan on tullut robotti!
-Pölhönen on outo jätkä,mutta tulipahan tehtyä-
SAATANAN PERVERTIKKO,turpa lukkoo. Sinä et täällä vittuile ihmisille,jotka kertovat kokemuksistaan ja yrittävät omalla tavallaan auttaa. 160cm savolaisjullikka,kuka asuu äitinsä kanssa vaikka on 50-vuotias roikkupersejameksia käyttävä hintti.
..huoneentauluksi moneen huusholliin. Teit varmasti elämässäsi täysremontin, hienosti toimittu.
Eniten minua ärsyttävätkin ns. ruikuttajat, jotka eivät ole valmiita tekemään itse mitään asian eteen, odottavat että joku taho tuo heidän eteensä uuden, virikkeellisen, uuden elämän, ja ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vain heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Ilman, että itse panisivat tikkua ristiin.
Toivotan sinulle lämpimästi onnea uudessa elämäntilanteessasi, kuullostaa hyvältä.
Minulle tuli myös tässä kevään ja kesän aikana ,sellainen tunne että olen ihan tarpeeton,jäin työttömäksi,se oli kova paikka ihmiselle joka piti työstään.
Siellä oli kaverit,ystävät ei oikeastaan ollut muuta kun työ ja kotityöt kotona ja aamulla töihin.
Kotona kuljin ikkunasta toiseen katsellen ulos,ystävät ja työkaverit menivät työn perässä kuka minnekkin ,jäin ihan yksin.
En ole asuinpaikkakunnalla tutustunut ihmisiin,tuskin naapureita tunnen,olin työssä toisessa kaupungissa,avioeron jälkeen muutin aikoinaan tänne.
On minulla lapsia, heillä on omat perheensä,en ole puhunut heille mitään tuntemuksistani,tavataan kyllä,soitellaan,mutta tämä yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne on sisällä.
Ainainen alakulo päällä,itku herkässä,se itsesääli jäi tavallaan päälle,muutuin tavallaan toiseksi ihmiseksi,en iloinnut enää mistään,minä vain olin.
Lääkärille pystyin puhumaan,vähän kerrallaan kaiken pahan olon sisältä.
Sain lääkkeet masennukseen,sitä se sitten oli,nyt tuntuu jo vähän paremmalta,näen jo jotain kaunistakin ympärilläni,kuten tämän kauniin ruskan.
Kait se tarpeetomuuden tunne on itsetunnosta aika pitkälle kiinni,esim.juuri työttömyys voi laskea itsetunnon tosi alhaalle,kuten minulla ja se että muuta elämää on vähän vain työn kautta tulee kaikki kontaktit ihmisiin.
Uskon että töitä en enää löydä,mutta yritän jotenkin löytää paikkani missä olisin vielä tarpeellinen ja saisin tyydytystä ja uutta potkua päiviini.
Toivottavasti ketjun aloittaja löytäisi omaan elämäänsä iloa, se kyllä varmaan pitää jotenkin itse hakea,katkeruus syö ihmistä ja vie voimavaroja pois.
Hyvää sykksyä kaikille.
Tarpeettomuuden, arvottomuuden, ilottomuuden ja masennuksen tunne ilmenee voimakkaana myös, jos rahat ei riitä edes mihinkään välttämättömiin tarpeisiin arjen pyörityksessä. Kannattaa ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin tai kelaan, josko sieltäkin apua saisi. Moni meidän iässä ei kehtaa mennä sosiaalitoimiston luukulle, vaikka heillä olisi aivan oikeuskin tiettyihin tukiin. - Toivon, että sinulla on ystävä, jolle voit luottamuksella kertoa ongelmistasi ja tuntemuksistasi, hänkin voi olla suurena apuna. Tsemppiä meille kaikille syksyyn!
pitää kaihtaa ja vaatia/hakea kaikkia yhteiskunnan suomia etuuksia, mihin on oikeutettu. Osa eläkeläisistä elää liian niukan toimeentulon varassa siksi, kun omaa vanhakantaisen asenteen että sossun puoleen kääntyminen on suuri häpeä.
Väärää ylpeyttä se on. Naapurini kertoi saavansa silmälasit sos.tuen kautta. Ei näe entisillä juuri mitään. Lasit maksavat lääkärin tarkastuksen kanssa liki 350e...Voisi olla kalliimmatkin, mutta sopineet että ottaa tietystä liikkeestä. Noin pitääkin olla, että hakee apua. Kyseinen naapuri saa asumistukea, eli eläke on alhainen.
