Salomon tuomio

Täälläkin saa puhua asiasta miten sen itse kokee. Itse olen "ilkeä äitipuoli". Mieheni poika saa aikuisena puida vaikeaa suhdettaan minuun aivan vapaasti. Monesti lapsi näkee tietenkin asian omasta lähtökohdastaan, hän ei tiedä vielä aikuisten maailmasta. Monet asiat voivat ajaa aikuisen loppuun niin, että hän ei jaksa olla niin hyvä kuin haluaisi. Monesti äitipuolille ja -isille tulee yllätyksenä se, että he saavatkin lasten vihat ja muut vaikeudet niskaansa, koska lapset eivät voi (aivan ymmärrettävästi) nousta vielä lapsina vastustamaan vanhempiaan. Murrosiässä on aika irtautua vanhemmista, sitä ennen täytyy oman selviämisen takia elää kuten omat vanhemmat haluavat. Tähän tilanteeseen kun tulee uudet ihmiset, saavat he isoimman osan syytöksistä, vaikkeivät he ole syypäitä eroon. He joutuvat yllättäen kestämään asioita joihin heillä ei ole resursseja. Monesti lapsen oikea vanhempi aiheuttaa välien huononemisen lapsiin sillä, että lykkää lastenhoitoa liiaksi tälle. Tällä palstalla kerrotaan juuri näistä ongelmista. Tässä sekasotkussa kärsii lapsi, mutta myös äitipuoli tai – isä saattaa kokea, että häneltä vaaditaan liikaa. Mutta ken selviää synnittömänä vastaavassa tilanteessa "heittäkööt ensimmäisen kiven". Lasten etu tulisi olla tärkein, mutta niin ei vain mene, koska olemme heikkoja. Luulen, että jos aloittaja joutuu joskus itse uusperheellisen tilanteeseen hänellä voi loksahdella oivalluksia, että” miksi ne toimivat niin.” Hän voi toki itse selvitä paremmin ja tietoisena välttää samat synnit. Itse olen vanhemmuuden ja tiukkojen tilanteiden jälkeen tajunnut miksi äitini toimi tietyllälailla. Hänen sadismiaan en ikinä anna anteeksi, mutta tajuan miksi hänestä tuli mikä tuli.
Itse taistelen viikko viikolta jotta kykenisin olemaan edes jotenkin hyvä, ettei hirviö minussa pääsisi vallalle.
Sen olen meidän perheessä tehnyt selväksi, että asiat puhutaan ainakin minun puolelta niin kuin ne ovat. Emme peittele vajavaisuuttamme ja sitä, että emme ole aina järkeviä riidoissamme. Pahinta mielestäni on elää perheessä jossa on pahuutta ja se selitetään hyväksi. Itse en jaksa enkä kykene olemaan pojan vihan purku kohde. Hänen ei kuitenkaan tarvitse kieltää mitään, eikä salata. olen monesti katkera kun minusta tuntuu, että sitä mitä joudun uhraamaan pojan takia, ei arvosteta.
Purnaan ja kiukuttelen asiasta.

jhjjhjhc kirjoitti:

