Kuusenrunkojen takaa ilmestyi sorja eläin jäätyneen suolammen rantaan. Seurasin sen nuuhkimista ja pälyilyä asemastani ihaillen sen luonnonmukaisuutta ja puhtautta. Eläin oli jo varttunut, vahva uros pitkine ja terävine sarvineen. Muistin lukeneeni tällaisista eläimistä sen että ne saattoivat erakoitua ja elellä hiljaa omissa oloissaan tuntematta vetoa laumansa sieluun. Peura kumartui lähteelle ja joi. Kirkas ja kylmä vesi pulppusi maan alta lämpimämpänä kuin ulkoilma. En itse käynyt lähteellä, sillä olin suunnannut tänne vastakkaisesta ilmansuunnasta jättämättä jälkiä maastoon. Peuralla oli tukeva asento. Se seisoi etujalat hieman harallaan muu ruumis värähtämättä paikoillaan ja joi. Matkaa peuraan oli mittarin mukaan hieman yli 700 metriä. Eläimen rinta kohoili ristikossa. Sen elämää oli ilo seurata. Se ei ollut saaliini, vaan saaliini oli vasta matkalla tänne; sekin oli hyvin epävarmaa. Kaikki oli hyvin epävarmaa. Huomasin peuran etujalkojen kulman olevan lähes saman kuin aseeni jalkojen kulma oli. Hämmästelin ilmiötä ja keitin itselleni vahvaa teetä ja kaadoin kupin lähes puolilleen sokeria. Pakkanen oli naukunut kuusissa koko yön. Kaikki oli luomakunnassa ollut lähes idyllistä tähtineen, kuineen ja selkeyksineen. Yössä lepäsi sanoin kuvaamaton rauha ja seesteisyys, itsestään selvyys. Kukaan ei sen kätköissä sanonut itselleen tai toiselleen mitään. Ainoastaan pakkanen löi summittaista ja harvaa tahtia hymy kasvoillaan.
Stockmannin levyosastolla tuo peura palasi mieleeni. Olin nostanut käteeni lastenlevyn, jossa tämä samainen eläin katseli minua hymyillen. Peurat eivät hymyile. Vatkasin lastenvaunuja nykynuorison jaloille ja pahoittelin tapahtunutta. He mulkoilivat minua meikkiensä takaa ja sanoivat asian olevan ”siistii”. Keräsin kuusi satunnaista levyä tietämättä yhtään mitä ne sisälsivät - luultavasti lasten laulamia lastenlauluja. Ajattelin soittaa niitä kotona tyttärelleni. Ehkä tunsin jo nyt ahdistusta siitä että hän oli toistaiseksi ainoamme ja siten yksin. Ehkä käyn kierroksilla. Mutta laulaa en kuitenkaan osaa kuin juovuksissa. Joten on parempi soittaa levyjä, ehkä niistä ei tule niin kauheaa päänsärkyä kuin viinasta. Hän saapuu, tempperamenttini. Ensin hän katsahtaa levypinoon ja sitten vaunuihin, sitten minuun. Tunnen olevani ikuinen pikkupoika hänen edessään, loputtomasti ja lohduttomasti rakastunut, ihastunut, ja mitä näitä nyt onkaan, näitä lirkutuksia. Tuo aura ja karisma hänen ympärillään on kuin valoa. Hän tuntuu olevan ainoa joka on läsnä, ja muut kuin katoavat usvaan hänen ympäriltään. En vieläkään käsitä mitä hän minussa näkee tai näki. Itse olen kuin viilipytty, harmaa ja olematon ihminen, näkymätön. Psykologisten testien mukaan sisälläni ei ole mitään liikettä. Stressinsietokykyni on lähes mittaamaton ja laskelmoiva pääni kuin kelo, johon asiat tekevät hetkeksi pesän, ja sitten lentävät tiehensä munien kuoriuduttua. Olen aina ihaillut hänen kiivasta luonnettaan ja kykyä elää niin syvässä että se on kuin sukellus kovenevaan paineeseen ja syvemmälle mielen hämärään. Hän on mereni, shoppaileva sellainen, vauraasta suvusta. Ehkä hän on vain lellitty ja etuoikeutettu pääkaupunkilainen, jonkinlainen retropissis. Mutta helvetin hyvä äiti hänestä sukeutui, noin vain ja naps.
