Tehtaan pilli vihelsi alkutalven räntäiseen sumuun viimeisen vihellyksensä. Mauno hengitti paskanhajuista ilmaa taivasta katsellen ja seisahtui, sytytti sitten sikarin ja jo kaukaa vingautti city-maasturinsa ovet auki. Lauma velloi kaikkialta tehtaan sokkeloista ja sen maanalaisista katakombeista kohti vapautta, kohti piikkilangoin päällystettyä aitaa, joka erotti parkkipaikan tahdasalueesta. Valvontatornit olivat hiljentyneet, eikä jatkuvasti kailottavaa humppamusiikkia ja mainoksia kuulunut enää laisinkaan. Se oli hiljentynyt jo viikkoa aiemmin. Portin päällä oli mahtava setä Josif kädet levällään joka katseli kaukaisuudessa hohtavaa punaista tähteä, mutta samalla hän toivotti olemuksellaan – ainakin jollain tavoin - kaikille alitseen kulkijoille myös toivoa. Mauno oli usein viime aikoina ollut allapäin pistäytyessään tavanomaisilla ostoksillaan marketin puffetissa, eikä paha olo helpottanut edes illalla ostoksia juodessaan ja kisoja katsellessaan. Maunon mielestä hänen vaimonsa Maija oli muuttunut jollakin tavoin etäisemmäksi ja nukkuminen selät vastakkain eri peitteiden alla alkoi olla tavanomaista huoneessa, joka oli pankin oma vielä viidenkymmenen vuoden ajan, mutta katsellessaan setä Josifia hänen toivonsa aina palasi. Mauno käynnisti Nissanin pehmeästi kehräävän moottorin ja mietti, mitä herkkuja Maija olikaan mahtanut taikoa tänään keittiössään. Parkkipaikan yllä liukui vihreänä hohtava pallo ja Maunosta näytti kuin se laskeutuisi kohti puutavarakenttää.
Puutavararekat olivat myllänneet savisen tukkikentän pelkiksi syviksi uurteiksi, jossa rännän sekainen, puolijäätynyt vesi velloi. Keskitysleirin sähköaitaa muistuttava kulkueste oli vain kolmen metrin päässä siitä, missä De Soton höyryävä ja rännän peittämä konepelti päättyi. Maija hieroi itseään ja hän oli vetänyt punaisen kellohameensa melkein korviin asti, leuat jauhoivat armottomina jenkkiä ja silmänsä seurasivat puolihuvittuneina itkevää Penaa. Takaa sekä ovipaneeleista jyrmysi bassovoittoinen, surullinen ”i will stay” ja Pena itki niin kuin ei olisi sitä milloinkaan ennen tehnyt, yrittäen kuitenkin samalla vapisevin käsin ohjailla liukkaan Sultanin paikoilleen puolivalmiiseen loppusijoituspaikkaansa. Kappale herätti hänessä aina saman, eriskummallisen reaktion jolle Pena ei kerta kaikkiaan voinut mitään, mutta Maijalle siinä kaikessa ei ollut mitään uutta. Tehtaan savupiipusta tupruava harmaa savu sekoittui lyijynväriseen taivaaseen niin kuin se oli jo tehnyt sadan vuoden ajan ja De Soton ikkunat alkoivat sumentua huurusta. Kauempana tukkikentän toisella laidalla välähti tukkirekan valot. Muutaman minuutin päästä Penan työkaveri Repe ohjasti tyhjän rekkansa De Soton viereen, melkein kiinni sen oveen ja sen neljästä taivaalle sojottavasta pakoputkesta lensi hehkuisia tulikipinöitä Repen painellessa kiroillen kaasua. De Soto hytkyi ja heilui, Repe odotti jo malttamattomana milloin Maija kapuaisi kajuuttaan, mutta samassa hänen näkökentässään välähti kumma valo. Tukkipinojen luona hehkui vihreä, kolme metriä korkea läpinäkyvä pallo ja sen sisällä oli kyyryssä jokin olento. Valopallo hiipui pois ja olento nousi seisomaan kahdelle jalalleen, sitten se alkoi kävellä vaappuvaan tyyliin kohti rekkansa moottoria rääkkäävää Repeä. Repe katseli hikoillen ja kiroillen lähestyvää olentoa ja veti sepaluksiensa vetoketjun kiinni, sitten hän rouskautti vaihteen sisään ja kaasutti rekan liikkeelle mättäen vaihteita sisään puolihulluna. Muta ja savi peittivät De Soton ikkunat ja katon, mutta Pena ei tiennyt siitä mitään. Repen puutavararekan takavalot heiluivat kentän toisessa päädyssä ja hiipuivat räntäsateessa, häviten viimein kokonaan. Pena veti henkeä ja nousi pois Maijan päältä, sitten hän laittoi taas soimaan tutun kappaleen ja alkoi suudella maalattua, odottavaa ja himokasta suuta mielessään täysikuu. Sitten De Soton ikkunaan koputettiin.
