Ja taas poliisi...
On taas virkavalta päässyt otsikkoihin – ihan useita kertoja. Poliisille ja eläinlääkärille huomautus siitä, että he olivat lopettaneet joukon koiria ja kissoja, joitten hoito oli laiminlyöty, antamatta siitä kirjallista ilmoitusta eläinten omistajalle. Omistaja ei nyt vaan ollut lähihalmeillakaan ja mitäpä hän olisi yht´äkkiä tehnyt, kuin ei ollut tehnyt aikaisemminkaan.
Ja edelleen: Apulaisvaltakunnansyyttäjä määräsi kanteen nostettavaksi poliisia vastaan, joka ei ollut ottanut pois asetta sittemmin koulumurhaajaksi osoittautuneelta oppilaalta. Tietenkin asioita jälkikäteen ajatellen poliisikomissaarin olisi pitänyt toimia toisin, mutta, mutta: Miten se säveltäjämestarimme Jean Sibelius sanoikaan vaimolleen, joka puhelimessa kyseli, milloin mies tulee Kämpin ravintolasta kotiin: Hyvä Aino, minä olen säveltäjä, en ennustaja. Poliisin olisi tullut olla myös ennustaja, vaikka ei kristallipalloa työpöydällä ollutkaan.
Entä sitten paljon puhetta herättänyt huumepoliisijuttu? Oliko lähtökohtana virkaveljen kateuteen perustuva tutkimuspyyntö, sen vain asianosaiset tietävät. Mutta kuinka kohtuullista on roikuttaa asianosaisia vuosikausia löysässä hirressä, sitten todeta etteivät todisteet riitä, vapauttaa osa ja jättää kuitenkin muutamien osalta syyteharkinta tehtäväksi, jotta asiassa saataisiin myös oikeusistuimen päätös. Television erinomainen ajankohtaisohjelma osoitti kohta kohdalta, kuinka olemattomat todisteet ovat, joten asiaa seuraavat varmasti poliisien ohessa monet muutkin suurella mielenkiinnolla.
Siinä on vähän viimeaikaisia viranomaistoimia. Totta kai he voivat usein perustella päätöksiään yleisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden takaamisella, saada kenties myös yleisön ja median sympatiat puolelleen. Mutta yhtä ja samaa asiaa olen vuosien mittaan aina silloin tällöin pohdiskellut: Kuinka vaikeassa asemassa on poliisi, joka ei aina istu lakikirjapinon ja ennakkotapauksia sisältävän netin ääressä perusteluja päätöksilleen etsien. Kysymys saattaa sitä paitsi joskus olla muutamassa sekunnissa tapahtuvasta tilannearviosta, jonka oikeudellisuutta tai virheellisyyttä sitten pohdiskellaan leivättömän pöydän ääressä jopa kuukausi- tai vuosikausia.
Kunnioitus virkavaltaa, pelastajia ja opettajia kohtaan on pahasti järkkynyt. Kaikesta halutaan oikeusasteen päätöksiä.
Tässä yhteydessä mediallakaan ei ole ihan selkeää linjaa. Erinäisiä aikoja sitten poliisi joutui käyttämään asetta taltuttaakseen päälle käyvän rikollisen. Kun tämä haavoittui, eräät lehdet vaativat selvitystä siitä, oliko poliisimies kenties käyttänyt liikaa voimaa ja olisiko tämä kysymys ratkaistava oikeudessa. Samantapaisesta oli kysymys toisen poliisimiehen pysähdyttäessä renkaisiin ampumalla rikollisen autohurjastelijan – paikassa, joka poliisille oli tuttu ja josta sivullisille ei voinut syntyä vaaraa. Mutta siitäkin haluttiin oikeuden päätöstä. Eikä vaille kritiikkiä jäänyt poliisi silloinkaan, kun se ei sekunnissa ja valmistautumatta mennyt kouluampujaa taltuttamaan vaan odotti lisävoimia omien tappioiden välttämiseksi.
Asem mielenosoituksenkin muistamme. ”Liikaa voimaa” – niin, ketä vastaan tai kenen puolesta! Senkin muistamme, kun mielenosoittajat kivittivät ambulansseja ja paloautoja Makasiinien tuhopolton yhteydessä. Entä vanhempien vihaiset soitot opettajille, jotka koettavat saada yhä pahemmat kouluhäiriköt kuriin. Mikä johtopäätöksenä? Kunnioitus virkavaltaa, pelastajia ja opettajia kohtaan on pahasti järkkynyt. Kaikesta halutaan oikeusasteen päätöksiä ikään kuin kohteena olevat olisivat sataprosenttisesti virheetöntä työtä tekeviä robotteja – ei inhimillisiä olentoja, joille virheitä silloin tällöin voi sattua. Hälytyskeskuspäivystäjien rooli suurennuslasin alla on tästä hyvänä esimerkkinä.
Keskustelu käy edelleen lillukanvarsien ympärillä sen sijaan että puhuttaisiin pääasiasta: Mikä on suurempi etu, jonka tieltä pienemmän on väistyttävä! Kuinka kauan poliittinen päättäjä katselee sivusta, milloin se alkaa lopultakin reagoida. New Yorkin aiempi pormestari pani kaupungin järjestykseen ns. nollatoleranssin avulla: Pienimpiinkin rikkomuksiin ja häiriöihin puututaan. Olisikohan meilläkin syytä alkaa keskustella asiasta ja myös päätyä johtopäätöksiin. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, sanoivat ennen.
UUSI SUOMI / RAIMO ILASKIVI
On taas virkavalta päässyt otsikkoihin – ihan useita kertoja. Poliisille ja eläinlääkärille huomautus siitä, että he olivat lopettaneet joukon koiria ja kissoja, joitten hoito oli laiminlyöty, antamatta siitä kirjallista ilmoitusta eläinten omistajalle. Omistaja ei nyt vaan ollut lähihalmeillakaan ja mitäpä hän olisi yht´äkkiä tehnyt, kuin ei ollut tehnyt aikaisemminkaan.
