Pojat ovat poikia & runkkuvelvi
Olin viimeinen neljästä pudotetusta. Maata ei nähnyt hyppylasien takaa. Edessäni pöllysi seinämänä pudotuspaikaksi valittu lumipeitteinen suo. Sytyttämättä laskeutumisvaloja kopteri jäi leijumaan lähelle maanpintaa ja pysäytti liikkeensä. Pimeydessä seisova hyppymestari paukautti olkaani, pudotin varusteeni ja loikkasin pyhään maahan. Ilmavirta riepoi lumipukua kuin raivotautinen. Polvet ja nilkat yhteen! Jousta! Kierähdä! Putosin hangen lävitse ja tömähdin. Kopteri kaarsi tiehensä ja vei korvia hakkaavan metelin mukanaan. Ilmavirta katosi, mutta oheneva lapojen läpätys jatkui ja jatkui. Pimeys kietoi, lumen maku. Kuusamo. En ymmärtänyt aluksi pakkasta, mutta tähtien ja kuun valaistessa aukean hangen ymmärsin sen olevan läsnä. Kasasin varusteeni ja otin suunnan.
Reserviupseerikoulun päättymisestä oli vain kolme päivää kun etenin sukset ja sauvat hirtettynä kantoon tasaista vauhtia jossain jossa en koskaan ole ollut käynyt. Olen tavallinen kaveri Sörkasta Helsingistä, sellainen, joka halusi merenrannalta hetkeksi pois ja pääsi tappelemaan herranpentujen ja insinööri-isien sotahullujen kakaroiden kanssa toiseen merenrantakaupunkiin, Haminaan. Fanaattisimman idiootin pää rikkoi muutaman kaakelin vessassa. Sanottiin, että hän liukastui saippuaan; oikeastaan hän kompastui kovempaan jätkään kuin itse oli, nimittäin isääni ja hänen oppeihinsa. Sen jälkeen nämä havutakat kiersivät minut ja faijani muiston kaukaa. Äitini ei missään vaiheessa käsittänyt uravalintani syitä; hakupaperit Niinisaloon olivat jo menossa vaikka palvelusta oli jäljellä kaksi viikkoa. Tunsin olevani YK:n mies - jota minusta ei tullut. Stadilaiset eivät hiihdä, eivät edes Kuusamossa.
Lumella oli päivisin naisen viileät kaaret; kyhjötin lämpökameraa paossa kallionkoloissa kiviä vasten. Ensimmäisen seitsemän päivän aikana lennettiin kahdesti yli. Olin varma, että ne tiesivät olevamme läsnä. Öisin liikuin vauhdilla pitkin lumettomia metsiä - aukeilla hirvien tallaamia polkuja pitkin. Nukuin niiden hajussa pienillä kumpareilla, joilla niitä oli maannut monta monena yönä peräkkäin. Käperryin sikiöasentoon makuupussiin ruhojen jättämiin likaisiin painaumiin ja väkisin ojentauduin häivän alle suoraksi välttääkseni kylmäsiltoja ja lämpöhukkaa. Pysy irti siitä, se tappaa hiljaa ja huomaamatta.
En enää muistanut mikä oli piin kahdeksas desimaali - se kuulosti liian klassiselta musiikiksi.
Samlaan oli vihdoin saapunut lopulliset koordinaatit: karttapisteelle idea ja kellonaika. Loputon vauhti ja väsymys sai selvän suunnan. Yön piti olla pimeä, mutta se ei ollut totta: se oli oranssi, hyinen oranssi organismi joka totteli kättäni. Miten kaipasinkaan tulta, tupakkaa, suullista viinaa ja naista, mahdollisuutta järjelliseen käyttäytymiseen.
Ja vain muutaman metrin pudotus erotti ihmisen onnesta tästä.