Me olemme maksaneet veroja ja maksamme kaiken aikaa veroja juuri siksi, että ne mahdollistavat sos.turvan heille/meille jotka sitä joskus tarvitsevat. Pitää nöyrtyä ja ottaa vastaan se minkä lait sallivat.
Itsellä on suht hyvä eläke, enkä ole oikeutettu mihinkään tukiin, mutta kannustan muita.
itsensä tarpeelliseksi, vapaaehtoistyö tarviaa aina tekijöitä.
Lapset elävät omaa elämäänsä, ei heitä voi vaatia elämään meidän elämää. - olemme tehtävämme tehneet heidän suhteensa, ja nyt meidän/kin on tultava toimeen omillamme..ainakin yrittää..
Täytyy miettiä elämää positiivisesti ja ajatella miten ihanaa kun saan olla vapaa tekemään mitä haluan, hieman luovuutta ja ajatteluaha se vaatii..
Mutta, masennus vaatii lääkärissä käynnin, jos tunnet itsesi "vain" masentuneeksi.
Jos se lohduttaa sua, niin et ole ainoa.
Minun koko elämä on ollut tuollaista jo kuuden ikäisestä lähtien, tai ehkä aikaisemminkin.
Mutta silti eletty on, veroja ja lainoja maksettu, täysin vieraile, omassa maassa. Et se muka olisi joku elämän tarkoitus?
Ja paskat sanon minä.
Kaikkia tarvitaan vaikka joskus itselle se tarpeettomuuden tunne tunkee päällimmäiseksi. Jos käy juttelemassa jonkun vaikka täysin tuntemattoman vanhuksen kanssa jossakin laitoksessa muutaman kerran hän varmasti odottaa juuri samaa tapaamista uudelleen.
Minä koin pikkupoikana tarpeelliseksi itseni kun erään joulun alla äitini laittoi minut viemään sen ajan vanhainkotiin piirakoita eräälle Vihtorille. Hän oli elänyt elämänsä yksin. Hänellä ei ollut sukulaisia eikä omaa kotia. Hän teki aikanaan työtä maalaistaloissa ja asui aina siellä missä milloinkin oli työssä. Mutta ikääntyneenä sillä vanhainkodissa koin sen kuinka ylpeä hän oli siitä että hänellä oli joku joka häntä muistaa jouluna. Hän oli todella kiitollinen ja iloinen pikkupojan tapaamisesta. Jokaisen pitäisi yrittää muistaa joskus niitä joita kukaan ei muista.
Niin elämä menee.
entisaikaan, yleensä. Vanhus sai elää elämänsä loppuun perheen parissa. Sai tehdä pieniä askareita, jos jaksoi. Kaitsea lapsia. Agraariin ei ole takaisinmenemistä, ei tarvi muistuttaa.
Eilen katsoin telkkarista, jossa Venäjältä tänne tullut nainen kertoi, että on suuri häpeä sukulaisille, jos joku vanhus toimitetaan siellä vanhainkotiin.
Ollaan kuulema rikkaammassa ja paremmassa valtiossa, kuin koskaan.
Missä se hyvinvointi tulee esiin, kun vanhukset ja lapset kärsivät.
.
Mulla on kuitenkin sellainen muistikuva,kun äidin äidin äiti kurkki ikkunasta pihalle,omasta pikku huoneestaan,niin kaikki huusivat sille että mene pois sieltä pälyilemästä.Itse olin 5-6-vuotias,mutta muistan selvästi pihalla olleiden ihmisten reagoinnit.OLIKO SE KUITENKIN TÄTÄ???? Puhun ehkä vuodesta 1952 ja kuva asiasta tulee eteeni silloin tällöin,kun tämän päivän vanhuksista puhutaan.
Voi hyvänen aika näitä kirjoitusvirheitä. Maaseudulla tapahtunut .
eli 38 vuotta toisista riippuvaisena, liikuntakyvyttömänä. Hän pysyi henkisesti vireänä lukemalla lehtiä. Itse olen valmistautunut elämään yksin loppuelämäni, muistelen vaikka menneitä. Tuohon yksinoloon pitäisi saada ohjausta jo nuorena, olen ollut paljon yksin, mutta en tuntenut itseäni yksinäiseksi. Hektisinä aikoina työelämässä latasin akkujani vaikkapa keinutuolissa istuen ja mietiskellen. Eikös joku tunnettu runoilijakin todennut "yksin oot Sinä ihminen" tai jotain sinnepäin. Ja se viimeinen askel on otettava yksin.....
löytyy ja tulee jopa liiallinen tarpeellisuuden tunne. Kun menet johonkin yhdistykseen, niin siellä sinua tarvitaan. Aktiiveihin ei ole tunkua. Moni haluaa saada valmiita palveluja mutta harva haluaa olla oikeasti olla aktiivi ja alkaa järjestämään eri menoja ja tilaisuuksia.
