Tässä monesti tätä palstaa lukenut mutta nyt päätin sitten kirjoittaa tänne. Jonkun verran asiattomia viestejä näyttäisi täälläkin olevan mutta kokeilenpa nyt kuitenkin purkaa tuntojani täällä.
Olen siis nuori mies, reilu parikymppinen. Olen tiennyt aina tykkääväni miehistä ja että olen homo. Tällä hetkellä seurustelen ikäiseni äijän kanssa ja meillä hyvin tuntuu menevän.
Sellainen asia vain on mietityttänyt itseäni kun jatkuvasti joudumme molemmat todistelemaan muille oikeuttamme olla yhdessä ja elää.
Miten te muut miesparit oikein olette onnistuneet säilyttämään itseluottamuksenne?
Kaverit, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat jatkuvasti "käännyttämässä" jompaa kumpaa meistä.
Paljon on tullut haukkuja ja moitteita seurustelun aikana. Luonteeltamme olemme molemmat vahvoja ja määrätietoisia. Päälle päin meistä ei näe että olemme homoja, molemmat käyttäydymme hyvin asiallisesti ja miehekkäästi. Heteronoloisesti on varmaankin oikea sana.
Kaikesta luonteemme lujuudesta huolimatta on tullut päiviä jolloin molemmat ollaan täysin maahan lyötyjä ja tämä kyllä näkyy väleissämme sitten auttamatta myös.
Miten teillä muilla on mahtanut sujua, tuleekohan tämä olemaan näin hankalaa koko loppuelämän..?
Omasta puolestani toivotan lukijoille leppoisaa ja rauhallista illan jatkoa. Etukäteen kiitän mahdollisista asiallisista vastauksista.
Olen siis nuori mies, reilu parikymppinen. Olen tiennyt aina tykkääväni miehistä ja että olen homo. Tällä hetkellä seurustelen ikäiseni äijän kanssa ja meillä hyvin tuntuu menevän.
Sellainen asia vain on mietityttänyt itseäni kun jatkuvasti joudumme molemmat todistelemaan muille oikeuttamme olla yhdessä ja elää.
Miten te muut miesparit oikein olette onnistuneet säilyttämään itseluottamuksenne?
Kaverit, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat jatkuvasti "käännyttämässä" jompaa kumpaa meistä.
Paljon on tullut haukkuja ja moitteita seurustelun aikana. Luonteeltamme olemme molemmat vahvoja ja määrätietoisia. Päälle päin meistä ei näe että olemme homoja, molemmat käyttäydymme hyvin asiallisesti ja miehekkäästi. Heteronoloisesti on varmaankin oikea sana.
Kaikesta luonteemme lujuudesta huolimatta on tullut päiviä jolloin molemmat ollaan täysin maahan lyötyjä ja tämä kyllä näkyy väleissämme sitten auttamatta myös.
Miten teillä muilla on mahtanut sujua, tuleekohan tämä olemaan näin hankalaa koko loppuelämän..?
Omasta puolestani toivotan lukijoille leppoisaa ja rauhallista illan jatkoa. Etukäteen kiitän mahdollisista asiallisista vastauksista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Että homoja syrjitään ja vihataan. Varsinkin vanhempien vihan ymmärtää sillä yleensä vanhemmat ei halua että heidän poikansa/tyttönsä olisi homo.
En usko että tämä olemaan näin hankalaa koko loppuelämänne.
Tämä nyt on vain yhden heteron ajatus.
Tossa jo yks hetero sulle vastaskin.
Mä ite en oo koskaan viel eläny parisuhtees, mut yhen neuvon mä voin teille antaa: Teidän täytyy lakata todistelemasta ihmiselle teidän oikeutta olla olemassa. Ottakaa sellanen asenne, et "meidänhän ei tarvi todistella yhtään mitään, meil on täys oikeus olla sitä, mitä me ollaan eikä me välitetä teidän mielipiteistä".
Perheenjäsenii ei voi valita, mut sukulaisiin ei tarvi olla väleissä ja kaverit voi vaihtaa. Kaverit, jotka ei hyväksy teitä sellasina ku te ootte, ei oo teidän kavereita.
Toki se tuntuu pahalta, ku ihmiset ei hyväksy, mut ette te voi antaa sellasen vaikuttaa teidän elämään. Jossain vaiheessa täytyy tehä "pesäero" omiin vanhempiinsa ja niiden mielipiteisiin. Sitä kutsutaan elämässä
eteenpäin menemiseks. Pesäerolla mä en tarkottanu välien katkasuu kokonaan, vaan sitä, et näyttää niille, et teitä ei kiinnosta, mitä ne teistä ajattelee, vaan et te omaa elämäänne muista välittämättä. Sun vanhemmat kyl toivottavasti oppii hyväksyyn teidät, ku ne näkee, et te ootte tosissanne. Itsenäistyminen ja oman elämän eläminen (välittämättä "kavereiden", vanhempien ja vielä vähemmän sukulaisten mielipiteistä) kuuluu myös aikuistumiseen.
Onnee teidän suhteelle ja toivottavasti te ootte pitkään yhessä! Vaikeudet ei aina katkeroita ihmisii, joskus ne myös kasvattaa...
Kiitos vastauksista joita tähän mennessä tullut. :)
"Pesäeroa" siis ollaan tekemässä parhaillaan, ensi viikolla muutto 400km päähän sukulaisista, kavereista ja perheenjäsenistä. Pitkään harkittu mutta nyt siis tuli ajankohtaiseksi. Toivomme että uudelta paikkakunnalta nopeasti saadaan uusia kavereita ja tuttuja. Molemmat työelämään lähdössä eli ainakin sitä kautta pitäisi uusia ihmisiä tavata. Sosiaalisia ollaan molemmat ja vahvoilla tämänkin asian puolesta vaikka paikkakunta näin radikaalisti muuttuukin.
Jännittää kyllä etukäteen meitä molempia mutta eiköhän nämä asiat parhain päin käänny vielä.
Sellainen toivomus meillä molemmilla on että tämä suhde kestäisi pitkään, sen eteen olemme kyllä valmiita taistelemaan vaikka helppoa ei ainakaan tähän asti ole ollut.
Anyway, kiitos jos tänne asti luitte ja lämmintä syksyn alkua! =)
jos te oikeesti tykkäätte toisistanne ni ei teidän tarvii välittää muista, rakkaus on se tärkein asia