Pena seisahtui niille sijoilleen kesken suutelon ja alkoi äkäisenä veivata autonsa ikkunaa auki. Avarrusapina seisoi metrin päässä huuruisen auton ikkunasta vasen käsivarsi pystyssä ja toivotti hyvää iltapäivää. Ääni kuului sen rinnassa olevasta kaiuttimesta, eikä sen kasvoja näkynyt kultahohtoisen visiirin takaa.
”Mitä xxxx?!” Pena karjaisi.
Olento vain seisoi hiljaa ja raskas ensilumi alkoi leijalla maahan ja sen avaruuspuvun päälle, visiiriin tippuvat hiutaleet sulivat hetkessä pois ja haihtuivat höyrynä ilmaan.
”Viekää minut päällikkönne luo”, se sanoi.
Maija veti hameensa alas ja nousi Maunon viereen katselemaan kummaa olentoa. Hänen leukansa pysähtyivät ensimmäisen kerran moneen vuoteen.
”Olkaa niin hyvät”, olento jatkoi ja laski kätensä alas.
”Painu xxxxx!”, Pena karjaisi ja veivasi ikkunan kiinni.
Hetkeä myöhemmin avaruusapinan vihreä alus hohti Maunon city-Nissanin vieressä. Mauno katseli suu auki kun olento vaappui kohti hänen autoaan jonka moottori oli äkisti sammunut, sitten hän avasi oven ja astui ulos.
”Tervehdys, maan kansalainen! Voitko viedä minut päällikkösi luo?” se sanoi vasen käsivarsi pystyssä.
Mauno henkäisi syvään ja katsoi ylös lyijynharmaalle taivaalle, sitten hän tarttui olennon ojennettuun käteen ja yhdessä he alkoivat kävellä kohti porttia, jossa ikiaikainen ja jylhä setä Josif yhä seisoi tuimana ja vakuuttavana.
