6.10.2009
joskus minussa asuu maiseman muotoinen kaipaus
vastarannalla seisova metsä
sumun pehmentämät saaret
pilvien tasainen kulku
kaukaisten asioiden heijastukset vedessä
seison kaiken sen äärellä
kuunnellen kuinka se kaihertaa minussa kuin
muodoton itku
silloin painan kasvoni hetkeksi veteen
ja tuska hellittää otteensa
ikävä tulee taas helpommaksi kestää
joskus minussa asuu asioiden taakka
äkkiä vain kaikki tuntuu niin painavalta
posket tuntuvat painuvan lattiaa kohti kun puhun
esineet joita pitelen
täyttävät käteni sisältäpäin
minussa on raskasta lyijyä
sekä oudosti liikahtelevia möhkäleitä
silloin suljen oven takanani
kiipeän rosoisille kallioille
nostan kasvoni tuuleen
ja tuuli palauttaa minulle
posket
jäseneni jotka esineiden maailmassa juuttuivat
raskaaseen ja uuvuttavaan tekemiseen
vähä vähältä rentoudun
ja joskus minusta tuntuu niin poissaolevalta
näiden ihmisten keskellä
kaikki on liian tuttua ja turvallista
samalla kuitenkin outoa
en tavoita olemisen ydintä ja tarkoitusta
jos ehkä tarkoitusta on
en saa otetta
sanojen virratessa meistä
toisiimme ja läpi
silloin katson sinuun
ja äkkiä näkymättömien vaatimusten
ja suoritusten paine hellittää
ihminen on niin kaunis että voisin itkeä
sellaisina hetkinä tunnen olevani
kaikki tässä maisemassa elää
sykkii ja soi
ei liian paljona eikä vähänä vaan annettuna
maailmana mikä tulee kaikessaan kuin
rönsyilevä tanssi
hengityksenkaltainen laulu
- - -
Tämä(kään) runo ei ole täysin faktinen, enemmänkin aiheensa tarkastelu, tajunnanvirta ja kirjallinen pohdiskelu kielen mahdollisuuksista kuvata vaikeasti hahmotettavaa, mutta... jollain muotoa tottakin, etten sanoisi, jotenkin jopa joskus koettua.
joskus minussa asuu maiseman muotoinen kaipaus
vastarannalla seisova metsä
sumun pehmentämät saaret
pilvien tasainen kulku
kaukaisten asioiden heijastukset vedessä
seison kaiken sen äärellä
kuunnellen kuinka se kaihertaa minussa kuin
muodoton itku
silloin painan kasvoni hetkeksi veteen
ja tuska hellittää otteensa
ikävä tulee taas helpommaksi kestää
joskus minussa asuu asioiden taakka
äkkiä vain kaikki tuntuu niin painavalta
posket tuntuvat painuvan lattiaa kohti kun puhun
esineet joita pitelen
täyttävät käteni sisältäpäin
minussa on raskasta lyijyä
sekä oudosti liikahtelevia möhkäleitä
silloin suljen oven takanani
kiipeän rosoisille kallioille
nostan kasvoni tuuleen
ja tuuli palauttaa minulle
posket
jäseneni jotka esineiden maailmassa juuttuivat
raskaaseen ja uuvuttavaan tekemiseen
vähä vähältä rentoudun
ja joskus minusta tuntuu niin poissaolevalta
näiden ihmisten keskellä
kaikki on liian tuttua ja turvallista
samalla kuitenkin outoa
en tavoita olemisen ydintä ja tarkoitusta
jos ehkä tarkoitusta on
en saa otetta
sanojen virratessa meistä
toisiimme ja läpi
silloin katson sinuun
ja äkkiä näkymättömien vaatimusten
ja suoritusten paine hellittää
ihminen on niin kaunis että voisin itkeä
sellaisina hetkinä tunnen olevani
kaikki tässä maisemassa elää
sykkii ja soi
ei liian paljona eikä vähänä vaan annettuna
maailmana mikä tulee kaikessaan kuin
rönsyilevä tanssi
hengityksenkaltainen laulu
- - -
Tämä(kään) runo ei ole täysin faktinen, enemmänkin aiheensa tarkastelu, tajunnanvirta ja kirjallinen pohdiskelu kielen mahdollisuuksista kuvata vaikeasti hahmotettavaa, mutta... jollain muotoa tottakin, etten sanoisi, jotenkin jopa joskus koettua.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.