Katsopa paikkakuntasi eläkeläisjärjestöt läpi ja sieltä kiinnostavin ja mene mukaan. Sitten on vapaaehtoinen ystäväpalvelu ja niihin pääsee mm SPR:n kautta. SPR kouluttaa ihmisiä, jotka vierailevat yksinäisten vanhusten luona, vankiloissakin jne...Ota itse vastuu omasta elämästä ja muuta sitä siihen suuntaan mitä kaipaat.
Valitus ei tuo tulosta vaan toiminta ja kun päätät saada jotain saat.
Entäpä jos on niin lamaantunut ja kyllästynyt ainaiseen kerjäämiseen ede lupaa olla olemassa.
Oikeasti ei tule kohdatuksi ei lääkärillä eikä muuallakaan.
Ihmisiä ei kiinnosta toisten huolet ja murheet.
Kaikkien pitäisi olla niin aktiivisia ja hyödyksi.
No yksi on hyvä asia. Eipä ole hännystelijöita eikä makeilijoita.
sitäkin voi opetella, jos elämä ei ole opettanut. Liian "hapan ja negatiivinen ihminen"hapattaa lähipiirinsäkin ja sellaisten seuraa ei kysytä. En kyllä tunne sinua,enkä sinua moiti happameksi, joten älä ota itseesi. Olen joskus tuntenut ihmisiä jotka ovat ns ammattivalittajia ja heidän ympäriltään kaikkoaa kaikki. Kun tulivat työhön ensimmäinen sana oli jotain negatiivista...voi että kun ihminen ei itse huomaa mitä se vaikuttaa.
Positiivisuutta elämään niin alkaa maistua. Etsi toisista ihmisistä aina ensin jotain hyvää, kerro se heille niin myös oma päivä on pelastettu. Sellaiset sanat kuin kiitos, anteeksi ovat liian vähässä käytössä.
Kun naapuri on käynyt kampaajalla kehu kuinka onnistunut tulos on. Saat kyllä takaisin enemmän kuin annat.
Minun sukulaiset ei soita koskaan.
Veli joskus laittaa e-mailin, jossa kehuu omaisuudellaan.
Siskolle kun soitan, on ensimmäinen terveydys: Nomitänyt
Mut eläpä huoli. Vaimo tekee tuossa lanttukukkoa p-karjalaisella
reseptillä.
Pistän mulle postia. Jutellaan.
[email protected]
Sulla on silti vaimo.
No ei mulla mitään hätää ole,joskus oli kovinkin paljon.
Kauhun sekaisin tuntein tässä odottaa tarpeettomana vanhuuttaan.
Pelko ajaa liikkeelle onneksi.
Tulevaisuudeltaan ei uskalla odottaa edes mitään kun näkee syvemmälle mitä oikeasti tapahtuu ympärillä.
Tämän päivän vanhuksia on vielä vähän verrattuna kun me olemme oikeasti niitä.
Järjestä oma elämäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Vanhanakin on hyvä pitää ystävä-, tuttava- ja sukulaisverkostosta huolta ja omalta osaltaan olla kanssakäymisissä läheistensä kanssa.
Varmasti yhteiskunta myös omalta osaltaan ennakoi suurten ikäluokkien vanhenemisen, kun ikääntyvien vanhuksien asioista puhutaan enemmän ja yritetään tarttua uusiinkin ratkaisuihin.
suuri ikäluokka, enää kovin vanhana?
Tuntuu HSn kuolinilmoituksia lueskellessa, että suurin osa on 40luv, syntyneitä.
Jossain vaiheessa eläkeyhtiötkin siitä puhui, en nyt muista missä lehdessä.
Meitä on poistunut jo tosi paljon.
Itseltänikin kolmen viimevuoden aikana 2 ystävää, ja 10 tuttavaa. Osa lapsuuden tuttuja, koulukavereita.
Kato käy, hurjaa tahtia.
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä", totuuden lauloi Veikko Lavi aikoinaan...