Olen lukenut monen monta Veikko Huovisen kirjoittamaa kirjaa, joista toinen toistaan aina enempi antaa ajattelemisen aihetta.
Miten voikaan joku niin somasti kertoa Lentsusta joka tarttuu kirkonkylässä maalaismiehestä kunnanjohtajaan saakka ja kaikilla samat oireet, yskän pärskimistä, nenänuhaa sekä kuumeista oloa. Kuka milläkin konstilla lentsuaan hoitaa. Kirja on varsin ajankohtainen kun sikäflunssan jo toinen aalto on rantautumassa maahamme. Ainakin kirjan lukeminen kaiken lentsun aiheuttaman kurjuuden keskellä nostaa mielialaa, se on koettu jo vuosia sitten.
Aivan naulan kantaan sattuu tämä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Kirjaa lukeissa suorastaan samaistuu Konstaan, kun ikäihmisiä riepotellaan sinne sun tänne, kun jalan nousun hidastuminen antaa oireita tulevasta elämästä. Samalla tavalla sitä ajattelee, mistähän löytäisi sopivan kortteerin, etsintä on alkanut koska nykyinen huoneisto ei ole paras mahdollinen.
Jos ei nyt elävässä elämässä seikkailekaan Konstan lailla, ainakin valokuva albumeita selaillessa, löytää itsensä etsimässä sitä sisintä itseä, mikä minusta on tullut, tuosta suloisesta nauravasta kiharapää tytöstä. Onko valitsemani tie ollut paras mahdollinen vai paras mahdollinen siedettävä. Paljon on matkaa tehty, monenlaisia ihmiskohtaloita on tavattu ja kohdattu, kenen kanssa on kemiat kohdanneet, miten ne ovat toimineet, se lienee ollut kohtaajista kiinni.
Elämän juoksurata viimeistä suoraa tavoitellessa ajatukset alkavat harhailla, näinkö elämä on kulunut, nyt jo seuraava sukupolvi astelee ripille. Vaikka Huovinen kuvaa Konstan elämää, sipaisevat Konstan elämän kiemurat omaa sisintä monessa mutkassa, vain toisissa olosuhteissa. Mielestäni mitään pikaluku juttuja Huovisen teokset eivät ole, ehkä niitä ei ole siksi tarkoitettukaan.
Mennään luontoon, metsään kuullaan puiden kuisketta tuulen huminassa, silloin löytää itsensä yhtenä luonnon kiertokulkuun kuuluvana osana. Humisemme tuulen lailla maailman ja maan luonnon keskellä, havaitaan ollaan elämän merellä, joskus keskellä aaltojen pärskeitä, aina on usko, kyllä tästä selviydyn, jatkan edelleen matkaa syyspäivien ruskan kyllästämän luonnon keskellä.
Sataakin ja tuulee niin vimmatusti, mutta kyllä se siitä, syysauringon valo alkaa jälleen näkyä vanhalla taivaalla. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.
Elämän mutkaista matkaa kulki Konsta, aina tuntosarvet tarkaavaisina, mitenkä tuohonkin henkilön olisi parasta suhtautua, olisiko parempi kiertää kaukaa vai törmätä kohti. Konsta kohtasi etukäteen miettien tarkoin kohtaamisia, repussa varalla emännille kahvitoosa ja isännälle tippaputelus. Näinhän sitä itsekukin, vieraisille mennessä varaa jotain tuomisia. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, tavat ovat ja pysyvät samansuuntaisina, vuosisatojen saatossa. Eiköhän meistä moni löydä Konstan kaltaisia toimintoja paitsi ajatusmaailmassa myös työelämässä.
Miten voikaan joku niin somasti kertoa Lentsusta joka tarttuu kirkonkylässä maalaismiehestä kunnanjohtajaan saakka ja kaikilla samat oireet, yskän pärskimistä, nenänuhaa sekä kuumeista oloa. Kuka milläkin konstilla lentsuaan hoitaa. Kirja on varsin ajankohtainen kun sikäflunssan jo toinen aalto on rantautumassa maahamme. Ainakin kirjan lukeminen kaiken lentsun aiheuttaman kurjuuden keskellä nostaa mielialaa, se on koettu jo vuosia sitten.
Aivan naulan kantaan sattuu tämä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Kirjaa lukeissa suorastaan samaistuu Konstaan, kun ikäihmisiä riepotellaan sinne sun tänne, kun jalan nousun hidastuminen antaa oireita tulevasta elämästä. Samalla tavalla sitä ajattelee, mistähän löytäisi sopivan kortteerin, etsintä on alkanut koska nykyinen huoneisto ei ole paras mahdollinen.
