Maisemassa IV.

6.10.2009


joskus minussa asuu maiseman muotoinen kaipaus

vastarannalla seisova metsä
sumun pehmentämät saaret
pilvien tasainen kulku
kaukaisten asioiden heijastukset vedessä

seison kaiken sen äärellä
kuunnellen kuinka se kaihertaa minussa kuin
muodoton itku

silloin painan kasvoni hetkeksi veteen
ja tuska hellittää otteensa

ikävä tulee taas helpommaksi kestää



joskus minussa asuu asioiden taakka

äkkiä vain kaikki tuntuu niin painavalta
posket tuntuvat painuvan lattiaa kohti kun puhun
esineet joita pitelen
täyttävät käteni sisältäpäin

minussa on raskasta lyijyä
sekä oudosti liikahtelevia möhkäleitä

silloin suljen oven takanani

kiipeän rosoisille kallioille
nostan kasvoni tuuleen

ja tuuli palauttaa minulle
posket
jäseneni jotka esineiden maailmassa juuttuivat
raskaaseen ja uuvuttavaan tekemiseen

vähä vähältä rentoudun



ja joskus minusta tuntuu niin poissaolevalta
näiden ihmisten keskellä

kaikki on liian tuttua ja turvallista
samalla kuitenkin outoa

en tavoita olemisen ydintä ja tarkoitusta
jos ehkä tarkoitusta on

en saa otetta
sanojen virratessa meistä
toisiimme ja läpi

silloin katson sinuun

ja äkkiä näkymättömien vaatimusten
ja suoritusten paine hellittää

ihminen on niin kaunis että voisin itkeä



sellaisina hetkinä tunnen olevani



kaikki tässä maisemassa elää

sykkii ja soi
ei liian paljona eikä vähänä vaan annettuna
maailmana mikä tulee kaikessaan kuin
rönsyilevä tanssi

hengityksenkaltainen laulu



- - -


Tämä(kään) runo ei ole täysin faktinen, enemmänkin aiheensa tarkastelu, tajunnanvirta ja kirjallinen pohdiskelu kielen mahdollisuuksista kuvata vaikeasti hahmotettavaa, mutta... jollain muotoa tottakin, etten sanoisi, jotenkin jopa joskus koettua.