Ja edelleen: Apulaisvaltakunnansyyttäjä määräsi kanteen nostettavaksi poliisia vastaan, joka ei ollut ottanut pois asetta sittemmin koulumurhaajaksi osoittautuneelta oppilaalta. Tietenkin asioita jälkikäteen ajatellen poliisikomissaarin olisi pitänyt toimia toisin, mutta, mutta: Miten se säveltäjämestarimme Jean Sibelius sanoikaan vaimolleen, joka puhelimessa kyseli, milloin mies tulee Kämpin ravintolasta kotiin: Hyvä Aino, minä olen säveltäjä, en ennustaja. Poliisin olisi tullut olla myös ennustaja, vaikka ei kristallipalloa työpöydällä ollutkaan.
Entä sitten paljon puhetta herättänyt huumepoliisijuttu? Oliko lähtökohtana virkaveljen kateuteen perustuva tutkimuspyyntö, sen vain asianosaiset tietävät. Mutta kuinka kohtuullista on roikuttaa asianosaisia vuosikausia löysässä hirressä, sitten todeta etteivät todisteet riitä, vapauttaa osa ja jättää kuitenkin muutamien osalta syyteharkinta tehtäväksi, jotta asiassa saataisiin myös oikeusistuimen päätös. Television erinomainen ajankohtaisohjelma osoitti kohta kohdalta, kuinka olemattomat todisteet ovat, joten asiaa seuraavat varmasti poliisien ohessa monet muutkin suurella mielenkiinnolla.
Siinä on vähän viimeaikaisia viranomaistoimia. Totta kai he voivat usein perustella päätöksiään yleisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden takaamisella, saada kenties myös yleisön ja median sympatiat puolelleen. Mutta yhtä ja samaa asiaa olen vuosien mittaan aina silloin tällöin pohdiskellut: Kuinka vaikeassa asemassa on poliisi, joka ei aina istu lakikirjapinon ja ennakkotapauksia sisältävän netin ääressä perusteluja päätöksilleen etsien. Kysymys saattaa sitä paitsi joskus olla muutamassa sekunnissa tapahtuvasta tilannearviosta, jonka oikeudellisuutta tai virheellisyyttä sitten pohdiskellaan leivättömän pöydän ääressä jopa kuukausi- tai vuosikausia.
Kunnioitus virkavaltaa, pelastajia ja opettajia kohtaan on pahasti järkkynyt. Kaikesta halutaan oikeusasteen päätöksiä.
Tässä yhteydessä mediallakaan ei ole ihan selkeää linjaa. Erinäisiä aikoja sitten poliisi joutui käyttämään asetta taltuttaakseen päälle käyvän rikollisen. Kun tämä haavoittui, eräät lehdet vaativat selvitystä siitä, oliko poliisimies kenties käyttänyt liikaa voimaa ja olisiko tämä kysymys ratkaistava oikeudessa. Samantapaisesta oli kysymys toisen poliisimiehen pysähdyttäessä renkaisiin ampumalla rikollisen autohurjastelijan – paikassa, joka poliisille oli tuttu ja josta sivullisille ei voinut syntyä vaaraa. Mutta siitäkin haluttiin oikeuden päätöstä. Eikä vaille kritiikkiä jäänyt poliisi silloinkaan, kun se ei sekunnissa ja valmistautumatta mennyt kouluampujaa taltuttamaan vaan odotti lisävoimia omien tappioiden välttämiseksi.
Asem mielenosoituksenkin muistamme. ”Liikaa voimaa” – niin, ketä vastaan tai kenen puolesta! Senkin muistamme, kun mielenosoittajat kivittivät ambulansseja ja paloautoja Makasiinien tuhopolton yhteydessä. Entä vanhempien vihaiset soitot opettajille, jotka koettavat saada yhä pahemmat kouluhäiriköt kuriin. Mikä johtopäätöksenä? Kunnioitus virkavaltaa, pelastajia ja opettajia kohtaan on pahasti järkkynyt. Kaikesta halutaan oikeusasteen päätöksiä ikään kuin kohteena olevat olisivat sataprosenttisesti virheetöntä työtä tekeviä robotteja – ei inhimillisiä olentoja, joille virheitä silloin tällöin voi sattua. Hälytyskeskuspäivystäjien rooli suurennuslasin alla on tästä hyvänä esimerkkinä.
Keskustelu käy edelleen lillukanvarsien ympärillä sen sijaan että puhuttaisiin pääasiasta: Mikä on suurempi etu, jonka tieltä pienemmän on väistyttävä! Kuinka kauan poliittinen päättäjä katselee sivusta, milloin se alkaa lopultakin reagoida. New Yorkin aiempi pormestari pani kaupungin järjestykseen ns. nollatoleranssin avulla: Pienimpiinkin rikkomuksiin ja häiriöihin puututaan. Olisikohan meilläkin syytä alkaa keskustella asiasta ja myös päätyä johtopäätöksiin. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, sanoivat ennen.
UUSI SUOMI / RAIMO ILASKIVI
Vastaukset 1
Vanhimmat
siinä on kolme asiaa,
rivissä ihmisen tappaa saa.
Tämähän on sitä sekoomuksen politiikkaa. Siis puolueen, joka on aina ennen vaaleja työväenpuolue, muuten sitten vähemmän. Tyhmät sairaanhoitajat ja poliisit kannattavat tätä puoluetta, koska uskovat vaalipropagandaan. On hienoa olla porvari (vaikka ei oikeasti sitä olisikaan).