Jos ei nyt elävässä elämässä seikkailekaan Konstan lailla, ainakin valokuva albumeita selaillessa, löytää itsensä etsimässä sitä sisintä itseä, mikä minusta on tullut, tuosta suloisesta nauravasta kiharapää tytöstä. Onko valitsemani tie ollut paras mahdollinen vai paras mahdollinen siedettävä. Paljon on matkaa tehty, monenlaisia ihmiskohtaloita on tavattu ja kohdattu, kenen kanssa on kemiat kohdanneet, miten ne ovat toimineet, se lienee ollut kohtaajista kiinni.
Elämän juoksurata viimeistä suoraa tavoitellessa ajatukset alkavat harhailla, näinkö elämä on kulunut, nyt jo seuraava sukupolvi astelee ripille. Vaikka Huovinen kuvaa Konstan elämää, sipaisevat Konstan elämän kiemurat omaa sisintä monessa mutkassa, vain toisissa olosuhteissa. Mielestäni mitään pikaluku juttuja Huovisen teokset eivät ole, ehkä niitä ei ole siksi tarkoitettukaan.
Mennään luontoon, metsään kuullaan puiden kuisketta tuulen huminassa, silloin löytää itsensä yhtenä luonnon kiertokulkuun kuuluvana osana. Humisemme tuulen lailla maailman ja maan luonnon keskellä, havaitaan ollaan elämän merellä, joskus keskellä aaltojen pärskeitä, aina on usko, kyllä tästä selviydyn, jatkan edelleen matkaa syyspäivien ruskan kyllästämän luonnon keskellä.
Sataakin ja tuulee niin vimmatusti, mutta kyllä se siitä, syysauringon valo alkaa jälleen näkyä vanhalla taivaalla. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.
Elämän mutkaista matkaa kulki Konsta, aina tuntosarvet tarkaavaisina, mitenkä tuohonkin henkilön olisi parasta suhtautua, olisiko parempi kiertää kaukaa vai törmätä kohti. Konsta kohtasi etukäteen miettien tarkoin kohtaamisia, repussa varalla emännille kahvitoosa ja isännälle tippaputelus. Näinhän sitä itsekukin, vieraisille mennessä varaa jotain tuomisia. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, tavat ovat ja pysyvät samansuuntaisina, vuosisatojen saatossa. Eiköhän meistä moni löydä Konstan kaltaisia toimintoja paitsi ajatusmaailmassa myös työelämässä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Veikko Huovisesta voi täyssydämisesti sanoa, että hän oli rakastettu kirjailija, arvostettu jo eläessään, ja häntä voi jo pitää kansalliskirjailijana. Kainuulainen kansankirjallisuus sai hänestä arvoisensa jatkajan suomalaisen luonnon ja kansanihmisen lempeän huumoristisena kuvaajana. Monipuolisuudessaan hän on omiaan myös maailmanmahtavien ivallisena ruoskijana. Konsta Pylkkänen on meille elävä hamo siinä missä Jukolan veljekset tai Saarijärven Paavo. Jo lapsena kuulin isän vitsailevan välikäsistä ja siteeraavan korpifilosofin viisauksia. Siniset ajatukset on kaikkien tuntema sanonta.
Koulussa meillä luetettiin Siintävät vuoret. Nuoren tytön mieleen jäi tunturien ja vaarojen takana siintävä salaperäinen unelma ja nuorten haaveellinen ja puhdas orastava rakkaus. Myöhemmin luettuna metsäluonnon hieno ja tarkka kuvaus vei päähuomion. Koulutukseltaan metsänhoitajana hän tuntee kuvattavansa myös tietopuolisesti. Lukemistani Huovisen kirjoista pidän ehkä eniten toksesta Puukansan tarina. Se alkaa suuresta metsäpalosta, jonka jälkeen metsä alkaa voimallisesti siemenistä uudistua. Se on todellinen ylistys luonnon elämänvoimalle ja saattaa häpeään ihmisen lyhytnäköisyyden. Kirja oli Finlandia-ehdokkaana ja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. minulla on Hannu Hautalan valokuvin varustettu versio.
Pojan kuoleman olen lukenut viimeksi. Siinä Huovinen kertoo lämpimästi ja eleettömästi poikansa itsemurhasta, ja teoksesta on ollut paljon apua monille saman kokeneille.
"Ihmisellä on tässä maailmankaikkeudessa kusiaisen valtuudet."
"Ihmisellä on tässä maailmankaikkeudessa kusiaisen valtuudet". On se Huovinen viisaasti summannut ihmisen tarpeellisuuden täällä vihreällä planeetalla.
Ennen pitkää se on eloton, kuollut ja kylmä kivipallo.
Iltasanomat kirjoitti: Vekko Huovinen ei koskaan toipunut poikansa kuolemasta.