Täälläkin saa puhua asiasta miten sen itse kokee. Itse olen "ilkeä äitipuoli". Mieheni poika saa aikuisena puida vaikeaa suhdettaan minuun aivan vapaasti. Monesti lapsi näkee tietenkin asian omasta lähtökohdastaan, hän ei tiedä vielä aikuisten maailmasta. Monet asiat voivat ajaa aikuisen loppuun niin, että hän ei jaksa olla niin hyvä kuin haluaisi. Monesti äitipuolille ja -isille tulee yllätyksenä se, että he saavatkin lasten vihat ja muut vaikeudet niskaansa, koska lapset eivät voi (aivan ymmärrettävästi) nousta vielä lapsina vastustamaan vanhempiaan. Murrosiässä on aika irtautua vanhemmista, sitä ennen täytyy oman selviämisen takia elää kuten omat vanhemmat haluavat. Tähän tilanteeseen kun tulee uudet ihmiset, saavat he isoimman osan syytöksistä, vaikkeivät he ole syypäitä eroon. He joutuvat yllättäen kestämään asioita joihin heillä ei ole resursseja. Monesti lapsen oikea vanhempi aiheuttaa välien huononemisen lapsiin sillä, että lykkää lastenhoitoa liiaksi tälle. Tällä palstalla kerrotaan juuri näistä ongelmista. Tässä sekasotkussa kärsii lapsi, mutta myös äitipuoli tai – isä saattaa kokea, että häneltä vaaditaan liikaa. Mutta ken selviää synnittömänä vastaavassa tilanteessa "heittäkööt ensimmäisen kiven". Lasten etu tulisi olla tärkein, mutta niin ei vain mene, koska olemme heikkoja. Luulen, että jos aloittaja joutuu joskus itse uusperheellisen tilanteeseen hänellä voi loksahdella oivalluksia, että” miksi ne toimivat niin.” Hän voi toki itse selvitä paremmin ja tietoisena välttää samat synnit. Itse olen vanhemmuuden ja tiukkojen tilanteiden jälkeen tajunnut miksi äitini toimi tietyllälailla. Hänen sadismiaan en ikinä anna anteeksi, mutta tajuan miksi hänestä tuli mikä tuli.
Itse taistelen viikko viikolta jotta kykenisin olemaan edes jotenkin hyvä, ettei hirviö minussa pääsisi vallalle.
Sen olen meidän perheessä tehnyt selväksi, että asiat puhutaan ainakin minun puolelta niin kuin ne ovat. Emme peittele vajavaisuuttamme ja sitä, että emme ole aina järkeviä riidoissamme. Pahinta mielestäni on elää perheessä jossa on pahuutta ja se selitetään hyväksi. Itse en jaksa enkä kykene olemaan pojan vihan purku kohde. Hänen ei kuitenkaan tarvitse kieltää mitään, eikä salata. olen monesti katkera kun minusta tuntuu, että sitä mitä joudun uhraamaan pojan takia, ei arvosteta.
Purnaan ja kiukuttelen asiasta.

Siis valitan miehelleni ja vihaankin häntä välillä, koska on saattanut minut tähän tilanteeseen. Pojalle olen ilkeä jos hän on minulle tai minun lapselleni. Olen siinä täysin lapsellinen, mutta en kykene muuhun. Jos minulle ollaan mukavia olen sitä takaisin... Kypsä aikuinenhan opettaisi lasta asiallisesti..

Epätasa-arvosta vaikkapa sellainen esimerkki, että kun yksi isäpuoleni omista lapsista tuli kuudelta aamulla kännissä kotiin keittiöön kolistelemaan niin seurauksena oli vain hyssytystä. Mutta kun minä siinä 14 vuotiaana hiivin jääkaapille puolenyön aikaan (sen ikäisillähän on aina nälkä) niin turpiin tuli. Kerran minä, veljeni ja yksi isäpuolen omista lapsista päätimme alkaa jostain syystä tyynysotaa. Meteli kai nousi sen verran liian kovaksi, että isäpuoli syöksyi ovesta sisään. Antoi minulle ja veljelleni turpiin niin, että sattui kunnolla mutta oman lapsensa hän tyynesti komensi huoneeseensa. Äiti ei tietenkään puuttunut asiaan vaikka tästä hänelle kerroin.