Puutavararekat olivat myllänneet savisen tukkikentän pelkiksi syviksi uurteiksi, jossa rännän sekainen, puolijäätynyt vesi velloi. Keskitysleirin sähköaitaa muistuttava kulkueste oli vain kolmen metrin päässä siitä, missä De Soton höyryävä ja rännän peittämä konepelti päättyi. Maija hieroi itseään ja hän oli vetänyt punaisen kellohameensa melkein korviin asti, leuat jauhoivat armottomina jenkkiä ja silmänsä seurasivat puolihuvittuneina itkevää Penaa. Takaa sekä ovipaneeleista jyrmysi bassovoittoinen, surullinen ”i will stay” ja Pena itki niin kuin ei olisi sitä milloinkaan ennen tehnyt, yrittäen kuitenkin samalla vapisevin käsin ohjailla liukkaan Sultanin paikoilleen puolivalmiiseen loppusijoituspaikkaansa. Kappale herätti hänessä aina saman, eriskummallisen reaktion jolle Pena ei kerta kaikkiaan voinut mitään, mutta Maijalle siinä kaikessa ei ollut mitään uutta. Tehtaan savupiipusta tupruava harmaa savu sekoittui lyijynväriseen taivaaseen niin kuin se oli jo tehnyt sadan vuoden ajan ja De Soton ikkunat alkoivat sumentua huurusta. Kauempana tukkikentän toisella laidalla välähti tukkirekan valot. Muutaman minuutin päästä Penan työkaveri Repe ohjasti tyhjän rekkansa De Soton viereen, melkein kiinni sen oveen ja sen neljästä taivaalle sojottavasta pakoputkesta lensi hehkuisia tulikipinöitä Repen painellessa kiroillen kaasua. De Soto hytkyi ja heilui, Repe odotti jo malttamattomana milloin Maija kapuaisi kajuuttaan, mutta samassa hänen näkökentässään välähti kumma valo. Tukkipinojen luona hehkui vihreä, kolme metriä korkea läpinäkyvä pallo ja sen sisällä oli kyyryssä jokin olento. Valopallo hiipui pois ja olento nousi seisomaan kahdelle jalalleen, sitten se alkoi kävellä vaappuvaan tyyliin kohti rekkansa moottoria rääkkäävää Repeä. Repe katseli hikoillen ja kiroillen lähestyvää olentoa ja veti sepaluksiensa vetoketjun kiinni, sitten hän rouskautti vaihteen sisään ja kaasutti rekan liikkeelle mättäen vaihteita sisään puolihulluna. Muta ja savi peittivät De Soton ikkunat ja katon, mutta Pena ei tiennyt siitä mitään. Repen puutavararekan takavalot heiluivat kentän toisessa päädyssä ja hiipuivat räntäsateessa, häviten viimein kokonaan. Pena veti henkeä ja nousi pois Maijan päältä, sitten hän laittoi taas soimaan tutun kappaleen ja alkoi suudella maalattua, odottavaa ja himokasta suuta mielessään täysikuu. Sitten De Soton ikkunaan koputettiin.
Pena seisahtui niille sijoilleen kesken suutelon ja alkoi äkäisenä veivata autonsa ikkunaa auki. Avarrusapina seisoi metrin päässä huuruisen auton ikkunasta vasen käsivarsi pystyssä ja toivotti hyvää iltapäivää. Ääni kuului sen rinnassa olevasta kaiuttimesta, eikä sen kasvoja näkynyt kultahohtoisen visiirin takaa.
”Mitä xxxx?!” Pena karjaisi.
Olento vain seisoi hiljaa ja raskas ensilumi alkoi leijalla maahan ja sen avaruuspuvun päälle, visiiriin tippuvat hiutaleet sulivat hetkessä pois ja haihtuivat höyrynä ilmaan.
”Viekää minut päällikkönne luo”, se sanoi.
Maija veti hameensa alas ja nousi Maunon viereen katselemaan kummaa olentoa. Hänen leukansa pysähtyivät ensimmäisen kerran moneen vuoteen.
”Olkaa niin hyvät”, olento jatkoi ja laski kätensä alas.
”Painu xxxxx!”, Pena karjaisi ja veivasi ikkunan kiinni.
Hetkeä myöhemmin avaruusapinan vihreä alus hohti Maunon city-Nissanin vieressä. Mauno katseli suu auki kun olento vaappui kohti hänen autoaan jonka moottori oli äkisti sammunut, sitten hän avasi oven ja astui ulos.
”Tervehdys, maan kansalainen! Voitko viedä minut päällikkösi luo?” se sanoi vasen käsivarsi pystyssä.
Mauno henkäisi syvään ja katsoi ylös lyijynharmaalle taivaalle, sitten hän tarttui olennon ojennettuun käteen ja yhdessä he alkoivat kävellä kohti porttia, jossa ikiaikainen ja jylhä setä Josif yhä seisoi tuimana ja vakuuttavana.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.