Mielikuvitus

Lapsella oli siis n. 1/2 v sitten voimakasta uhmaa ja sen tiimoilta alettiin tutkia sitten myös todellisuudentajua ja yleensä kehitystä.
Ei kyllä silloin todettu todellisuuden tajussa mitään vikaa. Kaikki johtui ihan muista syistä ja nyt on tuo uhmakin jo tasaantunut ja kehitys on kyllä edennyt ihan ok., omassa aikataulussaan.
Ja vaikka vieläkin esiintyy jonkinlaista omaehtoisuutta, niin mielestäni se on jo ihan normaalia, lapsen oma temperamentti on vaan se mikä on.
Nykyään kaikesta kuitenkin halutaan (näköjään) tekemällä tehdä sairaalloista.
Ihmisen käsite tuntuu todella jotenkin kaventuneen.

Lapsi teki 5-vuotis tarkastuksessa keväällä tehtävät ihan ok., mutta nyt ei ole suostunut enää sen jälkeen esim. piirtämään omaa kuvaansa pyydettäessä.
Nytkin neuvolan täti taas laittoi piirtämään, mutta lapsi kieltäytyi.
Ei tuossa kuitenkaan minun mielestäni mitään vikaa ole, samanlaista tuli aikoinaan koettua vanhempien lasten kanssa.
Lapsi on nyt mennyt lopulta jotenkin lukkoon noissa tilanteissa. Ei kuulemma myöskään halua piirtää ihmistä, kun osaa mielestään paremmin piirtää eläimiä yms., ihmisen piirtäminen on -juuri tällä hetkellä- tylsää jne. (joku ikään liittyvä itsekritiikkikin ilmeisesti astunut kuvaan mukaan). Kotona kyllä piirtelee paljon, mutta vain sitä mitä itse haluaa. Ei mene minunkaan ehdotukset aiheista koskaan läpi.
Tuo tietynlainen uhmakkuus on mielestäni vielä itsenäistymisprosessiin kuuluvaa nyt.

Olen kolme lasta jo kasvattanut, eivätkä hekään siis silloin mitään täydellisesti käyttäytyviä mallikappaleita aina olleet (neuvolassa kieltäydyttiin yhdestä sun toisesta asiasta jne.), mutta on heistä lopulta ihan kelpo ihmisiä tullut.
Yksi kestoaihe on tuolla ollut myös kynän pito-ote, siitä marmatettiin neuvolassa kyllä jo vanhemmille lapsillemmekin aikoinaan, myös itse muistan joutuneeni tässä aikoinaan silmätikuksi.
No, on meistä kuitenkin jokainen sen kynän pidon lopulta oppinut, vaikka oman aikansa onkin ottanut. Onneksi nykyään ei sentään enää pakoteta väkisin vasenkätisistä oikeakätisiä, kuten omassa lapsuudessani.

Tuntuu siltä, että ollaan vaan jotenkin jouduttu nyt silmätikuiksi.
Joidenkin muiden lasten samankaltaista käytöstä katsottaisiin (ja katsotaankin) sormien läpi, mutta meillä tehdään nyt näköjään kaikessa heti kärpäsestä härkänen, ei paljoa tarvitse, ennakkoasenne on vahva.
Siihen nähden mitä olen muiden (paljon vanhempienkin) lasten nähnyt/kuullut nyt tekevän (ja ihan normaalien kirjoissa ovat) ei kyllä meidän kohdalla pitäis olla mitään hätää.