Olin viimeinen neljästä pudotetusta. Maata ei nähnyt hyppylasien takaa. Edessäni pöllysi seinämänä pudotuspaikaksi valittu lumipeitteinen suo. Sytyttämättä laskeutumisvaloja kopteri jäi leijumaan lähelle maanpintaa ja pysäytti liikkeensä. Pimeydessä seisova hyppymestari paukautti olkaani, pudotin varusteeni ja loikkasin pyhään maahan. Ilmavirta riepoi lumipukua kuin raivotautinen. Polvet ja nilkat yhteen! Jousta! Kierähdä! Putosin hangen lävitse ja tömähdin. Kopteri kaarsi tiehensä ja vei korvia hakkaavan metelin mukanaan. Ilmavirta katosi, mutta oheneva lapojen läpätys jatkui ja jatkui. Pimeys kietoi, lumen maku. Kuusamo. En ymmärtänyt aluksi pakkasta, mutta tähtien ja kuun valaistessa aukean hangen ymmärsin sen olevan läsnä. Kasasin varusteeni ja otin suunnan.
Reserviupseerikoulun päättymisestä oli vain kolme päivää kun etenin sukset ja sauvat hirtettynä kantoon tasaista vauhtia jossain jossa en koskaan ole ollut käynyt. Olen tavallinen kaveri Sörkasta Helsingistä, sellainen, joka halusi merenrannalta hetkeksi pois ja pääsi tappelemaan herranpentujen ja insinööri-isien sotahullujen kakaroiden kanssa toiseen merenrantakaupunkiin, Haminaan. Fanaattisimman idiootin pää rikkoi muutaman kaakelin vessassa. Sanottiin, että hän liukastui saippuaan; oikeastaan hän kompastui kovempaan jätkään kuin itse oli, nimittäin isääni ja hänen oppeihinsa. Sen jälkeen nämä havutakat kiersivät minut ja faijani muiston kaukaa. Äitini ei missään vaiheessa käsittänyt uravalintani syitä; hakupaperit Niinisaloon olivat jo menossa vaikka palvelusta oli jäljellä kaksi viikkoa. Tunsin olevani YK:n mies - jota minusta ei tullut. Stadilaiset eivät hiihdä, eivät edes Kuusamossa.
Lumella oli päivisin naisen viileät kaaret; kyhjötin lämpökameraa paossa kallionkoloissa kiviä vasten. Ensimmäisen seitsemän päivän aikana lennettiin kahdesti yli. Olin varma, että ne tiesivät olevamme läsnä. Öisin liikuin vauhdilla pitkin lumettomia metsiä - aukeilla hirvien tallaamia polkuja pitkin. Nukuin niiden hajussa pienillä kumpareilla, joilla niitä oli maannut monta monena yönä peräkkäin. Käperryin sikiöasentoon makuupussiin ruhojen jättämiin likaisiin painaumiin ja väkisin ojentauduin häivän alle suoraksi välttääkseni kylmäsiltoja ja lämpöhukkaa. Pysy irti siitä, se tappaa hiljaa ja huomaamatta.
En enää muistanut mikä oli piin kahdeksas desimaali - se kuulosti liian klassiselta musiikiksi.
Samlaan oli vihdoin saapunut lopulliset koordinaatit: karttapisteelle idea ja kellonaika. Loputon vauhti ja väsymys sai selvän suunnan. Yön piti olla pimeä, mutta se ei ollut totta: se oli oranssi, hyinen oranssi organismi joka totteli kättäni. Miten kaipasinkaan tulta, tupakkaa, suullista viinaa ja naista, mahdollisuutta järjelliseen käyttäytymiseen.
Ja vain muutaman metrin pudotus erotti ihmisen onnesta tästä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ai staamari kun mä tykkään tälläsistä Ramboiluista sysimetsissä. Mä jo näin sieluni simmuleilla miten sä heiluit kattolamppussa kuin liaanissa ja linkosit itses mun syykkyseen, laskeuduit kuin pantteri humisevalle vartalolle.
Urgh...
Vauva ei nuku. Missä käyttöohjeet?
Käyttöohjeet löytyvät geeneistä.
Kaunis ilma... tilu lii.
Sie et ossaa ruotsii. Miekii ossaan paremmi.
On kaunis, mutta kylmä.
Iha pipolaari =)
mutta onnellinen.
hyväkivarunosulla tuolla alhaalla (kato minne näytän).