Luulenpa, että se on uusperheen vanhempien toiveajattelua, että edellisen ja toisen pesueen lapset pitäisivät toisiaan kuin oikeina siskoina ja veljinä. Minunkaan vanhemmat eivät varmaan tiedä, että en pidä. En ole ottanut asiaa puheeksi mm siistä syystä että sana "puoli" on kuin kirosana heidän korvissaan. Olen huomannut pientä ahdistusta jos olen kutsunut esim. velipuoltani velipuoleksi enkä veljeksi.

avioerolapsi kirjoitti:

Epätasa-arvosta vaikkapa sellainen esimerkki, että kun yksi isäpuoleni omista lapsista tuli kuudelta aamulla kännissä kotiin keittiöön kolistelemaan niin seurauksena oli vain hyssytystä. Mutta kun minä siinä 14 vuotiaana hiivin jääkaapille puolenyön aikaan (sen ikäisillähän on aina nälkä) niin turpiin tuli. Kerran minä, veljeni ja yksi isäpuolen omista lapsista päätimme alkaa jostain syystä tyynysotaa. Meteli kai nousi sen verran liian kovaksi, että isäpuoli syöksyi ovesta sisään. Antoi minulle ja veljelleni turpiin niin, että sattui kunnolla mutta oman lapsensa hän tyynesti komensi huoneeseensa. Äiti ei tietenkään puuttunut asiaan vaikka tästä hänelle kerroin.

Luulenpa, että se on uusperheen vanhempien toiveajattelua, että edellisen ja toisen pesueen lapset pitäisivät toisiaan kuin oikeina siskoina ja veljinä. Minunkaan vanhemmat eivät varmaan tiedä, että en pidä. En ole ottanut asiaa puheeksi mm siistä syystä että sana "puoli" on kuin kirosana heidän korvissaan. Olen huomannut pientä ahdistusta jos olen kutsunut esim. velipuoltani velipuoleksi enkä veljeksi.

...onhan se kuitenkin niin, että sisarussuhteet ovat ne pisimmät suhteet. Vanhemmat aikanaan kuolevat, mutta sisarukset elävät senkin jälkeen. Siksi minusta tuo onkin kamalaa, että sisarukset erotettu.

Toisaalta taitaa myös ihan oikeasti riippua tilanteesta. Esim. Isot lapset, joilla valmiiksi biologisia sisaruksia ja jonka vanhemmat ovat eriarvoistaneet aik. ja nyk. suhteiden lapset vs. lapsi, joka ei edes ole elänyt ydinperheessä, ei biologisia sisaruksia ja pieni ikäero sisaren kanssa, joka syntynyt nykyiseen suhteeseen. Itse ainakin tiedän aikuisia ihmisiä, joille ei-biologinenkin sisarus on aivan yhtä tärkeä kuin biologinen.

avioerolapsi kirjoitti:

Epätasa-arvosta vaikkapa sellainen esimerkki, että kun yksi isäpuoleni omista lapsista tuli kuudelta aamulla kännissä kotiin keittiöön kolistelemaan niin seurauksena oli vain hyssytystä. Mutta kun minä siinä 14 vuotiaana hiivin jääkaapille puolenyön aikaan (sen ikäisillähän on aina nälkä) niin turpiin tuli. Kerran minä, veljeni ja yksi isäpuolen omista lapsista päätimme alkaa jostain syystä tyynysotaa. Meteli kai nousi sen verran liian kovaksi, että isäpuoli syöksyi ovesta sisään. Antoi minulle ja veljelleni turpiin niin, että sattui kunnolla mutta oman lapsensa hän tyynesti komensi huoneeseensa. Äiti ei tietenkään puuttunut asiaan vaikka tästä hänelle kerroin.

Luulenpa, että se on uusperheen vanhempien toiveajattelua, että edellisen ja toisen pesueen lapset pitäisivät toisiaan kuin oikeina siskoina ja veljinä. Minunkaan vanhemmat eivät varmaan tiedä, että en pidä. En ole ottanut asiaa puheeksi mm siistä syystä että sana "puoli" on kuin kirosana heidän korvissaan. Olen huomannut pientä ahdistusta jos olen kutsunut esim. velipuoltani velipuoleksi enkä veljeksi.

Ainakin meidän uusioperheessä juuri lapset ovat kiintyneet toisiinsa. Tässä sinun tapauksessasi vanhempasi ynnä isäpuolesi rakensi sen kateuden ja eriarvoisuuden välillenne.