Moottorisaha nykäistiin käyntiin ja terä upotettiin jäähän. Saha vinkui korven hiljaisuudessa kuin helvetti olisi päässyt valloilleen. Ääni oli terävä, ulvova kuin kidutettu susi. Raskaan kiväärini ristikossa rakennettiin telttasaunaa kovalla tohinalla, jäähän sahattiin aukkoa, jonne pulahtaa. Asialla oli rykmentin komentajan esikunta ja sen lakeijat. Minä join teetä kuusenoksan alla. Kertasin pakoreittiä metri metriltä, puu puulta ja puronmutka puronmutkalta. Etumatka oli riittävä, lähes ruhtinaallinen. Ihmisen tavat ovat hänen tuomionsa ja pimeys ollut järkähtämätön pelastukseni. Sujautin kupin rinkan lumisuojan alle ja nykäisin sen korvan hihnaan kiinni. Söin loput suklaat ja sokerit ja maiskuttelin möykkyä suussani. Linnut olivat huomanneet heidän tulonsa ensin: korpit olivat ilmaantuneet taivaalle puolta tuntia ennen ensimmäistä kuulemaani maastoauton ääntä. Luonto oli aina askeleen edellä. Luonto oli kuin käsikirjoitus, enne tapahtuvasta. Sahan ääni vaikeni. Polteltiin avannon äärellä tupakkaa ja naureskeltiin. Eräs heistä työnsi kätensä jääkylmään veteen ja kuulin miten hänen tuttuakin tutumpi kirosanansa kajahteli onttona kairan syvyydessä ja hiipui, katosi lumen nielemänä olemattomiin.
Stockmannin levyosastolla tuo peura palasi mieleeni. Olin nostanut käteeni lastenlevyn, jossa tämä samainen eläin katseli minua hymyillen. Peurat eivät hymyile. Vatkasin lastenvaunuja nykynuorison jaloille ja pahoittelin tapahtunutta. He mulkoilivat minua meikkiensä takaa ja sanoivat asian olevan ”siistii”. Keräsin kuusi satunnaista levyä tietämättä yhtään mitä ne sisälsivät - luultavasti lasten laulamia lastenlauluja. Ajattelin soittaa niitä kotona tyttärelleni. Ehkä tunsin jo nyt ahdistusta siitä että hän oli toistaiseksi ainoamme ja siten yksin. Ehkä käyn kierroksilla. Mutta laulaa en kuitenkaan osaa kuin juovuksissa. Joten on parempi soittaa levyjä, ehkä niistä ei tule niin kauheaa päänsärkyä kuin viinasta. Hän saapuu, tempperamenttini. Ensin hän katsahtaa levypinoon ja sitten vaunuihin, sitten minuun. Tunnen olevani ikuinen pikkupoika hänen edessään, loputtomasti ja lohduttomasti rakastunut, ihastunut, ja mitä näitä nyt onkaan, näitä lirkutuksia. Tuo aura ja karisma hänen ympärillään on kuin valoa. Hän tuntuu olevan ainoa joka on läsnä, ja muut kuin katoavat usvaan hänen ympäriltään. En vieläkään käsitä mitä hän minussa näkee tai näki. Itse olen kuin viilipytty, harmaa ja olematon ihminen, näkymätön. Psykologisten testien mukaan sisälläni ei ole mitään liikettä. Stressinsietokykyni on lähes mittaamaton ja laskelmoiva pääni kuin kelo, johon asiat tekevät hetkeksi pesän, ja sitten lentävät tiehensä munien kuoriuduttua. Olen aina ihaillut hänen kiivasta luonnettaan ja kykyä elää niin syvässä että se on kuin sukellus kovenevaan paineeseen ja syvemmälle mielen hämärään. Hän on mereni, shoppaileva sellainen, vauraasta suvusta. Ehkä hän on vain lellitty ja etuoikeutettu pääkaupunkilainen, jonkinlainen retropissis. Mutta helvetin hyvä äiti hänestä sukeutui, noin vain ja naps.
Moottorisaha nykäistiin käyntiin ja terä upotettiin jäähän. Saha vinkui korven hiljaisuudessa kuin helvetti olisi päässyt valloilleen. Ääni oli terävä, ulvova kuin kidutettu susi. Raskaan kiväärini ristikossa rakennettiin telttasaunaa kovalla tohinalla, jäähän sahattiin aukkoa, jonne pulahtaa. Asialla oli rykmentin komentajan esikunta ja sen lakeijat. Minä join teetä kuusenoksan alla. Kertasin pakoreittiä metri metriltä, puu puulta ja puronmutka puronmutkalta. Etumatka oli riittävä, lähes ruhtinaallinen. Ihmisen tavat ovat hänen tuomionsa ja pimeys ollut järkähtämätön pelastukseni. Sujautin kupin rinkan lumisuojan alle ja nykäisin sen korvan hihnaan kiinni. Söin loput suklaat ja sokerit ja maiskuttelin möykkyä suussani. Linnut olivat huomanneet heidän tulonsa ensin: korpit olivat ilmaantuneet taivaalle puolta tuntia ennen ensimmäistä kuulemaani maastoauton ääntä. Luonto oli aina askeleen edellä. Luonto oli kuin käsikirjoitus, enne tapahtuvasta. Sahan ääni vaikeni. Polteltiin avannon äärellä tupakkaa ja naureskeltiin. Eräs heistä työnsi kätensä jääkylmään veteen ja kuulin miten hänen tuttuakin tutumpi kirosanansa kajahteli onttona kairan syvyydessä ja hiipui, katosi lumen nielemänä olemattomiin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.